Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit
syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään
linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli
juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.
Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat
drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He
ihmettelivät hänen hevostaan. "Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa
portti!" huusi Skirmen. "Vihollinen on kintereilläni!" Vakavat
sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet
huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan
käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan
hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren
suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti
kuninkaallista henkivartiota.
"Kuningas on murhattu!" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki
rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman
lyöminä ja kivettyneinä.
"Murhattu?" huudahti ritari Thorstenson. "Oletko hullu, Skirmen?"
"Murhattu!" toisti Skirmen. "Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman
päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla
yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!"
"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa
linna! Kaikki miehet aseisiin! -- Vanhurskas Jumala! -- Murhattu!"
Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja
kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.
"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!" huudahti kiivas Thorstenson
jalkaa polkaisten. "Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa,
oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi" -- --
"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on
Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa",
ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi
oli käskenyt hänen sanomaan. "Ja minun herrani oli oikeassa", lisäsi
hän, "jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin
olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti
sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He
istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin
sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi
kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset
miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua
metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän
joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä
tuossa tuokiossa."
"Antaa heidän tulla!" sanoi Thorstenson. "He löytävät meidät valppaina.
Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt
valansa ja surmannut kuningas Eerikin, -- silloin on prinssienkin henki
vaarassa. -- Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan -- mutta ei
pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?"
Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä
oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois
uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä
ankarimmassa toiminnassa.
Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti
kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki
olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli
tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen
heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi
hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän
keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. -- Jokainen huomasi suuren
onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä
uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä
täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali
johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu
avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson
ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta
tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla
tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.
"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" sanoi Thorstenson. "Sieltä tulee suuri
parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä
vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä!
Ovatko jousimiehet tornissa?" kysyi hän eräältä henkivartijalta.
"Kyllä, herra ritari!" vastasi henkivartija. "He ovat miehittäneet
kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te
olette käskenyt."
"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua
parvekkeelta!" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan
koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää.
"Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!" lisäsi hän. "Jos rynnäkkö
on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet
ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että
ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!"
Henkivartija poistui.
Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa
seuraamana. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän katsellen
levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella
arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.
"Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!"
sanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan,
taivuttaen lipun hänen eteensä. "Minä en tiennyt teidän armonne
olevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä
onnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo
kuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän
pitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää
meille, on synkkä kuin yö ja hauta."
"Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?" sanoi
kuningatar kalveten. -- "Minun herrani ja kuninkaani on kuollut?
Puhu, nuorukainen!" jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. "Mitä
onnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani?
Puhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas
ajatuskin ajaa veren poskiltani -- minun herrani ja kuninkaani on
kuollut?"
"Te sanoitte sen, jalo kuningatar!" vastasi Skirmen ja astui
kunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja
katsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. "Petturit ovat
yllättäneet hänet yöllä", jatkoi Skirmen, "se tapahtui onnettomana
hetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen
uskolliset miehensä olleet hänen luonaan".
"Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat
Tanskassa?" huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.
"Niin, jalo kuningattareni!" vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla,
vaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti
osoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. "Drotsi
Hessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala
teko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita
oli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan
ruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta
teidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä.
Minä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin
ennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on
Tanskan valtakunnan hallitsija!"
"Missä hän on?" kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen.
"Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat
tännekin? Ovatko he lähellä?"
"Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!" alkoi Thorstenson taas puhua.
"Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä,
ratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin
tanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan
näiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he
ovat aivan heti täällä."
"Voiko linna puolustautua?" kysyi kuningatar hätäisesti. "Ovatko
petturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö
Tanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?" Kauhun ja pelon
valtaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja
miehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut
ainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.
"Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi
on siitä jälellä!" vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. "Petturit ovat
meitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää
häväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä
kuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen
petokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu --
eikä hän ollut minunkaan miehiäni -- ei kannata totuutta salata --,
mutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig
on tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole
valapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän
on minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella
kuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti
kantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen
valinnut!"
"Kuningashuonetta me tahdomme suojella!" toistivat vakavat ritarit ja
henkivartijat. "Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!"
"Missä ovat petturit?" kysyi kuningatar toinnuttuaan. "Voimmeko me
nähdä heidät?" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren,
tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet
etunenässä. "Heitä on monta", jatkoi hän, "he eivät näy pelkäävän minun
suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan
vallitessa."
"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt
uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole
jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin
sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan
täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä
hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista."
"Hyvä on, ritari Thorstenson!" vastasi kuningatar kohottaen päänsä
uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. "He saavat nähdä Tanskan
kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He
saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka
alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!"
Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina.
Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän
sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin
levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. "Minun
poikani", sanoi hän, "teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. --
Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne,
jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän
vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos
te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa."
Levoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle
ja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille
palasi puna. "Minun miekkani ja kruunukypäräni!" pyysi hän eräältä
henkivartijalta. "Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun
asiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni
jumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson,
onko linna puolustuskunnossa?"
Ritari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä
päällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti
nuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli
tehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten
ratsumiesten liikkeistä. "Hyvä, hyvä!" sanoi Eerik nyökäyttäen.
Sillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen
kultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja
höyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän
päähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.
Vähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi
pukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti
kookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä,
kahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan
uloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja
nuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan
henkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat
kilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri
nousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat
kasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla
puolellaan.
Tämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen
vihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi
sen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen.
Hän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan:
musta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin
rautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen
säkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.
"Kuningatar!" sanoi syvä sankariääni. "Te olette kutsunut sitä
miestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti
Kuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te
ette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää
niin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti
mitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa.
Tässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne
kasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset
kasvonsa tallinolkiin!" Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään
auki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon
peloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot.
Mutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas
takaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa
miekankahvaansa.
"Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!"
sanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. "Tuletteko te itse kuulemaan
tuomionne -- tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä
keskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos
Jumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään
täyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne."
"Minä en ole itsetekemä kuningas!" vastasi marski hillityllä äänellä.
"Niin katala ajatus ei ole milloinkaan saanut sijaa sielussani, mutta
kansan voimakas henki ja tämä miekka nyt määräävät kuka tulee Tanskan
kuninkaaksi! Mutta se hetki ei ole vielä käsissä. Minä en tullut tänne
taistelemaan naisten ja lasten kanssa. Minä tulin tänne näkemään sen
minkä nyt näen. Itse te parhaiten tiedätte kuka on Tanskan itsetekemä
kuningas. Minä en ole tänä yönä tehnyt teitä leskeksi, minä en ole
tuottanut teille surua enkä sydäntuskaa, kuningatar Agnes! Minä olen
tuonut teille tervetulleen sanoman."
Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin vaipuisi kuningatar maahan
nuo sanat kuultuaan, ja niinkuin tuo kamala kostaja olisi antanut
elon salaiselle mielikuvalle, joka kerran oli häämöittänyt hänelle
kamalana unikuvana. Hän sävähti punaiseksi kuin purppuravaippansa ja
taas valkoiseksi kuin liinakaulus valkoisen kaulansa ympärillä. Mutta
hän kokosi kaikki voimansa ja tuntien syvästi loukatun kunniansa,
hän huudahti arvokkaasti ja ylpeästi: "Siihen teidän sanaanne, Stig
Andersen, minä vastaan teille, kun me kohtaamme toisemme kaikkivaltiaan
Jumalan tuomioistuimen edessä. Täällä teidät kohtaa Tanskan
kuningattaren syvä viha" -- --
"Antakaa minun nyt puhua, äiti!" keskeytti nuori Eerik hänet.
"Täällä minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Sinä verentahraama
kuningasmurhaaja!" huusi hän omituisen varmasti ja voimakkaasti
ja katseli sankaria katseella, joka sai voimakkaan sotasankarin
räpyttämään silmiään. "Jos sinä olet murhannut kuninkaallisen isäni
ja häväissyt kuningatarta, minun äitiäni, niin täytyy sinun totisesti
kuolla! Tästä hetkestä asti sinä olet lainsuojaton, niin totta kuin
minä tulen kantamaan Tanskan kruunua!"
Nyt näyttäytyi myöskin Kristoffer prinssi parvekkeella: "Teilattavaksi
sinut on tuomittava, kirottu murhaaja!" huusi hän hurjana
suuttumuksesta ja pui suonenvetoisesti nyrkkiään.
Tulistuneen veljen esiintyminen poisti sen omituisen vaikutuksen,
jonka nuoren kuninkaan sanat ja katse olivat tehneet marskiin.
"Lastenuhkaukset eivät pelota minua!" vastasi sankariritari. "Mutta sen
minä sanon sinulle, sinä nuori isänkostaja lapsenkruunuinesi: jos minun
täytyy sinun käskystäsi paeta maasta ja valtakunnasta, niin saatte
maahan enemmänkin leskiä kuin teidän äitinne Jos Stig-marskin täytyy
maata lainsuojattomana metsissä, niin saa Tanska kuitenkin ravita
minun ja minun mieheni ja sen sekä kesällä että talvella. Nyt täältä!"
huusi hän seuraajilleen ja kohotti oikean kätensä. "Elkäämme antako
lapsenveren saastuttaa käsiämme. Me voimme muutenkin pelastaa maan ja
valtakunnan." Näin sanoen hän käänsi ylpeän oriinsa.
Ritari Thorstenson ei voinut nyt kauemmin pidättää suuttumustaan.
"Turma pettureille!" hän huusi ja heilutti kuninkaallista lippua
parvekkeelta. Tämän merkin johdosta suhahti nuolisade linnantornin
ampumaluukuista julkeita kuningasmurhaajia vastaan. Marski käänsi
hevosensa ja nauroi ivallisesti suhiseville nuolille, jotka etäisyyden
vuoksi ponnahtivat voimattomina takaisin hänen teräspanssaristaan,
jääden riippumaan hänen naamioituneiden seuralaistensa vaippoihin.
Ikäänkuin uhitellakseen tätä onnistumatonta hyökkäystä, hän pysäytti
hevosensa silmänräpäykseksi, vastaanottaen vielä yhden nuolisateen
jolla oli sama heikko vaikutus. Mutta aikoessaan kääntää hevostaan,
heitettiin samassa tulinen kivi yhdestä muurilla olevasta ampuma
vaunusta ja se repäisi auki hänen jalon ratsunsa vatsan, joka kamalasti
hypähtäen suistui hänen alleen. Samassa silmänräpäyksessä laskettiin
vipusilta alas, ja suuri joukko metsästäjiä hyökkäsi ulos jousipyssyt
ojoina. Sotapäällikkö hypähti nopeasti vapaana olevan hevosen
selkään ja ratsasti pois panssaroidun ratsujoukon kanssa omituisella
kiireellä, joka ei ollut sopusoinnussa sen uhmailun kanssa, jolla hän
näkyi ylönkatsovan nuolisadetta, joka suhisi hänen ympärillään, ja
lapsikuninkaan linnasta vyöryviä hehkuvia kivikuulia.