Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, paistoi se kolmentoista
teloitetun ryövärin ruumiille Daugbergin-harjulla. Alempaa syvältä
luolatieltä kuului iloista hälinää, metsätorvien toitotuksia ja
koirien haukuntaa, suuri metsästysseurue ratsasti ohi. Etunenässä
ratsasti kuningas kirkkaan viheriässä metsästyspuvussa, vanhan Jon
ritarin ja drotsi Pietarin välillä. Heitä seurasi kuusi komeasti
puettua tarjoilijapoikaa haukkoja ja metsästystarpeita kantaen,
heidän joukossaan nähtiin pieni, ystävällinen Åke Jonson, joka kantoi
kuninkaan lempihaukkaa. Kuninkaallisen metsästäjäjoukon etunenässä,
joka kuletti mukanaan vitjoista kolmeakymmentä koiraa, ratsasti
kamaripalvelija Raane, joka samaten kuin metsästäjät oli keveästi
asestettu jousipyssyllä ja metsästyspuukolla; sitäpaitsi hänen vyöllään
riippui säihkyvillä jalokivillä koristettu kapea miekka, jonka kuningas
oli äskettäin antanut suosikilleen silmiinpistäväksi armonosoitteeksi.
Aseenkantaja Skirmen ei ollut metsästysseurueen mukana; -- hän ei ollut
vielä palannut käynniltään Henner Friserin luota metsämökiltä. Hänellä
oli lupa viipyä poissa tämän päivän iltaan asti, ja hänen sijastaan
nyt linnanvouti Tyko seurasi drotsia, päättäen muutaman reippaan
Harrestrupin metsästäjän kanssa seurueen.
Ratsastaessaan Daugbergin harjun ohi sulki kuningas vasemman silmänsä,
ettei näkisi teloituspaikkaa, ja kannusti metsästysorittaan. Kun he
olivat vähän matkan päässä sieltä, kääntyi hän oikealle sivulle,
jolla vanha ritari Jon ratsasti. "No, he pysyivät itsepäisesti
uhkamielisinä?" sanoi hän, "eilen illalla minä en tahtonut häiritä
hyvää yöuntani kuulemalla teidän kertomustanne loppuun, ja itse minä en
ollut niin lähellä, että olisin kuullut, mitä he sanoivat. Eikö julkea
Niilo Rauhaton tahtonut mitään tunnustaa?"
"Ei sanaakaan, herra kuningas!" vastasi Jon ritari -- "mutta hän nauroi
ilkeästi kuollessaan, uhaten kahdeksan päivän päästä kertoa teille mitä
tiesi".
Kuningas räpytteli levottomasti silmiään ja kalpeni. "Sano minulle,
rakas Jon!" sanoi hän, "luuletteko te kaikkien noiden salaperäisten
uhkausten ja varoitusten, joita nuo miehet lausuivat, olleen muuta kuin
viekkaita verukkeita, joilla he koettivat välttää rangaistusta ja saada
tilaisuuden pakenemaan?"
"Minä en tiedä, herra kuningas, mutta teidän sijassanne minä en olisi
kiirehtinyt niin paljon tämän kuolemantuomion täytäntöön panemista.
Se seikka, että niin ylhäistä syntyperää oleva lainsuojaton ritari
oli näiden rosvojen joukossa, näyttää minusta, heidän puheistaan
huolimatta, olevan todennäköisenä todisteena siitä, että he ovat olleet
täällä vaarallisemmissa ja tärkeämmissä asioissa kuin aikeessa ryöstää
Harrestrupin ruoka-aitta ja viinikellari. Ehkä he olisivat voineet
antaa meille tärkeämpiäkin tietoja."
Kuningas oli tämän kuultuaan tullut vieläkin levottomammaksi.
"Saatana!" huusi hän kiivaasti, "täytyi kiirehtiä tekemään kaikki
heidän vaaralliset aikeensa mahdottomiksi. Miksi ette sanonut minulle
arvelultanne ennemmin, vielä heidän eläessään? Nyt teidän viisautenne
tulee liian myöhään, ritari Jon."
"Tehän ette tahtonut kuulla sanaakaan, herra kuningas. Kun minulla on
selvä kuninkaallinen käsky noudatettavana, niin minun täytyy vaieta
ja totella etenkin milloin, niinkuin nyt tässä, epäilemättä kaikki on
oikeudenmukaista, ja puustavillisesti laillista."
"Pahus vieköön, sitten me emme enää tahdo ajatella sitä!" sanoi
kuningas koettaen rauhoittaa itseään. Hän kannusti metsästysorittaan ja
antoi metsästäjien puhaltaa iloisen metsästyslaulun.
Drotsi Pietari pysyi vakavana ja hiljaisena. Kuningas ei ollut vielä
koko aamuna puhunut hänelle sanaakaan, ja terävänäköinen drotsi oli
selvästi lukevinaan sekä kuninkaan että viekkaan kamaripalvelijan
kasvoista, että hänen kukistamisensa oli päätetty, mutta että ei vain
tahdottu häiritä päivän huvituksia antamalla tiedoksi hänen valtansa
ja vaikutuksensa loppuneen. Tämän alakuloisen ajatuksen vaimensi
kuitenkin toinen paljon tärkeämpi asia: huolenpito maan ja valtakunnan
turvallisuudesta, johon Inge neidon muistutus valppaudesta ja äskeinen
tapahtuma ryövärien kanssa oli antanut aihetta.
Ritari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta
aiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut
innokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin
huvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen
mieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti
velvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista.
Niinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas
intohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja
hänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien
keskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä
hänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari
jaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä
rasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin,
kannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia
hyppäyksiä ojien ja aitojen yli.
Drotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän
tunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista
mielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka
hän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt
hyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin,
oli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen
epäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi
koossa.
Koko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä,
ja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli
kamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen
uudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle
metsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä
pikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija
oli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He
olivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli
levitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät
leiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat
kantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.
"Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!" vastasi
Jon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; --
"nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen
liian jäykkä ja vanha siihen leikkiin."
"Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin
niinkuin vanhat metsästyshevoset."
"Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan", sanoi kuningas. "Minua
ihmetytti teidän intonne."
"Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!" vastasi
vanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. "Tämä osa
Jyllantia on minulle hyvin outoa". lisäsi hän hätäisesti, "ja minä
tahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä".
"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän
tarkan huolen vierasvaraisuudesta!" vastasi kuningas ivallisesti
hymyillen. "Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla."
"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!" sanoi
ritari Jon -- "niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen
hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin
vaarallisina."
"Minun täytyy myöntää, herra kuningas", alkoi drotsi Pietari nyt
puhua --"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin
mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä
tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen,
jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani
kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne
yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen
suosionne, niin suokaa minun edes -- --"
"Kyllin siitä!" keskeytti kuningas hänet kylmästi, "minä olen tullut
tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen
omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika
on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?"
Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille,
jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt
reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin
metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.
Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon
jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti
kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää
iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan
vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus
taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan
sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi
oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi
miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin
se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista.
Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta;
parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten
huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon
osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti
hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin,
ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo
reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa
ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston
siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin
kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana
ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko
turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän
istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen
surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän
voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen
räpyttelevistä silmistään.
Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen
rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten
arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi
ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden
suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä
asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli
saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä
katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä,
jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä
melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt
kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu
kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla
hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan
lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä
lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään
hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.
Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta
merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton
ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun.
Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä,
mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan
hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän
ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena
uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman
vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti
häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti
salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan
metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin
omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään
kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta,
mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat
jatkoivat puhaltamistaan.
"Herrajumala!" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden,
"he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä
ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut
kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle
soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin
musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä."
"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas
nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä,
juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten
selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.
"Eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari
ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. -- Kamaripalvelija
ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin.
Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja
sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.
"Herra kuningas!" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan
kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria
ja jälkiä, "levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju
liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!"
"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!" vastasi kuningas --
"minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä.
Eteenpäin, Raane!"
Metsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon
jääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas
Raanen ja kuninkaan hevosien väliin. "Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin
yöksi, herra kuningas", sanoi hän näennäisellä levottomuudella, "niin
täytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan".
"Minä teen vain sen mitä minä tahdon!" vastasi kuningas suuttuneena.
Hän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt
tulisesti seurattiin. "Kruunattu eläin on minun", huusi hän, "vaikka
sitten saisin seurata sitä aamuun asti!"
Nyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien,
läpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti
raikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta,
eivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari
Jonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja
hän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän
jäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi
hevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen
vanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. "Pysähtykää, Jumalan
nimessä, pysähtykää!" huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat
drotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja
pysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon
paari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle
mitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas
ja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa
kadonneet heidän näkyvistään.
Niin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa
paarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät,
kyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.
"Hän ei tahtonut pysähtyä", sanoi drotsi Pietari, "mutta hänen täytyy
heti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo
melkein yö."
"Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!" huusi vanhus, "taivaan
nimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!" kuiskasi hän,
"onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta.
Eteenpäin!"
"Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies", sanoi
drotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa
selkään. "Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte
minua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!"
Silmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten
metsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa
kantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.