Noin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän
orapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä
piteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten
metsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan.
Mutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja
kamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon
takana, joka melkein peitti heidät.
"Se oli vanhus, joka ratsasti pois!" kuiskasi Raane. "Sepä vasta onnen
sattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!"
"Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta", mutisi kuningas
levottomana. "Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen
tiestä!"
"Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin
mitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne
hämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen
olevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä.
Tämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti
piiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan."
"Hiljaa!" kuiskasi kuningas, "elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole
ehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia?
Sinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä
tähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit
voinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön
käsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi.
Minä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän
Lave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä
hirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme
sieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!" jatkoi hän hetkisen
mietittyään -- "minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole
juuri selvillä pyhistä, -- milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?"
"Sitä minä en tiedä, herra!" vastasi Raane. -- "Minä en taida siinä
suhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä."
"Ennen sitä päivää minä en saisi tietää hänen salaisuuttaan, sanoi
hävytön saatana. Nyt ei ole sovelias aika kulkea seikkailuilla ja
tyttöjahdeilla. Yö on käsissä, eikä minulla ole ketään muuta luonani
kuin sinä. -- Et suinkaan sinä petä herraasi ja kuningastasi, Raane! Et
suinkaan sinä ole niin jumalaton, että johdatat minut ansaan?"
"Herra varjelkoon, teidän armonne! Mitenkä te sellaisia ajattelette?"
änkytti Raane pelästyneenä.
He olivat astuneet lähemmäksi taloa. Heikko valojuova peitetyn
ruudun halkeamasta valaisi Raanen kasvot. Kuningas katseli viekasta
kamaripalvelijaa levottoman tutkivin katsein ja piteli koko ajan
kättään miekankahvalla, "Minä olen monet kerrat luottanut sinuun",
jatkoi hän, "ja meillä on ollut monta hauskaa seikkailua yhdessä, mutta
keneenkä ihmeessä minä voin luottaa kun itse drotsi Hessel on petturi,
ollen liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä itse vanhaan Jon
ritariinkaan voi luottaa?"
"Minä luotan heihin vain puoleksi, herra kuningas!" sanoi Raane
hätäisesti, "mutta onhan mahdollista, että minä erehdyn. Te voitte olla
levollinen niin kauan kun minä olen teidän luonanne. Jos minä huomaan
vähänkin epäilyttävää, niin minä varoitan teitä. Jos minä olisin
tahtonut pettää teidät, herra, niin minä olisin varonut kertomasta
teille mitä minä viimein näin ja kuulin Möllerupissa."
"Mutta laskithan sinäkin kätesi kirjalle, Raane. Sinäkin vannoit
kuninkaasi perikadon, sen minkä sinä lisäsit, sitä ei kukaan kuullut."
"Minä olisin teille huono urkkija, herra kuningas, jos vihollinen ei
uskoisi minua yhtähyvin kuin teitä. Mutta elkää nyt enää ajatelko niitä
asioita, armollinen herra, täällä te olette turvassa. Minä luulin tällä
hauskalla yllätyksellä ansainneeni teiltä tänä iltana kiitoksen ja sen
sijaan saan moitteita, ja te alatte epäröidä, ja hyvä tilaisuus voi
livahtaa käsistänne. Nyt istuu ihana Åse yksinään ikävissään. Ehkä hän
jo riisuu yltään ja uneksii makeasti teistä kun te tulette."
"Elä puhu hänen uneksimisistaan, Raane, hänen unensa ovat hirvittäviä.
Hänen unensa olivat Hegnesgavelissa tehdä minut hulluksi. Mutta
suloinen hän on, se on totta, ja pieni viisas paholainen lisäksi.
Sanotaan hänen todellakin osaavan ennustaa tulevaisia, ja melkein minä
itsekin sen uskon. Jos se on totta, niin olisi hyvä saada tietää yhtä
ja toista hänen kauttaan. Kuulitko sinä mitä se talonpoika puheli
kolmesta auringosta?"
"Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä
minä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon
haltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen
kuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs
käyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä
hyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan.
Kas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi
ja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras
tilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta
haltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi
kuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä
odottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin
hauskemmaksi."
"No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei
kukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä
kutsun!"
"Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!"
Nyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen
metsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta
vaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja
epämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi
ovella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän
kuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän
hiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä
tuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas
hiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja
näytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa
puoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä
pöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja
näytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet
eteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä
silmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää
naista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun,
hurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla
kirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat
olivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle,
neitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon
seinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.
"Åse, pikku Åse, heräjä!" kuiskasi hän -- "Sinun täytyy antaa yösija
hyvälle ystävälle tänä yönä."
Nukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.
"Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!" jatkoi hän. "Siitä
leikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja
katso minuun, etkö sinä tunne minua?"
Tyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne
tuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot
olivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman
ennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.
"Hyvä on!" sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. "Jos sinä
olet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä
sinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut
kerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!" lisäsi
hän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. "Haa, onko tämä totta
eikä vain petollista teeskentelyä", jatkoi hän jännityksellä. "Jos sinä
voit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin
harjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä
oli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?"
"Teloitettu ryöväri", alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua,
asentoa ja ilmettä muuttamatta, "hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu
kuningas Eerik Kristofferipoikaa".
Kuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään
räpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. "Jos sinä
pilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!" mutisi
hän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. "Ketä muita
sinä näet siinä luolassa?" kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt
enää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa
hän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden,
jota hän kammosi.
Tyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan
tuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan
toisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla
silmillään. "Minä näen luolassa ryöväreitä, -- murhaajia, --
naistenhäväisijöitä!" -- sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla,
soinnuttomalla äänellä. "Heidän joukossaan on kuninkaita,
ruhtinaita ja -- piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja
luurankovaltaistuimella -- istuimena kiemurtelevia käärmeitä -- hän
valmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle -- kuuletko" --
"Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!" huudahti kuningas
hirvittävän tuskan valtaamana -- "vastaa minulle! Onko minulle vielä
pelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?"
"Kysy miekalta, joka helisee seinällä!" vastasi unissakävijätär
kovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään
sitä kohti -- "kun se putoaa on hetkesi lyönyt!"
Suonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa.
Mutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui -- ja miekka putosi
kilahtaen kivilattialle.
"Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka", sanoi kuningas
ylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka
kädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. -- "Kun
pyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin
tiedän", mutisi hän. "Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa,
sano minulle, sinä hirveä nainen!" jatkoi hän taas katsellen tuskaisena
ympärilleen. -- "Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät?
Ovatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?"
"Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!" vastasi Åse. "Varo
harmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He
ratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. -- Katsokaa sokeaa,
kaljupäistä munkkia! -- hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa."
"Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?" mutisi kuningas, tuijottaen
hurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. --
"Näetkö vielä muutakin?"
"Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa
hevostaan", vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä,
että oli vähällä kaatua maahan, "hänen suuri miekkansa on paljastettu
-- ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!"
Kuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. "Saatana! Perkele!" huusi hän
nyt raivostuneena -- "jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni
kanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!"
Hän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen,
mutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen
kohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu
putosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja
ikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö
oli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen
pilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa,
mutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi
kuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi
antanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä
ilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä
kauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki
edessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä
tuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari
kohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla
kasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen
tanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen
seisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava
kostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä.
Kuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui
niinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli
eteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille
orjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää
metsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli
epätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja
tytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.
Nyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. "Olenko minä tullut hulluksi,
tai olenko noiduttu!" huudahti hän. "Raane, Raane, missä sinä olet!"
Hän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen
vieressään.
"Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?" änkytti kamaripalvelija
ihmeissään, "mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut?
Minusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti --
mutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa
leppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa."
"Nämät ovat pirullisia noidankujeita!" sanoi kuningas, "jos et
sinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa
uneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?"
"Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän."
"Eteenpäin!" huusi kuningas -- "pois tästä kirotusta paikasta! -- Minä
olen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. -- Minusta ei tule ikinä
ihmistä, jos en heti pääse pois täältä!"
"Tuonko minä hevoset, herra?"
"Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, -- ojenna minulle kätesi,
Raane!" Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. "Olethan
sinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun
murhaajieni kanssa? -- ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi
henkeä?"
"Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt
kuolemantuskia teidän tähtenne. -- Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei
ollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä
vajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?"
"Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?"
"Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää
peljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä.
Hoi, pojat! tuokaa hevoset."
Nyt tuli pieni Åke Jonson toverinsa kanssa hevosia taluttaen. "Ei
suinkaan mitään onnettomuutta ole tapahtunut?" kysyi Åke. "Minä luulin
kuulleeni kuninkaan huutavan?"
"Hän oli eksynyt metsään", vastasi Raane. -- "Tässä on teidän
hevosenne, herra kuningas! Antakaa minun auttaa teidät ylös ja taluttaa
hevoset tiheän pensaikon läpi, kunnes me löydämme tien tai polun!"
Kuningas nousi ääneti hevosensa selkään ja antoi Raanen taluttaa sen
tiheiden pensasten läpi. Sitä kesti kauan, eivätkä he löytäneet ei
polkua eikä tietä. Heidän jälestään taluttivat pienet pojat hevosiaan.
Toinen heistä itki: "me emme pääse ikinä metsästä!" -- sanoi hän
nyyhkyttäen.
"Ole hiljaa, Pentti!" vastasi Åke, "elä anna kuninkaan huomata
pelkoasi!"
"Eikö tästä milloinkaan tule loppua?" huudahti nyt kuningas
kärsimättömästi. "Raane, minne sinä kuletat minua. Tämähän pahenee mitä
pitemmälle joudumme! Missä me olemme?"
"Kohta metsä loppuu, herra!" vastasi Raane, "minä näen jo aukean
paikan! Mutta minä en mistään hinnasta osaa sanoa missä me olemme.
-- Mutta nyt näkyy jo valoa, -- siellä on kokonainen kylä. Se on
varmaankin Finnerup. Harrestrupiin me emme ehdi tänä iltana kuitenkaan,
ja te olette väsynyt, herra kuningas! -- Menkäämme Finnerupiin
lepäämään ainakin siksi kunnes kuu nousee! Olkaa rauhassa herra!
Finnerupissa asuu rehellistä väkeä, siellä ei teille tapahdu mitään
pahaa."
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, menkäämme sinne!" sanoi
kuningas levottomana, "kun vain pääsemme katon alle ja pois tästä
helvetin metsästä!"
Hetken kuluttua he olivat joutuneet aukealle paikalle ja tielle, joka
johti suoraan pieneen maalaiskylään. He nousivat kaikki hevosten
selkään. Kuningas tunsi sydämensä keveämmäksi nähdessään valot
ikkunoissa ja tietäessään olevansa ihmisten ilmoilla taas. He eivät
olleet kaukana kylästä, mutta oli myöhäistä, ja nyt sammutettiin toinen
valo toisen jälkeen.
"Taitaa olla maatapanon aika", sanoi Raane, "ja meidän on vaikea saada
yösijaa, ellemme ilmoita ketä olemme. Mutta jos tyydytte siihen mikä on
tarjona, herra, niin Finnerupin latoon me kyllä aina pääsemme. He ovat
velvoitettuja antamaan siellä yösijaa matkustavaisille, ja väki kuuluu
olevan kunnollista; siellä teidän ei tarvitse ilmaista itseänne."
"Se olisikin varminta!" sanoi kuningas. -- "Mutta eikö siellä ole
vaarallisia matkustajia, jotka voisivat tuntea meidät!"
"Minä menen ensin sisään tarkastamaan paikkaa, Herra! Kas, tuossa lato
onkin. Se on avoin, ja suuri lyhty palaa siellä vielä. Joutukaamme
herra, ennenkuin sekin sammutetaan!"
He kannustivat nyt hevosiaan ja ratsastivat täyttä nelistä
olkikattoista latoa kohti, joka sijaitsi aivan syrjässä kylän laidassa
pienen, kurjan talonpoikaistöllin vieressä, jossa kapakoitsija asui,
mutta jonka luona kävi vain talonpoikia ja köyhää kansaa. Pieni,
likainen kapakka oli pimeä ja lukittu. Avoimen ladonoven vieressä
he näkivät vain muutamia tallirenkiä, jotka taluttivat hevosia ulos
ladosta.
"Odottakaa, herra, minä tulen pian takaisin!" sanoi Raane ja ratsasti
edeltäpäin latoon, jota hän tarkasti tutki ja puheli pari sanaa
tallirengeille. Hän palasi heti takaisin.
"Tallissa ei ole ainoatakaan elävää olentoa ja siellä on ihanan
puhtaita olkia makuupakoiksi", sanoi hän hätäisesti. -- "Miehet eivät
tunteneet meitä. Seuratkaa vain minua, teidän armonne!"
Raane ratsasti edeltä, ja kuningas seurasi häntä sisään pitkään,
hämärään latoon, jota sarvilyhty aivan heikosti valaisi. Kun kuningas
ratsasti tallirenkien ohitse, heitti hän heihin terävän, tutkivan
katseen. He kohottivat välinpitämättömästi pukinnahkalakkejaan eivätkä
näyttäneet tuntevan häntä.