Samaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu
kädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä
metsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen
vanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa,
nahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän
nojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan
paljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama
tummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän -- sininen esiliina,
jossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa
Åsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja
katseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona
odottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.
"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!" sanoi Henner ja Pudisti
voimakkaasti aseenkantajan kättä. "Oh hyvä, että sinä tulit niin
aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt
takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin
itse haluamme. -- Jos on totta mitä puhut, -- ja minä en pidä sinua
minään lavertelijana -- niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien
kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi
hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla
ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä
häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!"
Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät
sitten ilonsa innossa vanhusta.
"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!"
jatkoi voimakas vanhus liikutettuna -- "mutta nyt ei ole aikaa ajatella
rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie
suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!"
"Hänellä on siitä jo vähän vihiä", sanoi Skirmen. "Hän tietää mitä
Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen
paljoakaan merkitsevän."
"Sano hänelle terveisiä minulta", sanoi vanhus, "että niillä varmasti
ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon
merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä.
Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat
paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut
melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä
palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä
auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset
ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan
aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan
Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen
sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija
kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?"
"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!" sanoi Skirmen nyt
kiireisesti: "Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar,
niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun
aavistat pahaa!"
"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin
haltijatar!" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: "etkö näe minun
sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? -- Kas niin, katso
minua vain silmiin, elä selkään, -- siellä minulla on reikiä kuin
seulassa. Nyt pois, matkaan poika! -- Ratsasta kuninkaasi ja herrasi
luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla
sinusta."
Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen
saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä,
ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat
molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä
nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin
kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä
ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.
"Sytytä lamppu, Åse!" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten
levottomana paikaltaan. "On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne
komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä."
"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?" vastasi
Åse. "Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun
eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras" -- --
"Minä en ole mikään akka!" sanoi Henner. "Minä en kömmi piiloon
ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä
minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle
rauhan!"
"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!" sanoi Åse hiljaa
huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä
riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen
liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen.
"Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä
takaa-ajavat!" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa
vastapäätä. "Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on
vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut,
jotka huutaen lentävät metsän yli."
"Se tulee aina tänne Gottorpista!" mutisi vanhus, joka taas oli
istuutunut nojatuoliin, "siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä,
tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä
öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä
valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen
nähnyt."
"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka
sinä sen näit?"
"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet
sen ihmeellisen näyn taivaalla, -- toissa yönä oli siitä kulunut
kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. -- Sinä
muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon,
mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa
silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se
mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa
pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla.
Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet
singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin
raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa
juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet
tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut
kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella
minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa."
"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana", vastasi
Åse, "mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä
ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli
niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads
Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me
kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja
kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän
olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta."
"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!" sanoi Henner rauhallisempana ja
nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. "Minä olen vanha höperö,
kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin
ollut kirottu kuningas Aabel itse", jatkoi hän ja nousi -- "niin
tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä
miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä
friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot
ne sitten eläviä tai kuolleita!" Hän jäi seisomaan keskilattialle,
käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. "Olisiko
se todellakin ollut Stig Andersen?" huudahti hän nyt äkkiä. "Olisiko
hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis
vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon
oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin
ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä
olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa
parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti,
niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota
kädessään" --
"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut
sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun
on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä."
"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi
aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria.
Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?"
"Pelkäisinkö, isoisä!" vastasi hän nopeasti ja punastui. "Ei, en minä
pelkää, -- kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta
kuninkaasta. -- Mutta se ei merkitse mitään!" jatkoi hän iloisesti
huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla.
"Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän
sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni
näkymättömäksi."
"No, se on hyvä, lapseni!" sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä
sydämellisen osanottavasti: "sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa
friisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi.
Sinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta
jos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun
silmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta
maailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi
rantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet
hyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä
ymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä
nuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin
tärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille
paremman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä
minunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä,
ja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa
puolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan
heti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa.
Luulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa."
"Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on
sinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella
itseni!" vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. "Pane
leipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen
Pitkä-jalan!" sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.
Åse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin,
tuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta
riippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan,
putosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut
ollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut
ohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi.
Viekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat
heti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen
kääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä.
Hän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata
halkeamaa sarviruudussa.
Nyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. "Minä
ratsastan takaportin kautta", sanoi hän ja heitti metsästyslaukun
olalleen. "Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin
epäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää
valoa, niin sammuta lamppu!"
"Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!" vastasi Åse ilman vähintäkään
pelkoa. "Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo
sammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä
minä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?"
"Ennen aamua", vastasi vanhus. "Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä
et avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan
haltuun!" Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota
oli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin
yksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen
metsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.