Ennenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat
Skanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti
Rimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla,
johon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne
osoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli
viety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli
ryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar
ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään
he näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan
etempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. "Me tulemme
sittenkin liian myöhään", sanoi hän. "Pysähtykää silmänräpäykseksi,
hyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty."
"Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä", sanoi
markkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan
sotapäällikön.
"Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet
kunnianosoitukselle", jatkoi herttua, "ja he ovat tehneet sen
odottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä
sukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden.
Tällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta.
Poika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän
sisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta
yhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta.
Niinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi
odottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa."
Koko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.
"Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan
onnistumattomalta", alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. "Teidän
kaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi
samentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja
sitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi
rohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni,
kuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan
tie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi
kuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi
kuin nuori kuningas on alaikäinen."
"Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa", sanoi markkreivi
Konrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka
kanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan
voimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. "Me olemme
kiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo
herttua", jatkoi markkreivi Konrad, "mutta se on johtanut teidät
harhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta
toivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen
mieleensä."
"Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus",
sanoi herttua äkkiä. "Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan.
Sen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen
ja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi
Tanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä,
jääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme."
"Se on selvä", vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla
katseella. "Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut
itseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna
meidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen
aavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan."
Herttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä
oli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen
kokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.
"Valitettavasti!" sanoi herttua nopeasti. "Kuka ei olisi tarkannut
Tanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on
vallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta
ja pelkäämättä pahinta? Oli aika", jatkoi hän, "jolloin minä,
niinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin.
Nuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla
ja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan
oikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet,
ja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan
kanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten
pienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan.
Myöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun
kauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana.
Yhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt,
joutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen
palauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa
kurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt
tahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti
nähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita,
saadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen
yksityisen kurjan ja typerän vihansa -- --"
"Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar", puhkesi kreivi Otto sanomaan,
ojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. -- "Teillä on hyvä ja
rehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja
me tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja
järjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä
haluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään."
He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin
linnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja
heidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat
ketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat
Skanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan
vahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen
selästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä
väistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat
puvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan,
mutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa
täytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin
hitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta
sanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.
"Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?" kysyi eräs porvarismies.
"Pahus heidät tietää!" sanoi toinen. "Kyllä ne miehet varansa pitävät.
Ja kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet.
He voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista
tunneta."
"Metsillä on korvat ja mailla silmät, -- mitä lumeen piilotetaan, se
tulee esiin suojasäällä", sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä.
"Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin
varmasti heidät hirtetään."
"Hirtetään?" huusi eräs nuori mies. "Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers!
Ne miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella
hirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja
saavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli
kova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä
siltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon."
"Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa
hyvänä kristittynä isänsä kuoleman", sanoi eräs talonpoika.
"Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?" sanoi eräs toinen.
"Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?"
"Ei, Jumala varjeli hänet siitä", vastasi ensimäinen. "Ne olivat
kyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli
vetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren
kuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään
hänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi,
eivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo
uhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu
lainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia
kolkuttaakaan."
"Teili ja pyörä luvattiin heille, ja he saivat hehkuvia kiviä
matkaeväiksi", sanoi eräs nuori mies.
"Se oli reippaasti tehty -- hänestä tulee kelpo kuningas!" huusi monta
ääntä yhtaikaa. "Hänestä tulee toisenlainen mies kuin hänen isästään!"
"Tuolla hän on, tuolla hän on!" huusi nyt monta ääntä ja
linnanparvekkeella nähtiin nuori kuningas yllään musta ritaripuku
ja pieni kruunukypärä päässään. Hän seisoi äitinsä, kuningattaren
vieressä, joka oli mustaan samettiin puettu, otsakoriste tummilla
palmikoilla, ja katseli kansanjoukkoa hiljaisella tutkivalla katseella,
kasvot kalpeina ja tyyninä. Pienen kuninkaan vasemmalle puolelle
kannettiin ritari Jon kantotuolissa, ja hänen takanaan nähtiin ritari
Thorstenson ja joukko kuninkaallisia henkivartijoita, aseilla ja
kilvillä varustettuina.
"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika!" kaikui nyt voimakas ääni
parvekkeelta, ja vanha ritari Jon korottautui vaivalla heiluttamaan
hattuaan. Monta sataa ääntä yhtyi suurella melulla tähän
tervehdyshuutoon. Nuori kuningas vastasi ritarillisen arvokkaasti
tervehdykseen lausuen muutamia sanoja, jotka ainoastaan lähimmät
kuulivat, mutta johon koko kansanjoukko vastasi tuhatäänisellä
suosionhuudolla.
"Katsos miten poika keikailee", kuiskasi ritari Abilgaard herttualle.
-- "Hän on aikaisin oppinut leikkimään ritaria ja kuningasta."
Herttua Waldemar purasi harmissaan alahuultaan ja antoi ritari Tykolle
salaisen viittauksen. Ritari poistui syrjään. Kohta senjälkeen
kuultiin äänen huutavan kansan keskeltä. "Ei Eerikkiä enää Tanskan
valtaistuimelle. Me tahdomme Waldemarin kuninkaaksemme!" Tähän huutoon,
josta kukaan ei tiennyt mistä se tuli, yhtyi moni, ja levoton mutina
kuului kansan joukosta. Mutta silloin vanha ritari Jon nousi uudestaan
seisomaan, huolimatta suurista tuskista, joita tämä asento näytti
hänelle tuottavan, ja luki kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä piispojen
ja valtiosäätyjen allekirjoittaman, ja sinetillä varustetun asiakirjan,
joka vahvisti pienen Eerik-kuninkaan laillisen kuningasvaalin,
sellaisena kuin se jo kymmenen vuotta sitten hänen ollessaan toisella
ikävuodellaan oli päätetty, ja jonka kansa kuusi vuotta sitten 1280
uudisti. Senjälkeen hän toisti tervehdyshuudon ja jokaisen kapinallisen
ja vastustavan äänen tukahutti voimakas huuto: "Eläköön kuningas Eerik
Eerikinpoika! Eläköön, meidän laillinen kuninkaamme! Alas kavaltajat!"
Herttua Waldemar koetti nyt kiirehtiä ulos meluavasta tungoksesta,
peläten täten syystäkin joutuvansa rahvaan revittäväksi,
epäiltynä osalliseksi tuohon kapinahuutoon. Hän yhtyi kovalla
äänellä tervehdyshuutoihin Eerikille ja pääsi onnellisesti sisään
linnanportista, yhdessä Brandenburgin markkreivien kanssa.
Kuninkaalliset olivat jättäneet parvekkeen. Kansa hajaantui
vähitellen, ja kuningatar vastaanotti hyvin liikutettuna ritarisalissa
ruhtinaalliset veljensä, sitävastoin hän tervehti herttua Waldemaria
kylmyydellä, joka näytti olevan tälle aivan odottamatonta.
Drotsi Pietari oli sillaikaa antanut sotaväen vannoa uskollisuudenvalan
nuorelle kuninkaalle, ja muutaman tunnin kuluttua hän oli lukuisan
suojelusosaston kanssa saattamassa koko kuninkaallista perhettä
Viborgin linnaan. Kuningattaren vaunut, joissa pieni Merete-prinsessa
ja hänen hovinaisensa istuivat, kulkivat hitaasti etumaisina. Joskus
vain kuningatar käytti niitä, ollessaan väsynyt tai kyllästynyt
ratsastamiseen.
Surusaattue oli juhlallisen komea. Kuningatar ratsasti kylien läpi
valkoisella hevosellaan molempien poikiensa välillä, yllään musta
samettivaippa ja päässään kurjensulilla koristettu helmihattu.
Prinssi Kristofferilla oli myöskin yllään komea surupuku, mutta nuori
kuningas veti etupäässä kaikkien huomion puoleensa. Hän ratsasti
korkealla, pikimustalla oriilla. Mustan samettivaipan alla, joka oli
koristettu näädän nahoilla ja kultaisilla kruunuilla, oli hänellä
täydelliset ritarin teräsvarustukset, drotsi Pietarin ja Jon ritarin
varovaisesta kehoituksesta. Hänen pienessä kruunukypärässään liehui
korpinsulkatöyhtö, hänen kypäräsilmikkonsa oli sininen ja kullattu, ja
käsivarrellaan hän kannatti pientä kilpeä. Kilpeen oli kuvattu kypärä
ja kaksi kullattua häränsarvea, joiden ulommaiseen taitteeseen oli
kiinnitetty kaksi riikinkukon sulkaa. Nuorta kuningasta ei oltu ikänsä
vuoksi vielä lyöty ritariksi. Mutta vaikka hän jo kaksivuotisesta
oli kuullut itseään kutsuttavan kuninkaaksi, pani hän paljon enemmän
arvoa siihen, että häntä pidettiin ritarina ja sai esiintyä aseissa.
Tämä hänen lapsellisen ritarikomeilun ihailemisensa oli saattanut
hänet maalauttamaan kilven, joka hänellä nyt oli ensi kerran mukanaan
esiintyessään julkisesti. Hän kantoi sitä niin miehekkään ja vakavan
näköisenä, kuin tuntisi hän ihmeellistä lohdutusta siitä, että hän nyt
oli kutsuttu suojelemaan maata ja valtakuntaa lapsenkilvellään.
Lähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit
yhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän
jälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä
veljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari,
alimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta
vanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä
taidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat
kuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen.
Ritari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen
etunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson
päättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä
kanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.
Saattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden
pysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.
Viborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut
Cecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty
pantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.
Kun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän
ja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut.
Huolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti
hänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun
puhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen,
joka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että
tämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat
joutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen
huomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka
hän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti
kansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista
uhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että
kaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.
"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" vastasi herttua hajamielisenä. "Se
täytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää."
Kansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta
Vigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka
mainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.
"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" sanoi herttua suuttuneena. "Minä
en ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä
välitä."
"Jos taas katsomme kaupungin vaakunaa", jatkoi kansleri innoissaan,
ollenkaan huomaamatta herttuan kärsimättömyyttä, "niin voisi se ehkä
vahvistaa niiden arveluja, jotka olettavat, että kaupungin nimi
on ennen ollut Vigletsborg, sillä edellytyksellä, että oletamme
molempien henkilöiden vaakunassa olevan kuningas Vigletin ja hänen
kuningattarensa. Muutamat oppineet ovat luulleet niissä löytäneensä
Aatamin ja Eevan seisovina hyvän- ja pahantiedon puu välillään.
Mutta, jos vertaamme sitä kaupungin vaakunaan (sigillum senatorum
Vibergensis civitatis) niin me huomaamme, että mainitut Aatami ja
Eeva, tai kuningas Viglet ja hänen kuningattarensa, ovat kaksi
tavallista mieshenkilöä, vanha ja nuori, jotka epäilemättä esittävät
kahta tuomaria. Ja minun mielestäni on erinomaisen viisasta ja
oikein, että nuorella tuomarilla on vanha ja kokenut vieressään,
niinkuin meidän nuori kuninkaamme nyt voi kiittää itseään onnelliseksi
onnettomuudessaan siitä, että hänellä kuitenkin on isänsä vanhat
uskolliset ja kokeneet ystävät sivullaan."
"Teidän oppineisuutenne, arvoisa herra kansleri, on hänelle erityisen
suuri arvoinen", vastasi herttua ivallisesti. "Ja jos te voisitte
auttaa häntä keksimään Tanska-sanan oikean merkityksen, niin olisi
se varmasti hänelle suureksi avuksi hänen maata ja valtakuntaa
hallitessaan."
"Jos me emme johda rakkaan isänmaamme nimeä sanasta Danais, niinkuin
vanha historijoitsija Dudo arvelee, vaan isä Saxon olettamuksen
mukaan vanhasta Dan kuninkaasta", vastasi kansleri, vaikka hän kyllä
huomasi pilkan, "niin tietoisuuden siitä, että voi laskea sukunsa ja
syntyperänsä tästä ikivanhasta kuninkaasta, josta maa ja kansa johtavat
nimensä, täytyy varmasti herättää suuria, kuninkaallisia ajatuksia
nuoren herramme sielussa, ja ne eivät suinkaan ole halveksittavia." Hän
vaikeni nyt hiukan tyytymättömänä ja vaipui syviin mietteisiin; sitten
hän nyökäytti ikäänkuin hyväksyen ajatukselle, joka samassa juolahti
hänen mieleensä.
"Kun minä näen tämän suuren, kauniin kaupungin korkeine valleineen",
alkoi hän taas puhella, "silloin vahvistuu, minun uskoni siitä, että
kaikkivaltias Jumala edelleenkin pitää kätensä meidän kansamme ja
laillisen kuninkaamme suojana. Täältä levisi kristinopin suuri valo
kansan keskuuteen, pyhän piispa Popoksen armorikkaiden julistusten
avulla. Tuolla Dannernummella vannottiin vanhoille kuninkaillemme
uskollisuutta. Täältä rohkeilta viborgilaisilta sai pyhä Knut
marttyyri uskollisen avun maankavaltajia ja kapinallisia vastaan.
Täällä huudettiin suuri kuningas Waldemar ensiksi kuninkaaksi, ja
täältä uskollisilta porvareilta hän löysi avun ja suojan kamalan
ja taivaitatärisyttävän Roeskilden verilöylyn jälkeen. Oi, täällä
kolmekymmentäkolme vuotta sitten juhlittiin viattomana lapsena samaa
kuningasta, jonka verisen ruumiin me nyt saamme nähdä ja saattaa
viimeiseen lepoon. Kirotut olkoot hänen murhaajansa -- ja ne, jotka
ovat tämän onnettomuuden saaneet aikaan! Suokoon Jumala, että he
olisivat täällä meidän keskessämme, ja että meidän murhattu herramme ja
kuninkaamme voisi aukaista sammuneet silmänsä ja sanoa meille ketä he
olivat."
Näin sanoen loi hän herttuaan tarkkaavaisen katseen. Oli alkanut
hämärtää, mutta mestari Martinus luuli selvästi huomanneensa
levottomuuden ilmeen hänen kasvoillaan.
"Eikö tämä ole teidänkin toivomuksenne, jalosukuinen herra?" kysyi hän,
"ja uskotteko te jonkun heistä tai jonkun tähän kauheaan rikokseen
osallisen voivan olla niin julkean ja jumalattoman, että hän ei kalpene
ja tunne rikollisuuttaan nähdessään murhatun kuninkaan."
Herttua kiinnitti hevosensa ohjia ja vasta saatuaan sen rauhallisesti
astumaan, hän vastasi kanslerin tekemään kysymykseen, kuitenkin
kääntämättä kasvojaan häneen. "Jos te tuolla tavalla koetatte päästä
rikollisten jäljille, herra kansleri", vastasi hän reippaasti, "niin
te ette kelpaa inkvisiittoriksi. Sen voitte jättää minun toimekseni,
minä etsin heitä kaikkialta, mutta täällä luulen kaikkein vähiten
tapaavani heitä. Nuo kirotut murhaajat varovat kyllä tulemasta tänne
moiseen tilaisuuteen, jolloin he niin helposti voivat joutua kiinni.
Senhän me kaikki tiedämme, että marski Stig on heidän johtajansa. Jos
me pitäisimme kaikkia ihmisiä, jotka tässä surujuhlassa kalpenevat tai
ovat liikutettuja, osallisina tähän kauheaan tekoon", jatkoi hän, "niin
saisimme ensiksi langettaa itsemme ja kaikki maan ja kuningashuoneen
uskollisimmat ystävät, sillä kuka voi edes ajatellakaan tuota kauheaa
tekoa tuntematta mielensä liikutetuksi ja kiihtyneeksi. Kun minä ja
markkreivi kuulimme ensimäisen huhun tästä kreivi Gerhardin luona
Kielissä, niin melkein musteni meidän silmissämme. Rajulla marskilla on
kyllä kanssarikollisia. -- Minä olen lähettänyt vakoojia ympäri maata.
Jos te voitte löytää murhaajat ennen minua, niin minä olen teille
kiitollinen, herra kansleri! Nuoren kuninkaamme lähimpänä sukulaisena
ja luonnollisena suojelijana minä katson olevani lähinnä velvollinen
vainoamaan ja takaa-ajamaan heitä."
Oppinut kansleri oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin.
Monine kirkkoineen ja kappeleineen näkyi kaupunki nyt selvästi, ja
enemmän kuin kaksikymmentä korkeaa tornia kohosi sieltä taivasta kohti.
"Kuuletteko, Frue-kirken ruumiskellot soivat jo", sanoi kansleri. "Noin
soitetaan kohta kaikkialla Tanskan kellotapuleista, ja ettekö te usko,
jalosukuinen herra, että ne soivat kuin tuomiopäiväkellot murhaajien
korvissa, missä ikinä he lienevätkin?" Hänen näin puhuessaan monistui
ruumiskellojen soitto, se tuli yhä voimakkaammaksi ja kaikui kohta
kaupungin kaikista kahdestakymmenestä kirkontornista, ja kaikista
lähiseudun maakirkoista. Oli jo aivan pimeä, ja ainoastaan poikien
kantamat soihdut valaisivat surukulkuetta. Herttua Waldemarin hevonen
näkyi pelästyneen kellojen soittoa ja hyppeli levottomana loimuavien
soihtujen valossa.
"Ei, mutta kuulkaapas vain tuota pientä kelloa harmaaveljesten
kirkonpäädyssä tuomiokirkon takana, kylläpä se helähtelee kirkkaasti ja
muita kimeämpänä, vaikkei sillä olekaan tornia, jossa heiluisi!" sanoi
nyt mestari Martinus herttualle, joka oli hengästynyt tulisen ratsunsa
ohjaamisesta. "Harmaaveljesraukat!" jatkoi kansleri, "he soittavat
kovin kiihkeästi tänä iltana. Ehkä he tahtovat osoittaa, ettei heillä
ole minkäänlaista osallisuutta siihen minkä heidän vaippansa saivat
peittää Finnerupin ladossa."
Herttua ei vastannut, vaan kääntyi drotsinsa puoleen. "Emmekö me kulje
Pyhän Mogenin portin kautta?" kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.
"Ei, armollinen herra! Sen kautta kuljetaan Aalborgin tietä tullessa",
vastasi ritari Abilgaard. "Tässähän meillä onkin jo oikealla puolella
Söen ja Borrevold. Me kuljemme pyhän Mikaelin portin kautta, ja pyhän
Mikaelin katua pitkin tuomiokirkkoon."
"Sinä olet oikeassa, Tyko. Tuo kirottu kumina on aivan hervaissut
minut. Eikö juuri Pyhän Mogenin portista ole kerrottu tuo typerä taru?"
"Aivan oikein, herra!" vastasi ritari hymyillen, "kuparihevosesta, joka
helähtää maan alla joka kerran kun sota syttyy maassa. Sen lorun minä
jo mekossa käydessäni kuulin imettäjältäni."
"Kätketty hevonen pyhän Mogenin portin alla on kaupungin ikivanha
suojeluskuva", tarttui mestari Martinus vakavana puheeseen. "Sanotaan
ettei ainoakaan isänmaan kavaltaja tai vihollinen ole jäänyt eloon sen
helähdyksen kuultuaan."
"Sepä vasta helkkaria!" huudahti ritari Abilgaard teennäisen iloisesti.
"Vahinko vain, ettei pyhällä Mikaelilla ole samanlaista hevosta
porttinsa alla, muuten me voisimme heti saada varman todistuksen
siitä olemmeko kaikki yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin oppinut herra
kanslerimme?"
"Pyhä Mikael ei varoita", vastasi kansleri, "hän singahuttaa säihkyvän
miekkansa kirotuita vasten. Te näette hänen kuvansa tuolla portin
yläpuolella, hyvät herrat!"
Kulkue ratsasti jo holvatun portin läpi, ja soihdut valaisivat
rautaista ritaripatsasta, joka seisoi portin yläpuolella jalka
lohikäärmeen selällä, ja pitkä, säihkyvä miekka kädessä. Miekka oli
kullattu ja välkkyi tulisoihtujen loimutessa voimakkaasti herttuan pään
yläpuolella. Hän katsahti ylöspäin, ja hänestä tuntui niin kuin patsas
liikkuisi ja kasvaisi kahtavertaa korkeammaksi. Hän kannusti hevostaan
ja ajaa karahutti pimeään porttiholviin.
"Jos en olisi tiennyt sen olevan rautapatsaan", kuiskasi hän
drotsilleen, "niin olisin voinut vannoa sen olevan elävän ja Marski
Stigin haamun".
Saattue kulki nyt hitaasti pitkin leveää pyhän Mikaelin katua
tuomiokirkkoon. Kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kadut olivat
täynnä kaikensäätyistä kansaa, mutta kaikkialla vallitsi sellainen
hiljaisuus kuin olisivat elottomat olennot katselleet surusaattuetta.
Lähestyttiin suurta, valaistua kirkkoa, jonka mahtavat malmikellot
syvällä, kumealla äänellään kaikuivat ylinnä muita. Kirkkoa
ympäröivällä aukealla paikalla laskeutui surusaattue hevostensa selästä
tuomiokapitulin huoneen edustalla, ja nyt lähti saattue eteenpäin
samassa järjestyksessä kuin se oli tullutkin, mutta jalan, mustaa
verkaa pitkin, joka ulottui avonaiselle kirkonovelle asti.
Korkealla, mahtavalla kirkolla oli kaksi tornia ja neljä sivukappelia,
ja oli se samassa kunnossa kuin silloin, kun kahdennellatoista
vuosisadalla Niilo kuningas oli laajentanut sen ja piispa Nikolai
täydentänyt. Astuttiin sisään kirkkoon ja kulettiin pääkäytävää
pitkin kaikkien neljän kappelin ohitse, joissa kynttilöitä paloi
neljänätoista alttarilla. Vasemmalla kädellä kirkon pohjoispuolella
oleva, kaupungin suojeluspyhimyksen, Pyhän Kieldin kappeli varsinkin
oli komeasti valaistu, siellä paloi yötä päivää valo pyhän Kieldin
kullatun arkun alla, joka riippui kullatuista ketjuista holvikatosta;
täällä nähtiin myös ohimennen murhatun Sven Grathen ruumisarkku.
Saattue pysähtyi, ja viimeiset eivät olleet vielä ehtineet
kirkonportista, kun jo etummaiset seisoivat pääalttarin luona. Murhatun
kuninkaan vaakuna, jota kaksi leijonaa ja kaksi kruunua koristi,
oli puoleksi verhottu pitkään, mustaan harsoon, ja kaksitoista
vahakynttilää valaisi sitä. Täällä seisoi kaniikkien [kaniikki,
tuomiokirkon palveluksessa oleva pappi] esipappi juhlapuvussaan
kahden muun papin kanssa, ynnä arkkidiakooni [arkkidiakooni, korkea
hengellinen herra], kanttori ja kaksitoista kaniikkia. Soihdut kädessä
he lauloivat juhlallista Reqviemiä [surulaulu], suuren lyijyllä
katetun tammikirstun ääressä, jonka kannella oli kuningas Eerik
Kristofferinpojan suuri miekka hopeaisen sakramenttirasian vieressä,
joka seuraisi häntä hautaan, kun hän ei ollut voinut nauttia sitä
ennen äkkinäistä ja väkivaltaista kuolemaansa. Rasian kannella oli
latinankielinen kirjoitus: "Panis adest veras domini sponsalia vitae."
[Tämä on totinen elämän leipä, Herran huomenlahja.]
Kun sielumessu oli laulettu, ja kaniikkien esipappi oli pitänyt
lyhyen puheen, kohotti hän kirstunkantta, ja asetti sakramenttiasian
ruumiin yhteenliitettyjen käsien väliin. Jokainen, joka tahtoi nähdä
kuninkaallisen ruumiin, voi nyt astua lähemmäksi. Vain muutama
astui niin lähelle, että voi sen nähdä, niiden joukossa oli nuori
Eerik-kuningas. Hän kumartui ääneti isänsä ruumiin ylitse, laski
kätensä hänen veriselle rinnalleen, lausuen pari sanaa, joita ei
kukaan kuullut. Senjälkeen hän vetäytyi takaisin ja peitti itkevät
kasvonsa suruvaipallaan. Kun ei kukaan enää lähestynyt kirstua ruumista
katsomaan, sulki esipappi taas kirstunkannen ja laski miekan takaisin
sen päälle, senjälkeen nostivat kaniikit kirstun ja kantoivat sen
surusaattueen etunenässä pääalttarin taakse, jossa he laskivat sen
holvattuun, kyynärän verran maasta koholla olevaan hautaan. Koko
ajan kuului maanalaisesta holvikirkosta aivan haudan alta syvä,
juhlallinen surulaulu. Nyt heitti esipappi kolme lapiollista hiekkaa
kirstulle, lausuen kuuluvalla äänellä kristillisen kirkon tavallisen
hautauskaavan. Senjälkeen julisti hän kansalle, että petetty ja
murhattu kuningas viisi vuotta ennen äkillistä kuolemaansa, ikäänkuin
omituisen aavistuksen valtaamana, oli tehnyt lahjoitukset tälle
tuomiokirkolle sielumessujen ja yöjumalanpalveluksien pitämiseksi
sielunsa puolesta tuomiopäivään asti. "Se surulaulu, joka hänelle
täällä nyt kaikuu, ei koskaan vaikene!" sanoi hän. "Joka yö kohoaa
täältä rukous ja laulu maan syvyydestä kohti Kaikkivaltiaan
valtaistuinta! Öin ja päivin me rukoilemme täällä murhatun kuninkaamme
sielun puolesta kuningasten kuningasta, anoen, että kuningas Eerik
Kristofferinpoika on viimeinen tanskalainen kuningas, joka sortuu
petturin ja murhaajan käden kautta. Herra armahtakoon voideltunsa
sielua! -- Voi, voi kuningasmurhaajia!"
Tähän huutoon yhtyivät kaikki kaniikit ja useat seurueesta, joiden
joukosta nuoren Eerik kuninkaan ääni kaikui niin voimakkaana, että
se hämmästytti kaikkia, ja maanalaisessa kirkossa toisti näkymätön
surukuoro kolme kertaa sen huudon.
Mestari Martinus katseli terävästi tutkivin katsein juhlallisuuden
kestäessä kaikkia ympärillään olevia kasvoja, pidellen yhteenliitettyjä
käsiään rinnallaan ja ollen itse syvästi liikutettu. Muutamissa
kasvoissa hän näki syvän liikutuksen kuvastuvan, mutta monet seisoivat
kylminä ja välinpitämättöminä, ja muutamissa hän huomasi ilkkuvaa
uhkaa, joka kauhistutti häntä. Herttua ja hänen drotsinsa käänsivät
kasvonsa pois hänestä ja näyttivät kiinnittävän huomiotaan Pyhän
Kieldin kappeliin. Mutta kun holvikirkosta kuuluva laulu kaikui
heidän jalkojensa alta, ja syvä valitushuuto kajahti kirkon holvissa,
nojausi herttua miekkaansa ja siveli kädellään otsaansa, ritari
Abilgaardin nopeasti kuiskatessa pari sanaa hänen korvaansa. Samassa
kuului tukahutettu huudahdus, ja syntyi levottomuutta ihmisjoukossa
kirkonovella, josta kannettiin joku tainnoksiin mennyt ulos.
Nyt poistui surusaattue hitaasti kirkosta. Drotsi Pietari oli
hautajais-juhlallisuuksien ajan seisonut liikkumatonna erään pilarin
luona kuorissa, kädet paljastetun miekkansa kahvalla, jota hän piteli
terä ylöspäin, niinkuin evankeliumia luettaessa. Tässä hartaassa
asennossa, joka merkitsi, että ritari oli valmis suojelemaan totista,
pyhää uskoa, oli hän hiljaisuudessa rukoillut murhatun kuninkaan
sielun puolesta, sekä myöskin Tanskanmaan, ja sen nuoren kuninkaan
tulevaisuuden edestä. Kun saattue poistui kirkosta, huomasi hän
kookkaan naishenkilön, yksinkertaisessa, mustassa porvaristytön
puvussa ja musta päähine kasvoillaan, polvistuvan yhteenliitetyin
käsin pääalttarin eteen, jossa hän näkyi hartaasti rukoilevan,
huomaamatta ollenkaan mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaunis, ylevä
vartalo muistutti hänelle sitä, joka hänelle oli rakkain kaikista
Tanskan naisista, ja huolimatta tytön porvarillisesta puvusta ja
siitä mahdottomuudesta, että Inge neiti voisi olla täällä, jäi hän
kuitenkin seisomaan kuin unelmiin vaipuneena. Sitten vasta kun
kookas porvaristyttö nousi poistuakseen, hän huomasi surusaattueen
jättäneen kirkon, ja alttarikynttilät sammutetuiksi. Hän pisti miekan
tuppeensa ja astui hitaasti tyttöä vastaan. Hänen pysähtyessään tytön
eteen tyhjällä kirkonkäytävällä, jota Kieldin kappelin kynttilät
vain heikosti valaisivat, säpsähti tyttö, ja näytti pelästyvän tätä
tapaamista, ja koetti välttää häntä.
"Inge, jalo neiti Inge, tekö olette täällä", sanoi hän, "oi, elkää
pelätkö minua, mutta sanokaa mitkä tärkeät syyt toivat teidät tänne!
-- Olisivatko meidän rukouksemme yhtyneet kuningashaudan ja Jumalan
alttarin välillä, tänä isänmaan suurena surunpäivänä?"
"Drotsi Pietari Hessel!" vastasi kookas neito, jääden seisomaan.
"Täälläkö siis meidän täytyy tavata ehkä viimeisen kerran tässä
maailmassa! -- No niin, minä en tahdo peittää teiltä kasvojani. Te
ette tuomitse minua väärin, vaikka minä tänä hetkenä olisinkin teille
arvoitus." Hän työnsi huivinsa syrjään, ja drotsi Hessel näki minkä
rakas tuttu ääni jo oli hänelle sanonut: ylpeä Inge neito seisoi hänen
edessään. Hänen kasvoillaan oli syvän surun ilme, mutta sen lievensi
hurskas ja luottavainen katse, joka samalla osoitti lujaa ja voimakasta
tahtoa.
"Taivaan Jumalan nimessä, mitä teille on tapahtunut?" huudahti drotsi
Pietari kauhistuneena. "Mitä te puhutte, näenkö minä teidät viimeisen
kerran? -- Mitä te aiotte tehdä jalo Inge neito? Miksi te olette täällä
yksinänne? Missä on teidän isänne?"
"Elkää kyselkö, drotsi Pietari! Minä en voi, enkä tohdi vastata teille.
Ritarillisen kunniasananne kautta luvatkaa minulle, että ette seuraa
minua kymmentäkään askelta tästä pyhästä huoneesta, ja että te ette
kahteenkymmeneenneljään tuntiin ota selkoa minne menen."
"Jumalani, kuinka voitte uskoa _minun_ tahtovan vakoilla teitä?"
"Muistakaa kuka minä olen, ja te ymmärrätte minut. Niin paljon
vain minä voin sanoa teille: minä täytän raskaan, mutta tärkeän
velvollisuuden. Minä jätän tämän onnettoman maan. Jumala yksin tietää
koska taas jälleen sen näen, mutta täällä vain on sieluni ja sydämeni
kotonaan. Minun täytyy sanoa vielä yksi asia teille", jatkoi hän,
ääni liikutuksesta väristen, "minä sanon sen omaksi puolustuksekseni,
ja rauhoittaakseni teitä minun täytyy se sanoa teille -- ja minä
tiedän teidän uskovan minun sanani tosiksi: minun onneton isäni oli
Flynderborgissa pyhän Cecilian yönä."
Drotsi Pietari huomasi miten vaikeaa hänen oli sanoa nuo sanat.
Häntä kauhisti tuo kamala ajatus, joka sen alla piili, mutta samalla
hän tuli iloiseksi. "Armias Jumala olkoon kiitetty!" huudahti hän.
"Vastaanottakaa minun ritarisanani, jalo Inge neito. Minne te
matkustanettekin, sinne seuraa minun sieluni teitä, mutta minun
silmäni ei urki teidän matkojanne, seuratkoon teitä kuka tahansa.
-- Me seisomme täällä omituisessa tienhaarassa", jatkoi hän syvän
liikutuksen valtaamana, "ja minä tunnen, että meidän täytyy erota
joksikin aikaa. Mutta Jumalan ja vapahtajan nimessä, joiden edessä me
täällä seisomme, minä vielä toivon näkeväni teidät. Te olitte minun
lapsuusmorsiameni, neiti Inge! Meidän enkelimme Jumalan valtaistuimen
edessä ovat yhdistäneet meidän lapsensielumme ennenkuin ne näkivät ja
tunsivat toisensa. Jos te ette tahdo tai ette voi tulla minun omakseni
ja morsiamekseni silloin kun tämä maanjäristys on lakannut, ja Tanskan
valtaistuin taas on turvattu -- niin, minä vannon Jumalan ja kaikkien
pyhimysten nimessä, että drotsi Pietari Hessel jää elämänsä loppuun
asti vanhaksipojaksi, mutta ei ikinä unohda lapsuudenmorsiantaan.
Elkää vastatko minulle jalo, ylevä Inge! Elkää yhdellä sanalla
musertako elämäni ihaninta toivetta! -- Minulla on tärkeä tehtävä
toimitettava tässä maailmassa. Minä tunnen itselläni Jumalan kiitos
olevan siksi paljon voimia ja rohkeutta, että voin sen uskollisesti
täyttää, suurintakin kaipausta tuntien, mutta teidän kanssanne katoaa
päivänpaiste elämästäni, ja raaka hedelmä jää kylmänä ja värittömänä
jälelle. Elkää riistäkö minulta ihanaa toivoa! Mutta, jos te voitte
sen elähyttää yhdellä sanalla, niin tehkää se! Sanokaa tuo voimakas
sana, ja minun rohkeuteni on kymmenenvertaa suurempi, ja minun voimani
kymmenenkertaa väkevämpi ja virkeämpi toteuttamaan tuota ajatusta,
jossa meidän sielumme kuitenkin ensi kerran yhtyivät. -- Inge,
rakkahin, Inge, voisitko joskus vielä rakastaa minua?" Näin sanoen
hän tarttui Ingen käteen ja katseli häntä katseella, josta voimakkain
rakkaus hehkui.
Hän ei vetänyt pois kättään. "Minä rakastan sinua, lapsuuteni
sulhanen!" vastasi Inge syvästi liikutettuna. "Niin, ja vieläkin
enemmän, minä rakastan sinua niin suuresti, että sittenkin, vaikka minä
en näkisikään sinua näillä silmillä, minä voin säilyttää sinun kuvasi
siksi kunnes me tapaamme siinä suuressa isänmaassa, jossa ei vallitse
minkäänlaista riitaa ja eripuraisuutta, ja jossa ei mikään voima voi
yhdistyneitä eroittaa. -- Mutta minä olen tytär, drotsi Pietari!"
jatkoi hän ja peräytyi, "minä olen onneton lapsi -- Teidän täytyy --
teidän täytyy olla sen miehen vihollinen, joka antoi minulle elämän. --
Tehkää Jumalan nimessä velvollisuutenne! Elköön minun tähteni ainoakaan
ajatus johtako teidän silmäänne totuuden ja oikeuden tieltä! Jääköön
kaikkivaltiaan määrättäväksi tapaammeko me enää tässä maailmassa!"
"Me tapaamme varmasti toisemme ylevin, rakkahin Ingeni! Armias Jumala
ei eroita meitä!"
"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, joka on kaikkitietävä. Hyvästi,
lapsuuteni sulho, hyvästi! -- Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä
olkoon sinun ja isänmaan kanssa! Kaikkivaltias Jumala olkoon meille
kaikille armollinen! Hyvästi!"
Näin sanoen hän peitti kasvonsa hunnullaan ja katosi hämärään
kirkonkäytävään.
Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata häntä. Hän seisoi kuin
kiinninaulattuna kirkonlattiaan, ja hänestä tuntui kuin olisi tuo
synkkä, painostava henki, joka leijaili hänen isänmaansa yli, nyt äkkiä
riistänyt kaiken ilon hänen elämästään. Mutta hän tunsi kuitenkin
samalla omituisen surumielisellä ilolla, että tämä jäähyväishetki oli
näyttänyt hänelle välähdyksen siitä autuudesta, jota ei mikään ero
eikä mikään voima maailmassa voisi riistää häneltä. Hän oli seisonut
kauan ja tuijottanut lattiaan upotettua hautakiveä; nyt kohotti päänsä
kuorin oven yläpuolella olevaa Kristuksen kuvaa kohti, ja Kieldin
kappeliin virtaavassa valossa hänestä tuntui niinkuin alaskumartuva
vapahtajankuva olisi ollut kirkastettu. Samassa hän tunsi voimakkaan
rautakäden lyönnin olkapäällään. Hän kääntyi valaistua hautakappelia
kohti, ja kookas, rautapanssariin puettu mies seisoi kypärän silmikko
suljettuna hänen edessään.
"Me tapaamme toisemme, drotsi Pietari Hessel, me tapaamme!" kajahti
syvä, voimakas ääni hänen korvaansa. "Jos te olette se ritari, joka
on asetettu lapsivaltaistuimen vartiaksi -- hyvä on -- puolustakaa
siis sitä, jos voitte! Te olette nähnyt sen miehen, joka on vannonut
kumoavansa sen tai sortuvansa itse."
"Haa, Stig-marski, kuningasmurhaaja!" huudahti drotsi Pietari
paljastaen miekkansa. Mutta samassa sammutettiin yhdellä kertaa kaikki
pyhän Kieldin kappelin kynttilät, jotka yksin olivat valaisseet kirkon.
Voimakas sankarivartalo oli hävinnyt, ja drotsi Pietari hapuili yksin,
paljastettu miekka kädessään pimeässä kirkossa.