Ja aikaisin aamuhämärissä seuraavana päivänä istui drotsi Pietari
kahdentoista komeasti puetun linnanmiehen kanssa hevosten selässä ja
ratsasti kuningasta vastaan. Linnanvoudin ja muun miesväen hän oli
antanut jäädä kotiin, korjaamaan yöllisen hyökkäyksen jälkiä ennenkuin
kuningas saapuisi, sekä vartioimaan vangittuja ryöväreitä, jotka
olivat kahlehdittuina tornissa. Skirmen oli isäntänsä suostumuksella
ratsastanut metsätaloon, jossa, Henner Friser ja hänen tyttären
tyttärensä asuivat, ilmoittaakseen heille kuninkaan tulosta ja
huolehtiakseen heidän turvallisuudestaan.
Drotsi Pietari piti haavansa mitättöminä eikä ollut välittänyt
Skirmenin arveluista tai kasvatusäitinsä, Dorthen huolenpidosta. Vasta
pitkän aikaa senjälkeen kuin taistelu ryövärien kanssa oli tauonnut
oli vanha Dorthe herännyt ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, ja
huolissaan rakkaasta nuoresta herrastaan hän oli herättänyt hänet
tämän parhaimmasta unesta kysyäkseen hänen vointiansa. Huolimatta
hänen kiellostaan Dorthe oli valvonut hänen ovellaan jälellä olevan
osan yötä. Vasta nähdessään hänet reippaana ja iloisena ratsastavan
linnan pihalta, ehti hän ruveta päivittelemään hävityksen kauhistusta
muuten niin kiiltäviksi puhdistetuissa huoneissa, ja koettaessaan
parantaa sitä lattialuutulla ja harjalla sai hän paastoavalla sydämellä
vielä kokea senkin surun, että näki Tyko linnanvoudin panevan kaiken
saksilaisen oluen juoksemaan viemäriojaan.
Aurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista
varusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän
pysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli
ollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme
ryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.
"Sen minä pian kerron teille, herra!" vastasi talonmies, "seisoessamme
tällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei
juuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen
häpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme
ja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut,
ja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin
portaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä
kaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme
hiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän
puhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me
kuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää
pimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään
nenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan
nyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa
ennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli
myöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi.
Yhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan
ryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes
nuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti.
Heti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni
kaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet
aarrekammion -- ja niin oli asia selvitetty."
"Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?" sanoi drotsi Pietari. --
"Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen
uhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä."
Heidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa
ratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei
kukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut
kaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta
samassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.
"Sytyttäkää soihdut, miehet!" sanoi drotsi Pietari ja laskeutui
hevosensa selästä. "Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin
astumme askelenkaan edemmäksi!"
Nyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan
valaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa
kun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse
jälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä
luolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan
vähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä.
Muuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään
pitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden
vuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan
kaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin
vaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.
Päätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta.
Niin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli
hän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä
Harrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi
heti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin,
jonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja
jatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija
Raanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi
kuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin
kertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen
kasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi
itse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne
vartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili
ja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista
kamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.
Iltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan
kalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä
katsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa
huomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten
ulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä
vuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat
tarkastetut.
"Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra
kuningas!" vastasi drotsi Pietari. "Heillä voi olla liittolaisia,
jotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne
on Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä
lymypaikkoja mitä tarkimmasti."
Kuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat
sytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla.
Kuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. "Ei
kannata tuhlata aikaa", sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa
selkään. "Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän
pidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta."
"Se on varmasti näkemisen arvoinen, herra kuningas!" -- vastasi Raane
nopeasti ja laskeutui hyvin innokkaasti kaivokseen, mukanaan suuri
osa metsästäjiä ja haukkapoikia. Vanha Jon ritari oli myöskin astunut
alas hevosensa selästä; hän otti itse soihdun kätensä ja katseli
miettiväisenä suurta kaivosta, laskeutumatta kuitenkaan kokonaan sinne
alas.
"Olipa se oiva saalis, drotsi Pietari!" sanoi kuningas ratsastaessaan
hitaasti edelleen. "Se oli uhkarohkea ja vaarallinen joukkio! Nyt ei
tämä kuuluisa Niilo Rauhaton enää pääse pakoon! Vielä ennen iltaa minä
annan hirttää heidät. Silloin me voimme nukkua yömme rauhallisesti,
eikä meidän tarvitse siirtää huomenaamuista metsästysretkeämme." Drotsi
Pietari vaikeni.
"Miksi vaikenette?" jatkoi kuningas. "Olettehan te itse ottanut heidät
kiinni ilmeisen väkivaltaisen sisäänmurron ja rosvoamisen tähden?
Sellaisten miesten tulkitsemiseksi ei tarvita pitkiä oikeudenkäyntejä."
"He ovat kaikki ansainneet kuoleman, herra kuningas!" vastasi drotsi
Pietari -- "mutta olisi kuitenkin toivottavaa, että he saisivat tehdä
synninpäästön jollekin papille, ja saisivat huolehtia eksytetyistä
sieluistaan".
"Siihen ei ole aikaa!" sanoi kuningas. "Minä en tahdo asua saman katon
alla ryövärien ja murhaajien kanssa. Jos minä tulen vieraaksenne,
drotsi Hessel, niin täytyy teidän odottamattomien vieraittenne nukkua
tänä yönä hirsipuussa."
"Jos te vain käskette, herra kuningas, voidaan heidät tänä iltana
viedä Viborgin vankilatorniin, eikä teidän silloin tarvitse olla
heidän kanssaan saman katon alla eikä myöskään niin nopeaan langettaa
verituomiota. Heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat syntyneet
parempaankin kuin lopettamaan elämänsä näin äkkiä ja julmasti."
"Ei suinkaan siihen ole kukaan syntynyt!" sanoi kuningas ajatuksiinsa
vaipuen. -- "Jos joku tietäisi mitä hänen kehtonsa ääressä on laulettu,
ja jos sillä on jokin merkitys", lisäsi hän, "niin minä haluaisin itse
tietää mitä meille laulettiin, siitä voisi olla apua näinä aikoina.
Onko heidän joukossaan hienompaakin väkeä?"
"Heidän joukossaan on ainakin yksi, joka ei kuulu ihmiskunnan
roskajoukkoon, ja jossa vielä on jälellä hitunen kunniaa ja
ylevyyttä. Hänen sielunsa voisi ehkä vielä pelastaa. Hänen säätynsä
ja syntyperänsä ovat nyt kuitenkin hänen pahimmat syyttäjänsä: hän on
ylhäistä ja jaloa syntyperää. Herra kuningas, te olette itse kerran
kunnioittanut häntä ritarilyönnillä!"
"Se ei häntä auta -- siinä te olette oikeassa! Hän kuolkoon:
jalosukuinen ritari olisi rangaistava kymmenen kertaa ankarammin, kun
hänet vangitaan ryövärien ja sissien parissa. Kuka hän on?"
"Ritari Lave Rimordson, teidän jalon kuningattarenne sukulainen ja
uskollisen Pentti Rimordsonin veli."
Kuningas säpsähti. Hän pysäytti hevosensa ja katseli drotsi Pietaria
terävällä katseella, jossa, kuvastui salainen epäluulo, silmänluomien
räpytellessä levottomasti. "Kuningattaren sukulainen. Niinkö te
sanoitte? Lainsuojaton Lave Rimordson, hänkö, joka on uskaltanut
uhmata minua ja kiihoittaa talonpoikia kapinaan? Samako, jonka te itse
julistitte lainsuojattomaksi?"
"Hän juuri, herra kuningas!"
"Ja nyt te tahdotte puolustaa kapinoitsijaa ja rukoilla armoa
sellaiselle vaaralliselle rikoksentekijälle? Drotsi Hessel!"
"Herra kuningas, minä en ole tahtonut puolustaa häntä mutta minä tohdin
rukoilla syntisen puolesta. Vanhurskaimmalta tuomarilta on suurin
laupeus odotettavissa. Minä pyydän vain kuninkaani muistamaan hänen
veljensä ansioita isänmaan ja valtakunnan palveluksessa, ja hänen
suhdettaan teihin itseen ja kuningashuoneeseen."
"Hm! Minä tahdon nyt näyttää teille ja uskollisille alamaisilleni"
-- sanoi kuningas koettaen salata tyytyväisyyttään -- "että minä
oikeutta käyttäessäni en ota lukuun minkäänlaisia sukulaisuus- tai
ystävyyssuhteita enkä katso arvoon tai syntyperään, en edes omaan
lankouteeni ja ruhtinaalliseen vereeni! Ritari Lave Rimordsonin minä
tahdon itse nähdä teloituspaikalla ennen auringon laskua. -- Eteenpäin!"
Kuningas kannusti hevostaan. Kaikki seurasivat häntä. Ne, jotka
olivat olleet kaivoksissa kiiruhtivat saavuttamaan häntä. Ritari Jon
ratsasti taas hänen vieressään. Vanha herra ei ollut kuullut äskeistä
keskustelua. Hän näki kuninkaan olevan levottoman ja kiihoittuneen,
ja hän seurasi vähän aikaa harvinaisen kiivaasti ratsastavien mukana,
tarkaten sillä välin huolestuneena kuninkaan vihaista ilmettä ja
huomaten drotsi Pietarin alakuloisuuden. "Miksi te kiirehditte niin
kovasti, herra kuningas?" kysyi vihdoinkin vanha ritari. "Tuolla näkyy
jo Harrestrupin linnantorni, ja aurinko on vielä korkealla taivaalla."
"Sitä parempi!" sanoi kuningas. "Missä teloitetaan rikoksentekijät
täällä? Missä asuu paikkakunnan pyöveli?"
"Daugbergin-harju on määrätty teloituspaikka, herra kuningas!" vastasi
Jon ritari, joka tunsi hyvin kaiken mikä kuului oikeudenkäyttöön
maassa. Teloituspaikka näkyi kalkkikaivosten yli. "Sillä
oikeudenpalvelijalla, jota te kysytte, on vapaa asunto Daugbergissa."
"Hyvä, lähettäkää heti hakemaan hänet!" Vanha ritari säpsähti, mutta
totteli empimättä ja antoi heti erään metsästäjän ratsastaa takaisin
Daugbergiin pyöveliä hakemaan. Hän ratsasti sitten taas ääneti
kuninkaan vieressä kunnes uskoi hetkellisen kiivastuksen asettuneen.
"Ette suinkaan te, herra kuningas, tahdo äkkinäisellä kuolemantuomiolla
tehdä tuloanne tänne linnaan muistetuksi!" sanoi nyt vanha, totinen
valtaneuvos, ratsastaessaan hetken yksinään kuninkaan vieressä kapealla
tiellä. -- "Minä en ole aikonut tehdä esirukousta niin karkeiden
rikoksentekijöiden puolesta: sillä ankaruus on meidän päivinämme hyvin
tarpeen. Mutta kun on olemassa varmoja vankiloita eikä maassa ole
kapinaa, silloin on minun mielestäni näin kiireellinen oikeudenkäyttö
tarpeeton."
Kuningas vaikeni ja räpytteli levottomana silmiään.
"Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!" jatkoi vanha Jon "voi usein
johtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka
voi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman
voimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan
hengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei
saa langettaa ilman laillista tuomiota."
"Mutta onhan rikos päivänselvä!" huudahti nyt kuningas kiivastuneena.
"Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät
teloitetaan! -- Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon!
Ja te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön
kaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään
vastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni."
Ritari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan
johtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja
astui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän
takaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien
jyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli
se metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä.
Hän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka
istui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja
yllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves
kädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän
jälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana
ketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä
kamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin
linnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään
puhunut mitään.
Vanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin
linnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä
ja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut
hankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko
kädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa
edessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla,
joka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen
rakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut
hänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla
elävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä
ja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa
tilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin
kahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa
laulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta
joka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun
säveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös
schwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle
omistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia
yksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella,
Dorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa
linnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä
silkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään
he seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun
drotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän
soveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan
jälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne.
Tuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan
näköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja
itkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat
hautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa,
jotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä
emännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa
tilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin
hymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti
hänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä
suosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa
oli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman
osan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt
suosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka
viisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin
harvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle
kuninkaalle.
Huolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta,
hedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin
tosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen
hyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään,
kirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti
kuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:
"Paras kansan ystävä kuningas on,
hänt' ilman on kruunukin loistoton.
Hätäturva on hyljätyn lesken hän,
ja ruokkija orvon leivättömän.
Hän suoja ja rauha on kansan ja maan
Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.
Jalo sydämeltänsä ja mieleltään,
sanat suussaan on lempeät yhtenään.
Käsi aulis suurelle, pienellekin,
raha hällä ei ruostu kirstuihin.
On kunnia suuri sen kuninkaan,
Hän Eerik on, ruhtinas Tanskanmaan."
Nyt vasta osui esilaulajattaren lyhytnäköinen katse kuninkaaseen, ja
nähdessään hänen tuikeat kasvonsa ja räpyttelevät silmänsä valahti
hän kuolemankalpeaksi. Dorthe tuiotti häneen kuin noita-akka, joka
manattuaan esille hirvittävän hengen itsekin kauhistuu tuon mahtavan
tuntemattoman nähdessään. Hän risti ehdottomasti silmänsä ja käänsi
katseensa pois hänestä; mutta nähdessään saattueen loppupäässä
teloittajan apulaisineen, kohosi hänen kauhunsa korkeimmilleen,
vieden kokonaan hänen mielenmalttinsa. Suonenvedontapaisesti huutaen
hän kaatui maahan, sillaikaa kun kuningas käänteli arkaa orittaan ja
ratsasti portista sisään seurueensa kanssa.