Kaksikymmentäneljä tuntia kuninkaan murhan jälkeen oli huhu hänen
kuolemastaan levinnyt melkein koko valtakunnan yli; mutta kertomukset
hänen kuolemansyistään olivat hyvin erilaiset.
Kielin linnassa oli kreivi Gerhardilla tärkeitä vieraita. Herttua
Waldemar ja hänen drotsinsa, ritari Tyko Abilgaard olivat myöhään
illalla saapuneet sinne matkustettuaan Brandenburgissa, ja herttuan
seurassa olivat molemmat Agnes kuningattaren veljet, Otto ja Konrad,
Brandenburgin markkreivit. Herttua Waldemar oli matkallaan tutustunut
näihin urhokkaisiin herroihin, joihin hän näytti panevan suurta arvoa,
ja hän oli pyytänyt heidän seuraamaan itseään Schleswigiin. Markkreivit
olivat avomielisen, hyväntahtoisen kreivi Gerhardin läheisiä tuttavia.
He olivat senvuoksi kehoittaneet herttuan lepäämään muutaman tunnin
Kielin vieraanvaraisessa linnassa, ja hän suostui ehdoitukseen, ettei
kiirehtimisensä kotiin herättäisi erikoista huomiota.
Herttua ei ollut nähnyt kreivi Gerhardia sittenkuin tuona iltana
ritari Jonin luona, Danehovessa Nyborgissa, vähää ennen vankilaan
joutumistaan. Kreivi Gerhardin innokas osanotto hänen vapauttamiseensa
ja sovintoonsa kuninkaan kanssa, oli saanut herttuan tuntemaan häpeää,
sillä hän oli monessa tilaisuudessa kohdellut ylenkatseellisesti
hyväsydämistä, leikkisää herraa, ja ivaillut hänen pyylevää vartaloaan
ja ruhtinaallisen käytöksen puutettaan, silloin kun hänen piti
seurustella naisten kanssa. Että rohkea, rehellinen herra siitä
huolimatta reippaalla ja koruttomalla tanssillaan tuona iltana oli
herättänyt paljon suurempaa osanottoa kuin hänen hieno kilpailijansa
kuningattaren suosiosta, oli asia, jota ylpeä, kunnianhimoinen herttua
ei milloinkaan ollut voinut antaa hänelle anteeksi. Kreivi Gerhard
oli vastaanottanut vieraansa tavallisella tasaisella ja hilpeällä
sydämellisyydellään. Huhut tärkeistä tapahtumista Tanskassa eivät
olleet vielä saapuneet Kieliin. Matkaseurue istui juomapöydässä
laulellen iloisia lauluja. Markkreivi Otto oli keski-ikäinen herra,
kasvonsa olivat rauhalliset ja miettivät; hän oli kohtelias ritari,
sitäpaitsi kunnioitettu sotapäällikkö, ja ruhtinas, joka suosi
tieteitä ja taiteita. Hän rakasti saksalaisia kansanlauluja ja lauloi
puhtaalla syvällä bassoäänellään monta näistä lauluista. Näyttääkseen
tanskalaisille herroille, mitenkä hänen kuninkaallinen lankonsa,
kuningas Eerik Kristofferinpoika oli enemmän kunnioitettu Saksassa kuin
omassa maassaan, lauloi hän vielä lopuksi myöskin Reinmar von Zwetersin
tunnetun kunnialaulun kuninkaalle, joka schwabilaismurteella alkoi
näin:
"Ein künig, der wol gekroenet gat
Und das sin crone verre bas geküniget stat,
Da zirt der künig die crone.
Bas dan in die crone gezieren muge
Ein wol geküniget crone trage."
Se oli muuten sama laulu, jolla kuningas vastaanotettiin
Harrestrupissa, jossa häntä kiitettiin siitä, "että hän sai leskien
ja orpojen valitukset vaimenemaan, ja jossa ylistettiin hänen rauhan
rakkauttaan, ja sitä että sydämensä ja mielensä harvoin olivat
toimettomina".
"Hiisi vieköön teidän kruunatut kuninkaanne ja kuninkaalliset
kruununne, hyvä ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard hymyillen, kun
markkreivi Otto toisti alkusäkeet. "Teidän hyvä Reinmar mestarinne on
minun mielestäni liian kirjanoppinut ja hän sivelee liian paksusti.
Muuten toivoisin laulun olevan tanskankielisen, niin että kansa voisi
laulaa sitä sydämensä pohjasta. Niille kansanlauluille, jotka tuodaan
ulkomailta minä en pane paljoakaan arvoa."
"No, no, rakas kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi, -- "eihän se olekaan
mikään kansanlaulu, vaan ylistyslaulu. Mitenkä te sitten tahtoisitte
laulettavan itsellenne mieliksi?"
"Suoraa puhetta minä tahdon, niin että kansa voi tuntea minut, tai
ei mitään. Jos tuommoiset laulut ovat jonkun arvoisia", jatkoi hän
iloisesti, "niin eivät ne saa sisältää kiitosta alusta loppuun
asti, vaan tulee niiden antaa uskollinen kuva koko miehestä,
sekä hänen vioistaan että virheistään, niin että hän kuvastuu
siitä kokonaisuudessaan kuin kirkkaasta kilvestä. Ei, totisesti
pidän Pitkäsääri vanhukseni taitoa parempana: hän saa aikaan
enemmän kasvoillaan kuin kaikki meidän oppineet mestarilaulajamme
jaarituksillaan. Minä saanen kai näyttää teille hänen erinomaista
taitavuuttaan, hyvät herrat!"
Herransa käskystä astui nyt pitkä hovinarri esille ja koetti parhaansa
mukaan huvittaa vieraita harvinaisella taidollaan matkia kaikkien
tunnettujen henkilöiden ilmeitä ja liikkeitä, jotka hän vain kerrankin
oli nähnyt. Tämä ilveily huvitti kreivi Gerhardia itseä erityisesti.
Hän nauroi niin että kyyneleet silmistä valuivat, kun hovinarri mitä
suurimmalla totisuudella esitti oppineen väittelyn kahden hengellisen
herran välillä, joiden ääniä, ilmeitä ja liikkeitä hän vuoroon
jäljitteli, ja joista heti tunsi turhantarkan ja hajamielisen mestari
Martinus de Dacian ja hänen kiivaan vastustajansa, ylpeän, tulisen
mestari Grandin, joka kunnialla piti puoliaan hänelle dialektikassa ja
korkeammassa teologiassa. Tuomiorovastin laihaa vartaloa ja käskevää
ilmettä osasi hovinarri erityisen sattuvasti matkia.
Herttua ja ritari Abilgaard, sekä kohteliaat markkreivit olivat tulleet
iloisiksi hyvästä viinistä ja nauroivat myöskin sydämenpohjasta
ilveilylle.
"Se on erinomaista!" sanoi herttua. "Siinä on meidän uljas
mestari Grand aivan ilmi elävänä. Mutta jos meidän ankara herra
tuomiorovastimme tietäisi meidän täällä näin nauravan hänen
kiivaudelleen ja kunnianarvoisalle persoonalleen, niin pitäisi hän sen
jumalattomana ja anteeksiantamattomana häväistyksenä häntä itseään ja
pyhää kirkkoa vastaan."
"Minun tietääkseni ei hän ainakaan vielä ole paavi", vastasi kreivi
Gerhard, "eikä meidän tarvitse uskoa muita synnittömiä pappia olevan.
Minä tunnustan kaikella kunnioituksella oppineen tuomiorovastin suuret
avut. Mutta hänkin on vaivainen ihminen, ja hän saa hyvänä kristittynä
tyytyä siihen, etteivät hänen parhaat ystävänsäkään ole sokeita hänen
vioilleen. Näyttääkseni teille, hyvät herrat, ettemme tee täällä
minkäänlaista säätyeroa, silloin kun haluamme nähdä heidät täällä
joukossamme, iloisessa seurassamme, saattamatta heille matkanvaivoja,
niin näyttää Pitkäsääri vanhukseni teille jäljennöksen luonnosta, josta
itse saatte nähdä tunnetteko sen."
Hän kuiskasi pari sanaa hovinarrin korvaan, johon pitkä ilveilijä
nyökäytti ja poistui juomasalista. Hän tuli heti senjälkeen takaisin,
yllään ruhtinaallinen purppuravaippa, ja ohuilla kampaamattomilla
hiuksilla kullattu pergamenttikruunu. Hänen kasvonilmeistään kuvastui
majestetisuuden, raa'an kovuuden, hurjan voiman ja velton heikkouden
omituinen sekoitus; hän näytti yhtaikaa sekä uhkaavan että hymyilevän,
silmien yhtämittaa räpytellessä. Hän astui hitaasti eteenpäin pysähtyen
aina välillä ikäänkuin epäröiden ja nojasi samalla pitkään puumiekkaan.
Herttua Waldemar valahti tämän nähdessään kuolemankalpeaksi, Gerhard
kreivin nauraessa täyttä kurkkua, ritarilliset markkreivit näyttivät
olevan hämillään.
"Jättäkää tuo liian rohkea pila, jalo kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi
Otto totisena. -- "Me emme voi sallia, että meidän kuninkaallinen
lankomme tehdään noin naurettavaksi."
"Mitä hemmettiä, uljaat herrani? Ettehän toki pelänne kuninkaallisen
lankonne varjokuvaa?" sanoi kreivi Gerhard nauraen. "Te olette
välttäneet käyntiä hänen luonaan. Teille on hyvä tottua katsomaan häntä
suoraan silmiin, ettette hätkähdä hänen räpyttävää katsettansa tai
pelästy hänen vihaansa, jolla ei ole paljoakaan merkitystä."
Hovinarri oli vetäytynyt salin etäisimpään päähän, jossa hän pimennosta
katseli sattuvan ilveilynsä vaikutusta. Samassa avautui ovi, ja kaksi
nuorta, hiukan humaltunutta ritaria hoiperteli sisään. "Uutisia!
Uutisia!" huusivat he kilpaa. "Tanskassa on kapina! Kuningas on
murhattu!"
Kaikki hypähtivät paikoiltaan, paitsi herttua Waldemar, joka oli
tiedotonna vaipunut tuoliinsa. Yleisessä hälinässä ei sitä aluksi
huomannut kukaan muu kuin ritari Abilgaard, joka kiireesti tuli hänen
avukseen ja hieroi viinillä hänen ohimoltaan, tehden sen hiljaa, ja
asettuen samalla hänen eteensä niin että hän vaipallaan voi suojata
hänet muiden näkyviltä.
Kaikki tuijottivat pelästyneinä nuoriin ritareihin, jotka olivat
tuoneet hämmästyttävän uutisen. Mutta ei kukaan ollut niin
kauhuissaan tästä sanomasta kuin hovinarri. Huolimatta iloisista
ilveilijälahjoistaan kalvoi häntä syvä raskasmielisyys, joka välistä
lähenteli mielenvikaisuutta. Hirveä tuska oli vallannut hänet, ja
hänestä tuntui siltä kuin murhatun kuninkaan henki todellakin nyt olisi
mennyt häneen, kostaakseen sen pilan, jota täällä tehtiin kuolleesta.
Pitkäsääri oli valahtanut kuolonkalpeaksi seisoen liikkumattomana
kuin patsas, hän nyt todellakin kammottavasti muistutti murhattua
kuningasta, jonka olentoa hän leikkiä laskien oli ottanut matkiakseen.
Kreivi Gerhard oli äkkiä tullut vakavaksi, mutta nuoret ritarit,
jotka olivat tuoneet kuolinsanoman, eivät näyttäneet puolihumalassaan
huomaavan heidän kertomuksensa aikaansaamaa vaikutusta, eivätkä he
tienneet noiden kahden vieraan herran olevan Brandenburgin markkreivejä
ja murhatun kuninkaan lankoja. He kertoivat nyt välinpitämättömällä ja
melkein kerskuvalla äänellä mitä he olivat kuulleet kuningasmurhasta.
"Ei ole epäilystäkään, herra kreivi", sanoi nuori kevytmielinen ritari,
joka seisoi lähinnä kreiviä, "hän on kaatunut kunniallisella tavalla
hauskassa rakkausseikkailussa Finnerupin metsässä. Hän ei milloinkaan
olisi voinut toivoa itselleen ihanampaa ja parempaa kuolemaa. Juokaamme
nyt hänen onnellisen matkansa kunniaksi, ja toivokaamme hänen ihanalle
kuningattarelleen parempi ja uskollisempi aviomies! Hei vain, hyvät
herrat! Kuningas Eerik Kristofferin pojan malja olkoon hän missä
tahansa!"
Kreivi Gerhard seisoi kuin hehkuvilla hiilillä kuullessaan nuo
sopimattomat ja kevytmieliset puheet markkreivien läsnäollessa.
Hän aikoi nuhdella nuorta, kevytmielistä ritaria, mutta hovinarri
ehti ennen häntä. Hän juoksi raivostuneena esiin kuninkaallisessa
naamiopuvussaan ja sieppasi pöydällä olevasta hopeavadista villivuohen
luun käteensä. "Kuningas Eerik Kristofferinpoika kiittää teitä
maljasta!" huusi hän kaameasti matkien kuolleen kuninkaan ääntä, "hän
lähettää tässä teille ja kaikille iloisille ystävilleen tervehdyksen!"
Näin sanoen hän heitti suuren luun nuoren ritarin otsaa kohti, mutta
se sattuikin kreivi Gerhardia kasvoihin. Kreivi kaatui maahan, verta
virtasi hänen vasemmasta silmästään, jonka luu oli puhkaissut.
Kaikki juoksivat pelästyneinä hänen luokseen. Yleisen hälinän
aikana herttua heräsi tainnoksista. Hän heitti tuskallisen katseen
salin perälle, jossa hovinarri oli seisonut kuninkaan kasvonilmeitä
jäljitellen, ja kun hän ei enää nähnyt kammottavaa kuningashaamua,
näytti hän täydellisesti rauhoittuneen.
Sinä silmänräpäyksenä, jona tuo luunheitto aikaansai onnettomuuden,
oli hovinarri heittänyt purppuravaipan yltään, sekä myös irtotukan
ja pergamenttikruunun ja oli tuskasta huutaen syöksynyt haavoitetun
herransa luokse. Nyt nousi kreivi Gerhard ylös, pitäen kättään
verta vuotavalla silmällään. "Minä olen menettänyt silmäni meidän
sopimattoman pilamme tähden", sanoi hän tyynesti, "mutta se on nyt
vähäinen asia. Jos on totta mitä me olemme kuulleet, niin silloin ovat
maa ja valtakunta ja meidän jalo kuningattaremme suuressa vaarassa.
Kiiruhtakaa, hyvät herrat, auttamaan häntä neuvoillanne ja tukemaan
häntä teoillanne! Niin pian kuin voin olen minä valmis kruunun ja
valtakunnan palvelukseen."
Kun kreivi Gerhard oli poistunut juomasalista antautuakseen
haavalääkärinsä hoidettavaksi, jättivät hänen vieraansa heti
Kiel-linnan ja kiirehtivät Skanderborgiin vievää tietä pitkin pois.
* * * * *
Samana iltana vallitsi Möllerupissa tuskallinen odotus, Linnanherra oli
kahdeksan päivää sitten lähtenyt pois, osa linnan varusväkeä mukanaan.
Linnanportti oli lukittu ja nostosilta tavallisuuden mukaan vedetty
ylös. Neljä vartijaa seisoivat tornin katolla, ja kuolonhiljaisuus
vallitsi kolkossa, synkässä linnassa.
Naistuvassa istui puoliyön lähetessä kookas, hunnutettu Ingeborg rouva,
mustassa surupuvussaan, lampun ääressä ommellen pitkää, valkoista
liinavaatetta. Pienen, levottoman Ulrikan hän oli saanut vuoteeseen,
mutta hiljainen Margareta istui äitinsä vieressä ommellen ahkerasti
hurskasta kuvaa, jota hän kultalangoilla ja silkillä kirjaili, ja
jonka tarkoituksena oli koristaa Möllerupin linnankappelin pyhää
alttarivaatetta.
"Nyt tämä on pian valmis, äiti!" sanoi tytär. -- "Katsoppas vain!
Miten kauniilta se näyttää tulen valossa: minusta näyttävät pienet
enkelinkuvat hymyilevän, ja Jesuslapsesta ja rakkaan Jumalanäidin
kasvoilta tuntuu todellakin valo virtaavan."
"Aivan niin, hurskas lapsi kultani!" vastasi äiti -- taputtaen hänen
kalpeaa poskeaan, ja heittäen pikaisen silmäyksen harsonsa läpi hänen
työhönsä. "Minäkin olen pian valmis!" lisäsi hän tukahuttaen huokauksen.
"Mutta mihin tuota pitkää liinakangasta käytetään, rakas äiti, eihän se
ole pöytäliina eikä oikea lakanakaan."
"Kun minä olen kuollut", vastasi äiti, "niin kiitä silloin vanhurskasta
Jumalaa ja kääri minun ruumiini ja kasvoni tähän liinavaatteeseen,
silloin minä tahdon heittää pois surun synkän puvun ja pukeutua
valkeisiin vaatteisiin. Valkea väri merkitsee viattomuutta ja
puhtautta, lapseni!" -- -- "Oi äiti, emmekö voisi jo eläessämme käyttää
niitä vaatteita? Ottihan meidän herramme ja vapahtajamme kaikki meidän
syntimme kantaakseen kuollessaan ristin puulla Hänen haudalleen tulivat
enkelit valkeissa vaatteissa, ja jo me olemme kuin lapset, niin on
taivaan valtakunta meidän niinkuin enkelienkin."
"Huomenna saat ottaa valkoisen pukusi yllesi, lapseni!" vastasi äiti.
"Oi, äiti, äiti!" huokasi Margareta. "Milloinka taas saa nähdä sinun
rakkaat kasvosi ja sinun kauniit, syvät silmäsi? -- Minä muistan ne
siitä asti kun olin vielä aivan pieni, mutta siitä on jo niin kauan,
kauan. Pieni Riika parka ei ole koskaan nähnyt sinun kasvojasi ja onhan
hänkin sinun lapsesi?"
"Minä toivon, että te molemmat hyvinkin pian saatte nähdä minut
kasvoista kasvoihin!" vastasi äiti värisevällä äänellä. "Katso
hiekkakelloon lapseni! Onko jo keskiyö?"
"On jo yli keskiyön, äiti! -- Odotatko sinä isää kotiin tänä yönä?"
"Hän lupasi olla täällä ennen keskiyötä, tai muuten lähettää viestin",
vastasi äiti levottomana. "Hän ei tavallisesti unohda mitä lupaa. Mutta
hänellä on suurempi lupaus täytettävänä, ennenkuin se on täytetty, en
minä saa kuulla hänestä, ja ennen sitä ei kukaan meistä saa rauhaa."
"Oi miksei äiti? Etkö sinä muista mitä pyhässä raamatussa sanotaan
siitä rauhasta, joka on kaiken ihmisjärjen yläpuolella? Onhan Herra
antanut sen meille kaikille."
"Kyllä varmasti, lapseni! Sen rauhan saavat vanhurskaat osakseen. He
astuvat sisään rauha mukanaan -- he lepäävät makuuhuoneissaan, seisoo
siinä. Mutta kaikella on aikansa: ensin taistelu -- sitten rauha!"
Linnanpihalta kuului koirien ulvontaa. "Kuulitko, äiti!" huudahti
Margareta. "Koirat meluavat. Ne odottavat varmasti isää, mutta ne eivät
milloinkaan ole ulvoneet noin rumasti!"
"Se merkitsee kuoleman viestiä", sanoi äiti. "Hiljaa, lapseni, minä
luulen kuulleeni isäsi metsästystorven -- kuuletko nyt he vastaavat
tornista -- hän tulee!"
Nyt kuului jo askelia pihalta. Hiljaisessa yössä voi kuulla miten
nostosilta laskettiin ja linnanportin rautasaranat narisivat. Heti
senjälkeen kuului hevoskavioiden töminää ja suuren ratsujoukon melua
pihalta. Margareta juoksi ikkunaan. "Siellä on isä miehineen!" sanoi
lapsi. "Mutta mitä? Siellä liikkuu harmaita munkkeja soihdut kädessä.
Nyt laskeutuu isä kivelle. Hän tulee heti tänne ylös!"
Ingeborg rouva teki pikaisen liikkeen niinkuin aikoen nousta, mutta
vaipui voimattomana takaisin ompelutuolilleen. "Näetkö myös isoisän?
Näetkö minun vanhan, onnettoman isäni?" kysyi hän.
"Ei, isoisä parkaa minä en näe, äiti! Minä näen heidät kaikki, mutta
isoisä ei ole heidän joukossaan."
Nyt avattiin naistuvan ovi, ja kookas linnanherra seisoi
teräsvarustuksissaan kynnyksellä. Kypärän silmikko oli lyöty auki,
hänen ankarat, totiset kasvonsa olivat kalpeat. Hän jäi seisomaan
kynnykselle sanomatta sanaakaan, mutta antoi viittauksella tietää, että
halusi lapsen poistumaan. "Mene lastenhuoneeseen, Margareta!" sanoi
äiti, noustessaan hitaasti ja vapisten. "Sinun ei tarvitse kuulla sitä,
mitä isällä on minulle sanottavaa."
Margareta oli lähestynyt isäänsä, tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen
hänen kättänsä, mutta hän näki hyytynyttä verta rautapanssarisella
kädellä ja vetäytyi kauhistuen pois. Hän liitti kätensä yhteen ja
poistui itkien tuvasta.
Nyt astui marski kynnyksen yli. "Se on tapahtunut!" sanoi hän. "Ota
häpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja
kostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei
tarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin
vaimoksi!"
Kiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg
rouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille,
kuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta
kadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat
painuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat
käsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen
taaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen
levitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin
raudankovaa poskea.
"Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!"
huudahti hän. "Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme
ja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä
viimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani?
Nyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi!
Onnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi
on kostettu -- kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää
maailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi.
Sinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa."
"Voi, isäni, isäni, missä hän on?" kysyi Ingeborg rouva, irtautuen
kauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, -- "sinä olet
verinen! Oletko sinä haavoittunut?"
"Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä.
Minä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi,
sinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta
ladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä -- mutta
liian myöhään" -- --
"Palanut, elävänä palanut!" huusi Ingeborg rouva. "Vanhurskas Jumala!
Näinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!" Hän
kaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.
Kun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen
aviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään.
"Toinnu, vaimoni!" sanoi marski. "Sinun onneton isäsi ei kärsinyt
kauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi
ikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt.
Toinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa!
Meidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella
suurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko
on lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa
itseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut
kuningasmurhaajia vastaan, -- minä itse olen lainsuojaton. Nuori
kuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman
tuomiota. -- Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä
-- ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon
mitä tahansa! -- Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin
minä en luota. -- Meidän täytyy paeta!"
"Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!" sanoi Ingeborg rouva
päättäväisesti ja kohotti päätään.
"Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu
askeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin.
Tahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun
Ingeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme
solvaistavaksi?"
Marskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi
ponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi
ihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.
"Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!" sanoi hän. "Sitä minä
en voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin
voisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte
häpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä
taas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka
minulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat
luetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden
tuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka
lamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin?
Oletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan
käskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat
himmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, --
kuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun
käsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi
ja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että
sinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, -- minä seison tänä yönä
sinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit
niin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet
sulkenut nämät silmät" -- --
"Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!" keskeytti marski hänet
liikutettuna. "Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies
Tanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi
kumota Tanskan valtaistuinta."
"Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä
ja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten
kanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö
Ove Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat
sukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän -- Norjan
kuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon
väkeä ja laivoja -- häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli
juurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna
linna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita.
Urhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois
Tanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli
Toke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan,
niinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen
vakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!"
"Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!" sanoi marski ja ojensi
hänelle rautapanssarisen kätensä. "Jumala suokoon sen tapahtua!" Hän
vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.
He seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi
sammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen
kasvoilleen. "Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!" sanoi hän
hitaasti ja juhlallisesti. "Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä
valittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun
naiskunniani tähden -- minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni
itkevän -- enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt
mustenee viimeisen kerran silmissäni", kuiskasi hän veltosti ja
horjui. -- "Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen
viestin maailmasta -- se oli voitonviesti, mutta hirvittävä -- sinun
aviovaimosi minä olen taas -- mutta vasta kiirastulen tuolla puolen
minä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten -- --"
"Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!" huudahti
marski lopulta -- "mene levolle, sinä olet sairas!"
"Minä menen levolle!" kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä.
"Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi
liekkien läpi -- hyvää yötä!" -- Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti
marskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun
satuttamana.
Kauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat
olivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena
aviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.