Drotsi Pietari ei ollut huomannut mitä siellä tapahtui. Hän auttoi
nopeasti kuninkaan alas satulasta, saattaen hänet kivirappusia myöten
ylös suureen ritarisaliin. Täällä oli oivallinen pöytä katettuna, ja
täällä vastaanotti kuninkaan Dorthen toimesta enemmän lystikäs kuin
sulosointuinen pöytämusiikki, maalaisviuluniekkojen ja huilunsoittajien
esittämänä, jotka tavallisesti soittivat maalaishäissä. He hankasivat
ja puhalsivat suurimmalla ponnistuksella. Hiki helmeili otsalla,
ja he kumartivat kunnioittavasti, ja koettaessaan alamaisuudessaan
miellyttää kuningasta loihtivat he esiin mitä kirkuvimpia ja
vihlovimpia epäsointuja. Drotsi Pietari viittasi soittajat
vaikenemaan ja poistumaan kun kuningas piteli käsiään korvillaan,
ja kamaripalvelija Raane vahingoniloisesti hymyillen ihaili drotsi
Hesselin kekseliäisyyttä hämmästyttää kuningasta näin miellyttävällä
tavalla. "Se oli minun vanhan kasvatusäitini hyvässä tarkoituksessa
tekemä onnistumaton keksintö", sanoi drotsi Pietari. "Minä toivon, että
te suotte anteeksi talonväkeni viattomat erehdykset, he eivät ymmärrä
hovitapoja."
Kuningas näkyi olevan syviin ajatuksiin vaipunut eikä vastannut.
"Minä en ole aivan hentomielinen", alkoi Jon ritari puhua, "mutta
minä voin teidän puolesta, kuninkaani, tulla aivan liikutetuksi
tuollaisistakin kissannaukujaisista, kun minä vain huomaan sen olevan
totisesti ja rehellisesti tarkoitettua". Ei kuningas kuunnellut
hänenkään puhettaan, ja ritari Jon kääntyi drotsin puoleen. "Teidän
imettäjännekö lauloi meille tuolla ulkona? Drotsi Pietari, minä en
tuntenut häntä siinä puvussa."
"Tuskin itsekään tunsin hänet, mutta hän se oli varmasti. Hän on
yksinkertaisuudessaan tahtonut hämmästyttää minutkin ilveilyillään."
"Hän huusi kuin huuhkaja, mutta kuitenkin se oli melkein liikuttavaa",
sanoi vanha ritari, koettaen tavallisella iloisella ja avomielisellä
tavallaan saattaa kuninkaan paremmalle tuulelle, jotta siten saisi
kuninkaan siirtämään äkkinäisesti päätetyn teloituksen. -- "Ne hyvät
naiset ylistivät laulussaan teidän armahtavaisuuttanne ja lempeyttänne,
kuninkaani!" jatkoi hän. "Mutta heiltä meni suu tukkoon nähdessään
pyövelin teidän seurueenne jatkona. Ettekö tahtoisi ainakin tämän yön
nukkua päätöksenne tehtyänne ja antaa meidän lähettää vangit Viborgin
linnaan? Eiköhän olisi paras ensin vahvistaa sydäntämme täällä eikä
heti ajatella vakavia asioita?"
Tähän viimeiseen kehoitukseen, johon drotsi Pietari yhtyi osoittamalla
nöyrästi kunniapaikkaa pöydän päässä, näkyi kuningas suostuvan. Hän oli
vaiti, mutta istuutui pöytään, jossa hän pikaisesti virkisti itseään
muutamalla pikarillisella viiniä. Vanha ritari Jon koetti saada aikaan
iloisen pöytäkeskustelun, mutta tällä kertaa hänelle ei tahtonut
onnistua saattaa kuningasta hyvälle tuulelle. Pihalla, aivan ikkunan
ulkopuolella, istui pyöveli luurankohevosella, odottaen ahneiden
kätyriensä kanssa kuninkaan käskyjä. Dorthe oli kannettu sairaana
vuoteeseen, ja se näky, joka oli niin voimakkaasti koskenut häneen,
oli myöskin tehnyt omituisen kaamean vaikutuksen koko talonväkeen.
Linnanvouti Tyko huolehti sillävälin kuninkaallisten metsämiesten sekä
haukkapoikien ja tarjoilijapoikien ravitsemisesta, joita juhlittiin
mitä runsaimmin kolmessa eri huoneessa. Mutta linnassa vallitsi
kuolonhiljaisuus, aivankuin siellä olisi vietetty hautajaisia.
Nyt nousi kuningas äkkiä pöydästä.
"Minä tahdon nähdä ne miehet!" sanoi hän päättäväisesti. -- "Tässä
piilee jotakin muutakin. Antakaa tuoda heidät tänne, drotsi, mutta
varmasti kahlehdittuina ja vahvasti vartioituina!"
Drotsi Pietari meni heti ulos panemaan kuninkaan käskyä täytäntöön.
Hetken perästä hän taas palasi ritarisaliin. Kuningas käveli kiivaasti
edestakaisin liuskakivilattialla. Ritari Jon ja kamaripalvelija
seisoivat ääneti ja näyttivät molemmat samalla tarkkaavaisuudella
seuraavan kuninkaan levottomasti vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Drotsi
Pietari seisoi myöskin ääneti, kunnes kohtasi kuninkaan katseen. "He
ovat täällä aivan heti!" sanoi hän sen jälkeen ja astui lähemmäksi.
"Sallikaa minun lausua vielä pari sanaa, herra kuningas! Ei ainoatakaan
vangeista ole otettu kiinni ryöstöstä. He eivät ole ryövänneet minun
omaisuuttani, eikä ritari Lave Rimordson hyökännyt minun päälleni
ennenkuin minä itse kutsuin hänet ritarilliseen kaksintaisteluun. Häntä
ei voi maalain mukaan tuomita ryövärinä ennen kuin asia on lähemmin
selvitetty."
"Vaiti!" vastasi kuningas. -- "Lainsuojattomalla miehellä ei ole
minkäänlaisia oikeuksia. Tuossa he ovat. Minä tahdon itse kuulustella
heitä."
Linnanvouti Tyko astui nyt sisään aseellisten varusmiesten kanssa,
joilla oli keskellään Niilo Rauhaton ja kaksitoista kahlehdittua
ryöväriä. Varusmiehet asettuivat kahteen riviin molemmin puolin
vankeja. Niilo Rauhaton astui ylvästelevällä röyhkeydellä toveriensa
etunenään, mutta Lave Rimordson näkyi häpeävän seuraa, johon oli
joutunut, jääden seisomaan takimaiseksi.
"Kuka on teidän johtajanne?" kysyi kuningas. "Sen tietää jokainen
pojan naskalikin Tanskassa!" vastasi uhmaileva rosvopäällikkö, "sillä
nimellä saavat äidit korpinpoikansa vaikenemaan, vaikka he pitelisivät
veistä heidän kaulallaan. Minun nimeni voi pelottaa kaikki tyttölapset
ja monen suurinenäisen miehenkin hiirenkoloon pujahtamaan. Jos minulla
vain olisi yksi käsivarteni vapaana, herra kuningas, niin ettepä
taitaisi kuunnella nimeäni loppuun asti. Niilo Rauhaton on muuten minun
nimeni, teidän nöyrin palvelijanne! Jos te olisitte yhtä oivallinen
kuningas kuin minä olen ryöväri, niin olisivat asiat toisin maassa ja
valtakunnassa, ja minä olisin ehkä nyt ollut teidän oikea kätenne."
"Sinä siis itse tunnustat olevasi ryöväri, ja että nämä miehet ovat
sinun kanssarikollisiasi?"
"Jos me sen kieltäisimme, niin me olisimme roistoja ja kehnoja
miehiä!" vastasi Niilo Rauhaton. "Te olette ehkä tottunut valheeseen
ja petokseen hovissanne. Siinä suhteessa olemme ainakin minä ja
minunlaiseni rehellisiä."
"Hyvä!" sanoi kuningas. "Siis te tiedätte kaikki minkä rangaistuksen
laki teille määrää. Valmistautukaa kuolemaan tunnin kuluessa!"
"Yhtä hyvin nyt kuin myöhemmin, herra kuningas! -- Kaikkien meidän on
kulettava sitä tietä. Mutta, jos te annatte minun elää huomiseen, niin
minä kerron teille uutisen, joka voisi olla teille hyödyksi ja ehkä
estäisi meidän tapaamasta toisemme liian pian toisessa paikassa."
Kuningas näytti hämmästyvän ja loi katseen kamaripalvelija Raaneen,
joka viittasi hänelle salavihkaa, osoittaen tikarinkahvaan, joka pisti
esiin ryöväripäällikön povitaskusta "Vai niin!" sanoi nyt kuningas,
kääntyen taas ryöväripäällikön puoleen, "sinä tahdot tehdä minut
uteliaaksi ja levottomaksi, mies, saadaksesi aikaa murtautumaan irti
ja toimittamaan huomenna uusia onnettomuuksia. Se juoni on jo vanha
ja kulunut; jos et sinä voi parempaa keksiä, niin et elä tätä tuntia
loppuun."
"No hyvä! Antakaa minun siis mennä edeltäkäsin teille sijaa hankkimaan!
Sen palveluksen minä voin vielä tehdä teille hyvän toveruuden tähden.
No, no, elkää katsoko niin ylvästellen minuun, teidän armonne. Me
molemmat voimme pian ottaa toisiamme kädestä. Sen mitä te ja teidän
kaltaisenne saatte aikaan suuressa, ja siihen kykenette, sen teemme
minä ja minunlaiseni pienessä, siinä vain on erotus, nähkääs. Jos te
siis haluatte tehdä minut airueeksenne toiseen maailmaan, niin minä
saan tyytyä siihen, sillä vielä tänä päivänä on teillä siihen valta,
mutta te tulette sitä katumaan, herra kuningas! Me tapaamme taas pian,
ja silloin te myönnätte Niilo Rauhattoman tarkoittaneen parastanne."
"Viekää hänet pois!" käski kuningas. "Hänet teloitetaan viimeiseksi.
Jos hän ei tunnusta meille mitä kuvittelee tietävänsä, kidutettakoon
häntä mitä ankarimmin! -- Kuuletteko te, ritari Jon, mitä ankarimmin!"
Ritari Jon vastasi kuninkaan ankaraan käskyyn ääneti kumartaen. Vanhan
herran kasvoilla oli tuskallinen ilme. Mutta hän siveli nopeasti
kädellään uurteista otsaansa ja näytti taas kylmältä ja rauhalliselta.
"Astu esiin, Lave Rimordson!" käski kuningas, ja hurjan, epätoivoisen
nuorukaisen astuessa esiin hänen näkemisensä herätti syvintä sääliä
kaikissa paitsi kuninkaassa ja kamaripalvelija Raanessa, jotka molemmat
näyttivät katselevan häntä salaisella pelolla.
"Tällä miekallani minä löin teidät ritariksi kolme vuotta sitten",
sanoi kuningas. -- "Nyt musertakoon teidän syntymäkaupunkinne pyöveli
teidän ritarilliset aseenne ja ripustakoon teidän kilpenne, kärki
ylöspäin, hirsipuun alle. Tunnustatteko olleenne liitossa tämän julkean
ja kuuluisan ryövärin kanssa?"
"Kyllä, kuningas Eerik Kristofferinpoika!" vastasi nuori ryöväri --
"minä tunnustan vieläkin enemmän: jos me olisimme tavanneet toisemme
Daugbergin kaivoksissa puoli tuntia sitten, olisitte te yhtä vähän
nähnyt tämän illan auringonlaskua kun minä nyt sitä odotan".
"Haa, salaliitto!" -- huudahti kuningas. -- "Te ette ole vain ryöväri
-- maankavaltaja, kuninkaanmurhaaja te olette, -- senkin roisto! Kuka
on maksanut teille Tanskan kuninkaan hengestä?"
"Minä en ole mikään palkattu ryöväri" -- vastasi Lave Rimordson
ylpeästi -- "Minä olen ritari ruhtinaallista syntyperää, eikä ainoakaan
kuningas saa minua rankaisematta loukata. Kuningas Eerik, sinä hetkenä,
jona sinä julistit minut lainsuojattomaksi, vannoin minä sinun
kuolemasi ja perikatosi. Totisesti, jos minun oikea käteni olisi tänä
hetkenä vapaa, niin minä pitäisin vielä valani, ja tämä hetki olisi
viimeisesi."
"Mielipuoli!" huudahti kuningas, astuen askeleen taapäin "Sinä erehdyt,
jos luulet häpeällisillä tunnustuksillasi voittavasi hetkenkään
lykkäystä. Vaikka sinulla olisi tuhat kanssarikollista, niin minä en
lahjoita sinulle hetkeäkään niitä mainitaksesi."
"Siinä te teette viisaasti, kuningas Eerik!" vastasi vangittu ritari
ja hymyili pilkallisesti. "Säästäkää niitä hetkiä, jotka teillä on
jälellä. Teillä ei ole tietoa montako niitä on, ja kun tilintekonne
hetki on käsissä, on teillä paljon enemmästä tehtävä tili kuin niillä
syntisillä, jotka te nyt tuomitsette pyörille teilattaviksi."
"Vaiti kurja!" huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä
räpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi
äkkiä tapahtuvan muutos. "Sinun henkesi on minun kädessäni", jatkoi
hän, "sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, -- sinä olet ryöväri, ja
murhaaja. -- Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta
drotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista
kunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas
palvelijani, -- sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa
voi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik
Kristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?"
"Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa --
eikö niin?" vastasi uhkamielinen vanki; "sillä minä en myö sieluani
ja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen
täytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on
käsissä, on elonkorjaajia kylläksi --"
"Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!" huusi kuningas levottoman
tuskallisena. -- "Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan
kidutuspenkkiä? -- Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa
irroittaa kielesi siteet."
"Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!" vastasi ylpeä vanki hillityllä
äänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin
katsein. "Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan.
Jos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä
kuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin", jatkoi hän
ääntään korottaen, -- -- "niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä
sitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa,
sillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa
taistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen
verisesti kosta vaimonsa kunniaa, -- jos ei Ingeborg rouvan sokealla,
mielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että
hän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne,
kuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä
enää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa
kuningasta kun te olette."
Kuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku
ajoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti
pudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti
miekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka
ei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin
juoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan
väliin. "Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!" sanoi hän
kiivaasti, "ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin.
Hän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile
hänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka
on teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä
tämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin
mukananne!"
Kuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena
huuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen,
joka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi
näin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.
"Aivan niin, drotsi Hessel!" sanoi hän kylmästi. "Te olette oikeassa,
minä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean
pahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen
kunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne
kohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta
neuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave
Rimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle
hänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen
päänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien
syötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen
ritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja
teilattakoon eläviltä. Nyt pois!"
Ritari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos.
Lave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski
oikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä
pudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin
kättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa.
"Nyt rohkeutta, toverit!" huusi hän hurjasti nauraen. "Näyttäkää nyt
minulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne
siksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja
olkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki
teilattavan, herra kuningas!" huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä
kerran uhmailevana ovessa -- "niin sitten tulee hienomman väen vuoro.
Tulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli,
silloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette
saa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen." Tämän sanottuaan hän
poistui ulos ovelta.
Kuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean
ryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet
levottomaksi. "Seis!" huusi hän -- "Ei sentään, tuo viekas joukkio
ei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla
salaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä
hirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa
etempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti."
Raane poistui ja palasi heti takaisin. "Hevoset seisovat oven edessä,
teidän armonne!"
"Sinun myöskin?"
"Niinkuin käskette, herra kuningas!"
"Minä luulen kuitenkin muuttaneeni mieltä. Semmoisen näyn nähtyään ei
saa hyvin nukutuksi, ja meidän täytyy huomenna nousta aikaisin ylös.
Drotsi Hessel, onko kaikki järjestetty metsästystä varten!"
"Ei mitään puutu, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari luoden häneen
katseen, joka ei salannut hänen kiihoittunutta mielentilaansa.
"Minä ratsastan kuitenkin sinne!" sanoi kuningas, "se on sittenkin
huvitusta. Voihan sulkea silmänsä silloin kun ei halua katsoa. Teidän
täytyy itse tunnustaa, tunnollinen drotsini että minä olen ollut sekä
oikeudenmukainen, että armollinen."
Drotsi Pietari kumarsi ääneti.
"Kohtelias isäntäni seuraa kai minua?" lisäsi kuningas ystävällisellä
äänellä, suuttumustaan salaten.
"Minä teen sen hyvin vastenmielisesti, armollinen kuningas, mutta jos
te käskette, täytyy minun totella. Tässä ei tapahtunut mitään vääryyttä
sen minä myönnän. Mutta se nähtävä ei ole kuninkaallinen, ja minä
olisin toivonut teille arvokkaampaa huvitusta täällä käydessänne, jota
minä en enää uskalla kutsua armolliseksi."
"Antaa sen asian jäädä! Te seuraatte minua!" sanoi kuningas ja meni.
Raane hymyili, ja synkkänä ja syvästi kiihoittuneena seurasi drotsi
Pietari kuninkaallista vierastaan.