Puoli tuntia senjälkeen kun Inge-neito oli Viborgin tuomiokirkossa,
murhatun kuninkaan hautajaisissa, jutellut drotsi Pietarin kanssa,
hän isänsä mukana, porvarilliseen salapukuun pukeutuneena, kulki
kaupungista St. Mogensportin kautta. Paljon oli matkustajia samalla
tiellä. Mutta ennen keskiyötä nuoren kuninkaan käskystä kaupungin
kaikki portit suljettiin. Herttua Waldemar ja ritari Abildgaard
olivat seuranneet surusaattoa kirkosta. Vanha Borrevoldin linna oli
järjestetty kuninkaallisen perheen ja seurueen asunnoksi. Kuningatar
ja nuori kuningas pitivät myöhään yöhön saakka lukittujen ovien takana
neuvottelua Brandenburgin markkreivin, kansleri Martinuksen ja drotsi
Pietarin kanssa, joka viimemainittu oli rientänyt kirkosta tuoden sen
tärkeän uutisen, että itse marski Stig oli Viborgissa ja luultavasti
ollut myös kirkossa hautajaismenojen aikana. Varovaisuuden nimessä
oli mitä vakavimpia määräyksiä annettu. Borrevoldissa vartioitsivat
käytävää kuninkaallisten suojiin ritari Thorstenson ja Pentti Rimårdson
kuninkaan henkivartijoiden kanssa. Panssariasuisia ratsumiehiä ja
jalkasotureita olivat linnan käytävät täynnään. Viborgin uskollinen
porvaristo oli asestettu, ja kanslerin neuvon mukaan sekä nuoren
kuninkaan käskystä pantiin heti koko kaupungissa toimeen ankara
kotitarkastus, jolloin jokainen epäilyttävä henkilö otettiin kiinni ja
vangittiin.
Keskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin
makuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin
kaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat
hautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti.
Kanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa
kirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän
turhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän
ne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen
silmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä
käytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin
niinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä
suurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui
hänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin,
eikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen,
miellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin
kaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu
kaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä
ollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui
hengästyneenä sisään.
"No, mitä on tekeillä?" -- kysyi herttua. -- "Onko koko kaupunki
kapinassa?"
"Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta," -- vastasi ritari
Abildgaard levottomana. -- "Marskia sekä hänen ystäviään etsitään
kaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin
taisi minut mahdillaan vapauttaa."
"Onko marski saatu kiinni?" -- kysyi herttua nopeasti
"Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella
ennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en
minä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä."
"Se on helppo ymmärtää", vastasi herttua. -- "Hänen on kai tärkeätä
tietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut.
Saattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan."
"Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren
kuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän
sietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja
hänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa,
valitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä,
eivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin
olleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies
haudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota
kaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset
seisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen
osaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen
mahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi.
Tuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä
marskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen
hautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos
hänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät
kaikki."
"Meidät?" -- kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä
kylmään ja ylpeään käskijänääneen. -- "Muista, kenen kanssa puhut,
Tyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä
vain huoli itsestäsi! -- Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi
jälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi.
Elä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä
vannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut,
niin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan
luokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole
mitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en
tiedä kerrassaan mitään -- enkä tahdokaan tietää -- siitä viimeisestä,
Möllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna
asiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko."
"Mutta, armollinen herra", -- vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä
-- "eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan
matkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä
mukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä
lupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan
peräytyä --"
"Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää
huolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki
koko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin
sovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen
en ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja
kuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy
tyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen
kunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan
salaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon
herroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion
esimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten
minä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee
majesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!"
Ritari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. "Jalo herttuani!"
-- hän sanoi. -- "Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä
luotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on
pannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena
jaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne
välikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun
ette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa
tyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä."
"Tyko!" -- vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä
liikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. -- "Elä sekoita
porvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen
suureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan
valtaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä
kuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko,
että tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen
uskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun
minun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei
hän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien
tarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut
tuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin
tiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita
kutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties
miksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja,
joita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää
kunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen
pelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista
voi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka
eteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt,
että tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun
itsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen
saavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi
minun lentoni mukana! -- Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi
kautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata!
Minä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, --
minä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen
kuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos
sinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia
vihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet
näkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja
ettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan
ylpeyttä ja ylevyyttä!"
"Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä", -- vastasi
viekas ritari ja kumarsi syvään, -- "vaikka minun nyt täytyykin paeta
teitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa
teiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte
puhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä
tuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, -- minne, sitä en uskalla
teille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava
suojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu
ystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti!
Elkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen
välimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme
syntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!"
Näin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta
takaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi
herttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä.
"Armollisin herra!" -- sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön
äänensävyllä, -- "minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä
yhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran
luo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä
pois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton
maailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä
on, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra,
ja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän
kainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin
suuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten
katseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta
minä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan
työnnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä."
"Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!" -- lausui herttua, avaten käytävään
vievän oven. -- "Hyvää yötä, lapsukaiseni!" -- sanoi hän sitten
ääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista
neitsyttä poskelle avoimessa ovessa. -- "Riennä nyt tiehesi! Nämä
kunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta
naima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin
välillä!"
Miehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon
sangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.
Herttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle
tuolille.
"Pakene, kurja turmanlintu!" -- mutisi hän. -- "Pidä nyt varasi, että
löydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin."
Vähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli
kuulevansa huutoja. -- "Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu
petturi!" -- huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja
melua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.
Oli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen
kohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta
sitä ei kestänyt kauan. "Hm!" -- hymähti hän itsekseen ja mitteli
ylpein askelin lattiata, -- "kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta
pääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä
ne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!" Hän heittäytyi
jälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan
jälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön
ruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen
ääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken
herttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. "Niin kauas
pääsin!" -- jatkoi hän synkkiä mietteitään. -- "Ensimäinen suuri askel
on otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan -- tie on verinen ja liukas
--; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut
suustani. -- Tässä seison, vapaana ja puhtaana, -- ken voi syyttää
minua? Seuraava askel on omavaltainen, -- se täytyy astua, mutta ilman
rikoksen apua. -- Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy
saada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. -- Haa,
lemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja
silloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas
poikansapojan haamussa -- --"
Kun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos
huoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona,
kaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan.
Kuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella,
mikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi,
mutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen
tuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja
pätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä
ärsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti
yhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti
tuetun valta-istuimen.
Tunto siitä vallasta, jota täällä ei voitu evätä häneltä, sekä
vakaumus siitä, että häntä yhä salaisesti pelättiin, vaikkei hänen
valta-arvoansa vielä julkisesti tunnustettukaan, antoivat hänelle
rohkeuden ja ilmeilleen ja käytökselleen melkein kuninkaallisen
arvokkuuden, mikä sopikin hänelle hyvin. Hän lähestyi kuningatarta niin
vapaasti ja kepeästi kuin tämä suhde ei olisi mitään uutta hänelle,
vaan niin kuin olisi hän jo kauan ollut kuningattaren neuvonantaja
ja nuoren kuninkaan suojelija. Hän puhui valtakunnan arveluttavasta
tilasta, sekä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä, hän puhui viisaasti ja
innokkaasti, mutta myös silminnähtävin vallanosallisen ilmein. Mutta
näihin ilmeisiin sopeutui myös niin suuri ritarillinen kohteliaisuus
sekä kunnioittava tietoisuus kuningattaren tärkeästä vaikutuksesta
kuninkaan äitinä, ettei kaunis Agnes-kuningatar mitenkään voinut
loukkaantua häneen. Näytti siltä, että hänen veljensä olivat ja
saaneet hänen mielensä suopeammaksi herttuaa kohtaan, ja hänen täytyi
nyt ihailla sitä hienoutta, millä herttua puolusti vaatimuksiaan,
näyttämättä vähintäkään liian rohkealta tai tunkeilevalta.
Se kankeus, minkä tämän keskustelun alkaessa ilmeisesti voi havaita
kuningattaren käytöksessä, katosi vähitellen, ja drotsi Pietari huomasi
levottomuudekseen, miten herttua imarteluillaan ja kiivailla sanoillaan
salaliittolaisia vastaan nähtävästi hälvensi kaikki kuningattaren
epäluulot hänen suhteestaan kuninkaan ja valtion vihollisiin.
"Se on hirveä salaliitto!" -- lausui herttua nyt kiihkeästi.
-- "Monet maan tärkeimmistä miehistä näyttävät olevan osallisia siihen.
Ankara tutkimus tulee välttämättömäksi, jotta syylliset voitaisiin
saattaa ilmi, ja viattomat vapauttaa epäluulojen alta. Minun muinainen
epäsopuni kuninkaan kanssa sekä se nuoruuden ajattelemattomuus, jota
minä syystä kyllä sain sovittaa Sjöborgissa, mutta jota minä myös
opin siellä lannistamaan, ne ovat minut syrjäyttäneet luottamuksesta,
jonka minä taas toivon voittavani uskollisilla toimilla ja neuvoilla.
Suurissa, ruhtinaallisissa sieluissa ei epäluulo koskaan voi juurtua
syvään, jos onkin olemassa pieniä, raukkamaisia henkiä, jotka pyrkivät
sitä kasvattamaan. Mutta en minä sentään moiti ketään siitä, että hän
on valpas ja varovainen", -- jatkoi herttua. -- "Näin onnettomina
aikoina tunkeutuu epäluuloisuus ystävyyden ja sukulaisuudenkin
salaisimpiin suhteisiin. Uskoisitteko sitä, jalo kuningatar: minä itse
olen joutunut hirveästi epäilemään nuoruudenystävääni, drotsi Tyko
Abildgaardia, ja se epäilys on nyt, surullista kyllä, vahventunut, kun
hän tänä yönä on kadonnut."
"Kuinka?" -- kysyi kuningatar hätkähtäen. -- "Teidän drotsinne, ritari
Abildgaard --"
"Niin, eikö ole kauheata, jalo kuningatar! Mies, jota monta
vuotta olen pitänyt ystävänäni. -- Hän oli kyllä osallinen minun
nuoruudenhairahduksiini, sekä osittain syypääkin niihin, -- mutta
siksipä hän myös otti osaa minun kohtalooni Sjöborgissa ja, kuten
uskoin, jätti vankilan hairahduksestaan yhtäläisesti tietoisena kuin
minä itse, -- ja nyt minulla on syytä luulla, että hän on ollut
mukana Möllerupin salaliittolaiskokouksessa, siinä mielettömässä
toivossa, että minä hyväksyisin tuon hirveän yrityksen, kunhan se olisi
toteutettu, -- vaikken minä ollut uneksinutkaan sellaista. Eilen hän
sai kuulla, kuinka kauhistuneena minä tuomitsin salaliittolaisia; hän
lähti luotani, enkä minä senjälkeen ole nähnyt häntä."
"Mitä siihen asiaan tulee, jalosukuinen herra", -- lausui drotsi
Pietari, -- "niin voin minä ilmoittaa teille, että ritari Tyko
Abilgaardin ottivat vartiat viime yönä kiinni hänen epäilyttävän
valepukunsa tähden, mutta että hän uhkarohkean petoksen avulla on
pujahtanut pois eikä häntä mistään löydetä."
Herttua vaikeni. Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, eikä hän salannut
mielenliikutusta, joka oli omiaan tuottamaan kunniaa hänen sydämelleen.
"Jalo herttua!" -- sanoi kuningatar osanottavaisena. -- "Minkä
tuon petollisen ystävän kautta olette menettänyt, sen te olette
voittanut minun kunnioitustani ja luottamustani. Minä tiesin, että
teidän drotsinne oli ollut salaliittolaisten mukana, ja oli hetkiä,
jolloin teidän innokkaimmatkin puolustajanne myönsivät, että teidän
tuttavallinen suhteenne tähän ritariin näytti hyvin oudolta. Minun
veljeni ovat teidän ystäviänne. He ovat minulle vakuuttaneet teidän
olevan vilpittömästi myötätuntoisen niin minua kuin valtiota ja kruunua
kohtaan. He ovat olleet todistajina teidän kauhistukseenne tämän
tavattoman konnan työn johdosta, ja heitä on erikoisesti ilahduttava
se, että he saavat kuulla tämän käsittämättömän arvoituksenkin,
nimittäin teidän ja ritari Abildgaardin suhteen, selvinneen teidän
nuhteettomuutenne hyväksi..."
Kevyt puna levisi herttuan poskille; mutta hän käytti nopeasti
hyväkseen sitä edullista vaikutelmaa, minkä hänen ilmoituksensa oli
tehnyt kuningattareen. Hän neuvoi Danehoven kutsumista kokoon Nyborgiin
keväällä, jolloin hän itse tahtoi olla saapuvilla, ryhtyäkseen yhdessä
kuningattaren kanssa lainmukaisesti nuoren kuninkaan holhoojan
tehtäviin, ensin toivonsa mukaan osoitettuaan itsensä arvolliseksi
siihen turvaamalla maan hurjaa Stig-marskia ja kapinoitsijoita vastaan.
Ensiksi hän neuvoi kuningatarta jäämään nuoren kuninkaan kanssa
Viborgiin, jossa vahva miehistö ja porvarien uskollisuus tekivät
jokaisen vihollisen hyökkäyksen mahdottomaksi. Se oli ollut myös drotsi
Pietarin ja kanslerin neuvo, minkä Brandenburgin markkreivit olivat
hyväksyneet.
Vielä samana päivänä läksi herttua Viborgista, nähtävästi mitä
parhaassa sovussa kuningasperheen kanssa, ja vähän senjälkeen saatiin
tietää, että hän kokosi Jyllannissa sotajoukkoa Stig-marskia ja hänen
kannattajiaan vastaan. Mutta drotsi Pietari ei häneen luottanut, ja
vanha Jon-ritari, joka kohta parantuneena palasi Viborgiin, pudisti
päätään, kuultuaan näistä puuhista sekä pelkäsi täydellä syyllä, että
herttua vain näön vuoksi varustautui Stig-marskia vastaan, voidakseen
suuremmalla mahdilla tukea vaatimuksiaan ja varmentaa vaaliaan
valtionhoitajaksi Danehovessa.