Kun melkein kaikki salaliittolaiset, ikäänkuin oman tekonsa synnyttämän
kauhun lyöminä, olivat paenneet Norjaan, oli Stig-marski haudannut
vaimonsa, ja tyttärineen lähtenyt Möllerupista, missä ei enää tuntenut
itseään turvalliseksi. Kuninkaan hautajaisissa Viborgissa hän itse
suuren vaaran alaisena oli todennut, kuinka vähän suosiollinen
hänelle kansan mieliala oli. Mutta pian kertoi huhu, että Riiben ja
Flyndenborgin linnat olivat kapinallisten käsissä, sekä että tuo hurja
marski, jolla oli seitsemänsataa rautamiestä, ja Möllerupista tuodut
raskaat sotakoneet, oli asettunut uhkaavaan asemaan Helgenaesissä ja
Hjelmissä, joista molemmista vahvoista keskuksista hän näytti aikovan
levittää hirveätä tuhoa yli maan.
Helgenaes on suurina kukkuloina kohoileva niemi, joka esivuoristona
ulottuu Moisin kihlakunnasta Samssaarta kohti Bergtrup- ja
Ebeltoft-lahtien välitse. Se maakaistale, joka yhdistää niemen
Pohjois-Jyllannin mantereeseen, on vain kaksisataa askelta leveä, ja
tämän pääsypaikan niemeen oli marski katkaissut kaivattamalla syvän
ojanteen, minkä reunalle hän rakennutti muurin suurista kivilohkoista.
Sitä muuria tehtiin yötä päivää, samalla aikaa kuin Hjelm-saaren
ikivanhaa linnaa vahvistettiin.
Tämä pieni, merkillinen saari, ympärimitaten vain neljännespenikulman
laajuinen, on Kattegatissa, noin kaksi penikulmaa itään Helgenaesistä
ja yhden penikulman päässä siitä niemestä, joka pistää ulos Ebeltoftin
pitäjästä. Saaren vanhaa linnaa väitetään kuuluisan pakanuudenaikaisen
kuninkaan Jarmerikin rakentamaksi, joka siellä kaatuikin. Linna ja
saari oli kamaripalvelija Raane Joninpojan omaa, kuten myös niemellä
eräs perintötalo, jota kauan jälkeenkinpäin kutsuttiin Raanen
karjakartanoksi. Saarella oli hyvä satama, ja siellä piileili jaarli
Vähä-Alf kaapparilaivoineen. Siellä ei ollut juomaveden puutetta,
ja rouva Ingeborg oli hyvällä vaistolla ohjannut puolisonsa tähän
pakopaikkaan, jossa hän paljon varmemmin kuin Möllerupissa voi pitää
hallussaan tukipaikkaa Tanskan rannikolla sekä ilman hankaluuksia
vastaanottaa avustusta Norjasta. Saari oli jo asemaansa ja korkeuteensa
katsoen mm lujasti luonnon varustama, ja vanha linna sijaitsi niin
korkealla jyrkän vuorentapaisen mäen, terävällä huipulla, että ei
näyttänyt turhalta tehdä tämä pakopaikka luoksepääsemättömäksi. Siihen
rakennettiin nyt kaksi korkeata tornia ampumareikineen ja lujine
muurinsarvineen, jotka näkyivät kauas sisämaahan, ja linna ympäröitiin
syvin kaksoisojin.
Ottaakseen haltuunsa tämän tärkeän tukikohdan marski ei ollut voinut
odottaa ystävänsä, viekkaan Raanen suostumusta, eikä hän ehkä
odottanutkaan niin suurta taipuvaisuutta häneltä. Tämän varman suojan
näytti Raane halunneen säilyttää itseään varten siltä varalta, että
kaikki kävisi hullusti. Tullessaan tapasi marski linnoituksesta pienen,
reippaan varusväen, jolla oli kamaripalvelijan ankara käsky puolustaa
linnaa jokaista vastaan viimeisiin saakka. Marski oli senvuoksi ottanut
linnan asevoimin, ja hän kiihtyi siihen määrään odottamattomasta
vastustuksesta, että hakkautti maahan koko miehistön. Siitä laulettiin
sitten kansanlaulussa:
Stig-marski valtasi Hjelmin
ylen äkisti.
Ja totta puhun ma: siellä
moni poski vaaleni.
Siellä marski sitten asetti vanhoille, kallionlujille muureille hirveät
sotakoneensa, ja sieltä hän melkein joka päivä kävi Helgenaesissä
ja piti silmällä varustustöitä. Hänen seitsemänsataa rautapukuista
miestään oli jaettu Hjelmille ja niemelle. Muutamat ympäristön
talonpojista olivat vapaaehtoisesti liittyneet häneen; mutta monta hän
otatti kiinni ja pakoitti heidät ajelemaan kiviä, sekä työskentelemään
muureilla. Hjelmin tornit korkenivat nopeasti kuin taian avulla ja
kauhistuttivat ympäristön lannistettuja talonpoikia, joiden täytyi sekä
työskennellä Helgenaesissä, että pitää molempien paikkojen varusväet
ruuassa.
Kansan alakuloinen mieli sekä se, kuinka tätä onnettomuutta pidettiin
surullisena seurauksena murhatun kuninkaan huonosta ja väärästä
hallituksesta, kuvastui selvimmin siinä kansanlaulussa, joka muutamia
kuukausia kuninkaanmurhan jälkeen liittyi surullisena iloisten
lintujen kevätsäveliin, ja jossa uutta linnoitusta pidettiin merestä
torninkorkuisine sarvineen nousseena hirviönä. Siinä laulettiin
kaihomielisesti:
Ja vakaana maamies astelee,
jyvän kylväen peltohon.
Jumal'auta armias meitä nyt:
Hjelm sarvetko saanut on?
Suo armos kansalle köyhälle,
pane Glipping ohjaamahan!
Tai ois parast' ollut meille, jos ei
hän tullut ois maailmahan.
[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]
Tätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön
laulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean
sotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan
ylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja
sotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.
Voimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus,
jolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta
huolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena
muurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein
tarkasteli ylpeätä sotaherraa.
Laulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse
menevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin
vanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi
tyttönen ääneen jonkun matkan päässä:
"Oli seitsemänkymmentä heitä
jotk' yhtyi nummella tuolla.
Mikä neuvoksemme nyt saakaan?
Oli pakko sen herran kuolla.
Hän kuolleena paareille nostettiin.
Nyt rikki on rauha meiltä.
Tääll' emme asua, kylvää voi,
me poistumme maan tämän teiltä.
Kuninkaan rouvaa tervehtimään
nyt ajamme, kyselemme
miten voi hän nyt; ja sitten me
pois maasta vaeltelemme.
Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on,
kai nyt sen unhoittaapi.
Nyt pilkkaajan taloa liekit syö,
hän palkan ansaitun saapi."
Stig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta
kuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut,
ja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin
muurien ulkopuolella.
Talonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä
lauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:
"Stig-marski, terve, sä kuningas!
Käy palkkas saamahan!
Nuor kuningas Eerik jos elää vaan,
kiven siitä saat kovemman!
Pien Eerik-herra jo kehdostaan
hän kerran haastoi näin:
jos kruunun mä päähäni saan, sun on
kipa kiiru rajoille päin."
Marski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki
muurilla hymyili hurjasti. "Älähän toki suutu, ankara herra marski!"
-- mutisi hän ääneen. "-- Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole
sanaakaan valhetta!"
Tyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja
laulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva
Ingeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja
syvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä
sanoja hänelle, tyttösen laulaessa:
"Nyt yhdeksän talven salannut
olen suruani syvää.
Mun syömmeni kärsii -- mut teille suon,
ma, herrani, yötä hyvää."
Marskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän
istui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun
kahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella
äänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko
maan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen
syytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin
yksinkertaisen liikuttavasti:
"Kun myrskyt metsässä riehuvat
ja tammet suuret kaatuu,
niin koivut, pihlajat, pensahat
pian niiden alla maatuu.
Kun tappion kärsivät ruhtinaat,
me korvata sen saamme.
Me köyhät turvata taidamme,
vain Sinuun, Jumalaamme!"
"Åseni, Åseni!" -- huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä
pystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja
huudahtaen ilosta:
"Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut" -- heitti tyttö kutimen
kädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja
kiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon
yli, mikä heidät eroitti.
"Mitä tämä on, lapsi?" -- kysyi marski, ratsastaen lähemmä. --
"Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan?
-- Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?"
"Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!" --
sanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi
oli unhoittanut uhmansa. -- "Hän on juossut maan pitkin ja poikin
pienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen
sydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa
sydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan
itseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!"
"Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!" -- vastasi marski. --
"Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota
työtäni."
"Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!" -- vastasi
Henner. -- "Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, -- mutta
minun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen
kivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän
sen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut
käsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria,
sillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti
kuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina
kaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se
eroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana,
kahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!"
"Kumma vanhus!" -- vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi
häneen tarttunut. -- "Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä
sotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa
lapsinesi!"
"Kiitos, ankara herra!" -- huudahti pieni Åse ja tarttui marskin
rautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. -- "Tämän teon tähden
on armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te
olette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö
kuule: sinä olet vapaa!"
"Vapaa olin ennenkin!" -- vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna
seisomaan muurille. -- "Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän
kuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä
koskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin
istunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut
kaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin."
"Tule nyt, omituinen vanhus!" -- sanoi marski mietteliäänä. -- "Minun
käteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden
usein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä
kumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut
seistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut."
"Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!" -- vastasi Henner
ja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla.
-- "Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla -- en ainoastaan tällä
muurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella
rajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää
minulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun
osani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään
asti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen
minä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin
sen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!" -- Ja nyt
hän huusi mahtavalla äänellä: "Kirottu, herra, kirottu on se käsi,
joka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva
kuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen.
Kuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa
tuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä
muuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!"
"Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!" -- huusi marski vihoissaan
ja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä
liikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. --
"Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan
silmiin", -- jatkoi hän rauhallisesti. -- "Mutta te olette oikeassa.
Elköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon
puhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan,
kuningas Silmänräpyttäjän, -- minä, Henner Friser, tapoin kirotun
veljensämurhaajan kuningas Aabelin -- niinpä minä seison vierelläsi.
Minä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni -- toinen verinen käsi
ei toista saastuta!"
"Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?" -- huudahti
marski hämmästyneenä. -- "Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä
vanhoilla päivilläsi!"
"Sitä sinä et tee, Stig Andersen!" -- vastasi vanhus -- "Seisonhan
jo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman
ritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani;
sinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut
hänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella
kädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä
tahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani -- minä en rakentanut
mitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin
lopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän
kaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä
käsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti
joutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin
sitonut, -- täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman
kuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski,
sen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä.
Ehkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen;
silloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat
voimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla
kapinan pesäpaikalla kuin tämä!" Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja
katsantonsa muuttui surumieliseksi. -- "Vaan ei, ei!" -- jatkoi hän
hillityllä äänellä, -- "vielä on armoa meille molemmille; mutta ei
niin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat
mukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne
mistä aurinko saapuu!"
Näin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa
olivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. "Hm, hiukan sekapäinen hän
sentään on", -- mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen
portille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena
isoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä
ritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan
kädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas
rautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin
uskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi
ylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa
ennenkuin irroitti ketjun.
"Vapauta hänet! Hän on vapaa!" käski marski, ja Mads Jyde totteli.
"Vain sana vielä, Henner!" -- sanoi marski. -- "Minne tahdoit minun
sinua seuraavan?"
"Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen
hedelmää!" -- vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien
vieressä.
"Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi
jälleen!" -- vastasi marski, hymyillen hurjasti. -- "Kulje sinä
rauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen
vuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. -- Mene, vaihda se
synninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme,
kumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet
tervetullut luokseni, missä minä lienenkin. -- Silloin voimme lähemmin
puhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän
jäljen maailmaan!"
Marski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti
ojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois
hänen kanssaan, katsomatta taakseen.
Vanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten,
sanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden.
-- "Rakas, hyvä isoisä!" -- hän sanoi hellästi. -- "Miksi et sano
sanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen
kuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä."
"Mitä sanot, lapseni?" -- kysyi vanhus, kuin unesta heräten. -- "No,
annas kuulua, millaista sinulla on ollut! Ja mitä sinulle tapahtui
tuona yönä?"
"Oi, se oli hirveä yö! Kun sekä Skirmen että sinä olitte jättäneet
minut, nukahdin minä penkille ja näin niin hirveitä unia. Kun minä
heräsin, makasin maakellarissa lattian alla ja minusta tuntui kuin
olisin nähnyt kuninkaan ja varoittanut häntä harmaaveljistä. Oli
valoisa aamu, ja minä juoksin metsävoudin luo. Siellä minä kuulin
tuosta hirveästä kuninkaanmurhasta, sekä sinun ratsastaneen murhaajien
jälkeen sidotun kamaripalvelijan kanssa. Minä odotin sinua kolme
päivää mitä kauneimman tuskan vallassa. Sitten en enää jaksanut sietää
enempää. Vaihdoin vaatteita metsävoudin Marin kanssa, otin vähäiset
varamme mukaani ja päätin kiertää koko maan yli ympäri, kunnes olisin
keksinyt sinut."
"Uskollinen, rakas Åseni!" huudahti vanhus ja taputti häntä poskelle.
-- "Sinulle onni on suopeampi kuin minulle eikähän se ihme olekaan:
sinulla on puhtaita Jumalan enkeleitä saattajinasi; mutta minulla
-- minulla oli saatanan enkeli oppaanani. Minä myös kyllä lopulta
löysin ne, joita etsin; mutta minun oppaani oli viisaampi kuin minä
ja kuninkaan metsästäjät. Viekas Raane kettu piti meitä kyllin kauan
narreinaan; hän ratsasti kanssamme ympäri koko Jyllannin. Vihdoin
ikävystyin siihen ja halusin hänelle antaa viimeisen voitelun
miekallani; silloin hän vannoi, että minä tapaisin kuninkaanmurhaajat
Helgenaesissä, jos he ollenkaan olivat maassa. Siellä minä sitten
tapasin heidän, maamiehensäkin, ja -- niinkuin itse näit, joutuakseni
vangiksi sekä vetohärjäksi. Haa, ansaittu palkka! Miksikäs Henner
Friser lähtikään vaatimaan tiliä kuninkaanmurhaajilta?"
"Oi rakas, rakas isoisä! Nyt tiedän, mikä sinua niin kauan on
ahdistanut, kun öisin myrsky kävi; mutta usko minua se ei varmaankaan
ollut kuningas Aabel-vainaja, joka ratsasti yöllä Finnerupin metsän
kautta. Se oli marski saattajineen: nyt minä tunsin heidät molemmat.
Ja ole nyt lohdutettu, iäkäs isoisä! Herramme ei varmaankaan enää voi
olla vihainen sinulle tuon teon vuoksi. Tuo jumalaton Aabel-kuningashan
oli surmannut veljensä kuin Kain; eihän hän ansainnut elää maan päällä.
Mutta jos sinä et sentakia saa rauhaa, hyvä, rakas isoisä, niin
matkatkaamme Roomaan paavin luo tai pyhälle haudalle, kuten aioitkin,
saadaksemme anteeksi kaikki syntimme!"
"Niin, sen teemme, lapseni! Jos minulla ei olisi raskaampaa taakkaa
kannettavana kuin sinulla, niin olisi tämä retki minulle helppo.
Mutta nyt, kun sinä tiedät, mikä minua painaa, tuntuu sydämeni jo
kevyemmältä. En ole vielä koskaan toivonut tuota työtä tekemättömäksi;
mutta sen olen kuitenkin rauhallani maksanut. Mutta jos Jumala ja Pyhä
Kristian suovat, saan minä vielä rauhan sydämeeni ennenkuin kuolen.
Tahdon täyttää kaikki sovitustyöt, jotka pyhä isä minulle määrää,
kunhan hän vain ei vaadi minulta katumusta. -- No niin, me suoriudumme
kyllä! Jos olet ottanut mukaasi kultalippaan, emme kärsi puutetta
matkalla. -- On sitten kyllä aikaa paastotakin."
"Kas tässä lipas, isoisä! En ole vielä sitä avannut. Olen matkalla
kutonut rannustimia ja ansainnut enemmän kuin tarvitsin." Näin sanoen
hän ojensi vanhukselle pienen puulippaan sekä toisen, jossa oli
kuparirahaa. -- "Ah, mutta onko totta, isoisä, että tuo kauhea marski
kiihoittaa koko maata nuorta kuningastamme vastaan?"
"Surullista kyllä, lapseni; hän on kyvykkäin mies, mitä olen tuntenut.
Mutta hänessä on Tanska synnyttänyt suuren miehen omaksi turmiokseen.
Hänellä on mahtavia ystäviä niin täällä kuin ulkomaillakin. Maa on
täynnä pettureita. Jos minä vielä olisin nuori ja voisin syrjäyttää
tämän sielunasian, niin olisi täällä jotakin, johon voisi käydä käsin.
Herra Lave on kavaltanut Flynderborgin ja Riiben linnassa liehuu portin
yläpuolella kapinalippu."
"Ah, isoisä, sehän on kauheata! Herttua kuuluu asettuneen Riiben
edustalle suuren sotajoukon kera; mutta ei kukaan usko, että hänellä on
rehelliset aikeet nuorta kuningastamme ja maata kohtaan. Nyt odotetaan
sinne drotsi Pietaria -- ah, silloinpa lienee Skirmenkin mukana --, ja
silloin valloitetaan linna rynnäköllä, niin sanotaan."
Heidän vielä näin jutellessaan, kuulivat he hevosen jalankapsetta
takaansa rantatieltä. He kääntyivät ja näkivät kahden ryhdikkään
talonpoikaismiehen, ratsastavan kevyesti ja reippaasti komeilla oriilla
nuoren poikasen seuraamana, joka ratsasti nordbakilaishevosella, ja
jonka jäljessä juoksi kaksi nuoraan sidottua, satuloitua hevosta.
"Drotsi Pietari! Skirmen!" -- huudahtivat vanha Henner ja Åse
yhtaikaa. Hetkessä oli salapukuinen poika maassa ja Åsen syleilyssä.
Drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimårdson, toinen salapukuinen
talonpoikaismies, pysäyttivät hevosensa. -- He tiedustelivat
kohta vanhalta Henneriltä, mitä hän tiesi Stig-marskin voinnista
Helgenaesillä ja Hjelmillä, joiden paikkojen luokse he kuitenkin jo
olivat uskaltaneet valepuvussaan, ja joista heillä oli melkein yhtä
hyvät tiedot kuin Hennerillä.
"Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!" -- sanoi drotsi Pietari. --
"Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla
kuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät
neuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se
meille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme."
Pian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.
Drotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli
suureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä,
mutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli
Vähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään
viestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei
tiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.