"Sulje ladonovi, Raane, ja lukitse se kunnollisesti!" sanoi kuningas
ja laskeutui hevosensa selästä. Molempien poikien vastaanottaessa
kuninkaan hevosen ja viedessä sen yhdessä kamaripalvelijan ja omiensa
kanssa pilttuuseen, heittäytyi kuningas väsyneenä olkikasalle ja
katseli sieltä Raanea, joka kolistellen raskaalla puutangolla nopeasti
lukitsi ladonoven. Sitäpaitsi oli vielä pistettävä jotenkin ylös
telkeeksi keppi, ja ylettyäkseen muka paremmin sinne, heitti Raane
olkikuvon oven eteen ja nousi sille. "Kas niin", sanoi hän, astuen
hengästyneenä takaisin kuninkaan luo, "nyt se on suljettu sekä tangolla
että kepillä. Olipa siinä tekemistä, ennenkuin sain tangon paikoilleen,
se olikin melkein hirren paksuinen. Se mies ei ole vaimosta syntynyt,
joka sen työntää paikoiltaan."
"Kiitos, uskollinen Raane!" sanoi kuningas ystävällisesti -- "Lepää
nyt minun luonani, sinä olet saanut olla kyllin kovassa menossa minun
kanssani tänä iltana. Kun muistelen Stig-marskin sanoja Viborgin
käräjillä, niin olisi parasta antaa tällaisten seikkailujen olla",
jatkoi hän tuttavallisesti ja huolestuneena. "Täällä Juutinmaalla
me emme enää milloinkaan ratsasta öiseen aikaan. Hm, ehkä olisi
kuitenkin ollut viisainta, jos minä sillä kertaa en olisi tehnyt häntä
lainsuojattomaksi. Mutta ritari Jonin mielestä oli kuitenkin paras
menetellä varovaisesti. Stig-marski on kiivas mies ja hyvin merkillinen
puheissaan. Useampi kuin yksi on näinä päivinä saattanut minun
ajattelemaan häntä."
"Hän istuu varmaankin nyt juomapöydän ääressä Möllerupissa hyvien
ystäviensä seurassa", vastasi Raane, jääden kunnioittavasti seisomaan.
"Eikä hän voi uneksiakaan, että Tanskan kuningas makaa tänä yönä
oljilla kurjassa ladossa. Marski Suurisuu voi olla iloinen kun saa olla
teiltä rauhassa!" jatkoi Raane. "Hän kuvittelee todellakin olevansa
koko kansan tuki ja turva siitä saakka kun hän sai teidän julistamaan
itsensä lainsuojattomaksi. Mutta, jos te tahtoisitte hänet käsiinne,
herra, niin ei suinkaan Möllerup ole voittamaton. Tyhmänylpeän marskin
pitäisi muistaa mitä laulussa seisoo."
"Mitä siinä sanotaan?" kysyi kuningas hajamielisenä ja ajatuksissaan.
"Minä en pane paljoakaan arvoa laulujen opetuksiin, herra kuningas!"
vastasi Raane. "Mutta niissä on kuitenkin väliin vakavia sanoja, kun ne
vain oikein ymmärtää:
"Kuovi eksytellen maata kiertää,
Mutta siltä suojella ei saata omaa pesää."
"Niin todellakin uskollinen Raane!" vastasi kuningas surumielisesti.
"Voisihan sen yhtähyvin sanoa minusta. Mutta salpasitko kunnollisesti
oven? Minusta tuntuu kuin tuuli liikuttelisi sitä?"
"Se ei mene oikein tiiviisti kiinni, mutta tanko pysyy paikoillaan
kovimmassakin myrskyssä. Minä pelkään lyhdyn sammuvan!" jatkoi hän
hätäisesti. "Yöperhonen taisi lentää lyhtyyn, otanko minä sen alas,
niin ajan sen pois?"
"Ota, mutta varovasti! Täällä on niin paljon olkia. Elä anna sen sammua
ristivedossa! Annappas minun itse tulla!"
Heidän askaroidessaan lyhdyn ääressä, kuului kovaa hevosten
kavioidenkapsetta ladon ulkopuolelta.
"Herra kuningas, sieltä tulee paljon matkustavia!" sanoi Raane ottaen
lyhdyn käteensä. "Emme suinkaan me anna heidän tulla tänne sisään."
"Ei Jumalan nimessä, ei!" vastasi kuningas hädissään. "Jos he haluavat
sisään niin sano ladon olevan täynnä ja ettei täällä ole sijaa!"
Kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat henkeään pidätellen.
Nyt oli taas hiljaista.
"Ehkä he ratsastivatkin ohi", kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan
puoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.
Molemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki
kuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
"Mikä päivä meillä on tänään?" kysyi kuningas. -- "Ei ole ollut
kamalampaa minun elämässäni."
"Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!" vastasi pieni Åke, ja näki
kauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. "Oi, armollinen herra
kuningas!" jatkoi poika. "Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä
tänä yönä."
"Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi", vastasi kuningas, "Minä en
koskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei
pyhä Cecilia auta."
Pieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä
kädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt
kuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan
istui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. "Aivan
oikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!" kuiskasi hän.
"Montako nappia minulla on vyössäni?"
Raane piteli lyhtyä lähempänä. "Minä laskin kaksitoista" sanoi hän,
"mutta mitä te niistä laskette?"
"Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa
ylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää
vihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista.
Sanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista.
Ainakin niitä on kolmetoista."
"Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!" vastasi Raane
hämmentyen. "Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin
kun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain
lapsille, herra!"
"Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan,
niin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?"
"Ehkä on!" vastasi Raane sulkien lyhdyn. "Mutta kolmetoista ei ole hyvä
luku, herra kuningas!"
"Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas
Juudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin
kalpea, Raane?"
"Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!" sanoi
kamaripalvelija vilkaisten ovelle. "Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin
hiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?"
Ladonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.
"Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!"
huusi voimakas ääni ulkoa.
"Minut on kavallettu!" huudahti kuningas hypähtäen ylös. "Se oli
hirveän Stig Andersenin ääni!" Kuningas oli paljastanut miekkansa,
mutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane
juoksi lyhty kädessä ovelle. "Eerik kuningas ei ole täällä sisällä!
Sitä ei teidän tarvitse uskoa!" huusi hän. "Piilottautukaa, herra!"
kuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo.
"Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei
kukaan näe teitä!" Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he
seisoivat pilkkosen pimeässä.
"Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?" kuiskasi
kuningas hädissään.
"Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen
veripisaraani asti."
"Minä myöskin!" huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli
polvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja
innostuneena ylös. "Voi, jos minulla vain olisi miekka!"
Pieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä
kovemmaksi.
"Hiljaa, hiljaa, poika! Ei täällä auta puolustautuminen!" kuiskasi
kuningas. "Elä ilmaise minua vaikeroimisellasi! Peittäkää minut
oljilla, ja menkää istumaan hiljaa tuonne nurkkaan!"
He peittivät nopeasti kuninkaan oljilla ja tekivät niinkuin hän käski.
Melu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin
kiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui
niin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä.
Kaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään
astui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli
loimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle
ja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät.
"Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!" keskeytti voimakas ääni
naamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan
ympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.
"Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!" kuiskasi kuningas olkien
alta. "Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!"
"Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!" huusi Raane. "Minä
vartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan", hän viittasi
paikkaan, jossa kuningas makasi. "Ensimäisen, joka lähestyy minua,
rutistan minä kuoliaaksi!" Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi
sillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka
olivat lattialla.
"Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!" kuiskasi Åke.
"Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!"
"Pois tieltä, poika!" huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä
hänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.
Asestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen
mies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan
sankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko
naamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran
takin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä
he pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli
piiloutunut.
"Täällä!" kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion
naamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan.
Samassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.
"Haa, haa!" huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja
työntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.
Tukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä,
kaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että
hänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle,
ja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän
molempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut,
haavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun
sen kädestä, joka sitä kantoi. "Apua! Apua!" huusi hän. "He murhaavat
minun herrani ja kuninkaani!" Hän heitti palavan soihdun olkiin ja
juoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.
Oljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.
Kuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli
kahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan
näköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset
miekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun,
jonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti
henkensä.
"Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!" keskeytti
viimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. -- "Pois
täältä! Hevosten selkään!"
Silmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta
sokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli
heittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä
sen palasiksi.
Molemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun
takana.
"Hirviö!" huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan
miekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen
vanhuksen sydämeen.
"Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli,
joka minut vapautti!" sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui
kuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien
vallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin
yli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä.
Liekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti
hirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien
ihmisten hätähuutoja.
"Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!" sanoi Åke itkevälle
toverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään.
He olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. "Se vanha
hirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!"
sanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. "Palakoon
nyt sinne! Joudu pois!"
Juuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla
romahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.
Paljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät
välittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja
kuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko
palopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien
ympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa,
näytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän
kuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi
toistaan kovemmin. "Juoskaa murhaajien jälkeen!" huusivat muutamat. --
"Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!" huusivat toiset. "Lähettäkää
sana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!" huusivat muutamat.
"Lähettäkää tieto Skanderborgiin!" huusi joku, -- "siellähän ovat
kuningatar ja nuori kuningas." Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan
toimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja
lapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät
kamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja
järjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua
huuto: "tilaa, tilaa! Drotsi tulee!" Meluava kansanjoukko väistyi
kolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen
hengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja
vanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä
kamaripalvelija Raane sidottuna välissään.
"Hiljaa! Tehkää tilaa!" huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa
selästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa
kansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli
drotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan
haavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan
56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota
ei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä
tarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan
muodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien
nähdä sen ja pani sen talteen.
"Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti
murhattu!" huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä,
ja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia
kasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. "Tämä taivaita järisyttävä
teko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo
meidän kaikkien ylitsemme!" Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus
vallitsi heidän ympärillään. "Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on
nyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!" sanoi hän sitten vähän
rauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. "Tanskan kansa on itse
valinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko
vahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä
valtaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet!
Jumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas,
ja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat.
Kaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä
hänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!"
"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori
kuninkaamme!" huusi monta ääntä. "Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!"
huusivat toiset.
Drotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka
seisoi häntä lähinnä. "Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?"
kysyi hän.
"Minulla, minulla!" huusi Skirmen juosten esiin. "Aivan niin! Ei kukaan
osaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen
Skirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma!
Kerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni
ritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan
luo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin
kanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti!
Jumala olkoon sinun kanssasi!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti
pois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.
"Vanha, uskollinen Henner!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan
vanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään
korkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä
kuninkaan ruumiiseen. "Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien
kanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan
sinut jäljille!"
Henner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen
nähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu
kamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon
ohi.
"Hyvät Tanskan miehet!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien
arvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja
näyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta.
"Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin!
Niin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi.
Asettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta!
Ottakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja
asettakaa ruumis varovasti sille! -- Te seuraatte minua, lapset!"
sanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat
ottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. "Åke, sido
kuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa!
Pentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa
kuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran
soihtua hänelle!"
Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet
drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan
ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka
käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin.
Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu
minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä
täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten
joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja
säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana.
"Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. -- Ottakaa kekäleitä
ladosta ja valaiskaa se!" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle
kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli
häntä. -- "Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän
kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin.
Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen
rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte,
mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa
puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän
laillinen herramme ja kuninkaamme. -- Antaa murhaajaluolan tuolla
palaa!" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, "sen perus on purettava, ja sen
jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se
on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin
ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon
hänelle ja meille kaikille armollinen!"
Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se
alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko.
Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat
tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan
päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan
metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan
ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille.
Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä
istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti
häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä
ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä
eteensä Viborgiin vievälle tielle.