Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista
matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa
vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa
järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi
Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina
kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä
sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen
haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki
ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen
herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa
saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä
näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein
tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle
kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota
kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli
hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä
päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.
"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan
kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet pitänyt
erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä
tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit
minun emäntäni."
"Oi rakas nuori herra", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen,
"milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa
hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että
joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. -- Täällä on
Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan
ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos
Potifarin vaimo viekoittelisi teitä..."
"Hyvä, hyvä, Dorthe", keskeytti drotsi hänet. "Minä en epäile, sinun
hyviä ajatuksiasi minun suhteeni."
"Oi niin!" lisäsi Dorthe. "Mutta mitä onnea teillä on kaikesta
tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin
elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra,
ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas
miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän
aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä
hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, --
mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin
läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut
ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni
aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis
herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen,
hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin
keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin
minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän
turhuuden maailman." Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan
pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon
huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki
nämä toiveet täyttyisivät. "Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori
herra, jotakin virvoitusta saamaan", jatkoi hän sipsutellen edeltä
ovea avaamaan. "Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne
ja kaiken tämän runsauden keskellä." Tämän sanoessaan hän juoksi
takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa
hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen
hänen kestitsemisestään.
Drotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän
sai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa
kahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista,
siten kului pari tuntia.
Linnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.
"Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko", sanoi drotsi tuntien itsensä
väsyneeksi. "Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua
levolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien
miesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä,
että he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?"
"Miehet nukkuvat jo kuin tukit", vastasi linnanvouti, "mutta se ei ole
minun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa,
seurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa
järjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen
tapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä
hetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa.
Meidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta
iloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle
oluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin."
"Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?" kysyi drotsi
tyytymättömänä. "Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se
sotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja
minun väkeni etupäässä totella."
"Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei
antanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin
Viborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti
vastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka
kuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan
syntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi."
"Se on niin hänen tapaistansa!" sanoi drotsi hymyillen. "Olkoon nyt
niinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken
saksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä
Dorthen vastaväitteistä."
"Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan
tähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! -- Mitä ihmettä?" huudahti
hän kuunnellen. "Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen
nukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä?
Hän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä
puuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä
ihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän."
Hän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta
ennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja
hurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa
silmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.
Drotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin
kivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. "Kuolema ja
onnettomuus!" kuiskasi hän. "Skirmen on poistunut linnanvahtien kera
jättäen portin avoimeksi -- täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä
talossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä
miten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön
kautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!" Sen
sanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.
"Hyvä, mutta kiirehdi!" sanoi drotsi Pietari. "Ellen erehdy, olivat ne
Niilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!"
Linnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa.
Hän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä
ja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.
"Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?" kuiskasi joukko
ääniä toisilleen.
"Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä",
kuului matala, raaka ääni sanovan. -- "Tulkaa miehet, hän ei enää pääse
johtamaan meitä onnettomuuteen!"
Tartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.
"He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme", huusi sama raaka
ääni. "Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!"
Hirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta
miestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet
ja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta
taapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken
puolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla.
Hän loi terävän katseen miehiin. "Oletteko te sellaisia roistoja, että
tahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen
joukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä,
minun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen
hartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa
näistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan
taistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä
hituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!" Niilo Rauhaton ja
hänen raa'at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta,
vaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.
"Pois tieltä, roistot!" huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea
mies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme
riensi esiin. "Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen
minä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!" jatkoi hän. "Yksi yhtä vasten,
ja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus.
Me tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut
lainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle.
Jos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi
virrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me
seisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen -- tai
helvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä
lausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!" Tämän sanoessaan
hän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka
oli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti
lattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin
vastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.
"Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen
kukontaisteluun!" murahti Niilo Rauhaton. "Mutta jos te ette heti
nutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!"
Kömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät
mielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen
jälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja
ritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten,
eivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä
käyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja
rintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat
pöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta
tuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat
miekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti.
Joka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja
päitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä.
Kumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina
välähtelivät miekat heidän päänsä päällä.
"Joko minä teen lopun leikistä?" murisi Niilo Rauhaton leveää
sotakirvestänsä heilauttaen.
"Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?" huusi nyt ritarillisesti
taisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen
hyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä
putosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme
etusormea.
"Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!"
huusi drotsi Pietari kiukustuneena.
Nuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.
"Lyökää maahan senkin saatana!" huusivat nyt raivoavat ryövärit
hyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui
epätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti,
silloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden
puolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa
avuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit
olivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin
osasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat
linnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi
Pietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti;
he olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja
käyräsarven törähdys.
"Skirmen!" huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa
iloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät
ja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea
kohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki
ja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä
seuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea
köytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään.
Lyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo
Rauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He
kirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti
linnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi
vielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut
tiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän
näki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi
paraikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri
katkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut
antaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin
siihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen
jalkansa.
"Pitäkää häntä tarkasti silmällä!" sanoi drotsi Pietari linnanvoudin
laahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, "antakaa hänelle paras
vankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen
elämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua
pyörään joutumasta."
"Drotsi Pietari Hessel!" -- sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle
päättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, "minä vihaan teitä kuolemaan
asti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt
kuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta,
niin tehkää se, ei minun itseni tähden, -- minä kuolen yhtä mielelläni
pyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, -- mutta minulla
oli veli -- ja minä kannan ritarinimeä, -- te ymmärrätte minut"
-- -- -- hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun
ympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän
silmänräpäyksessä tukahutti. "Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin
kuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin
kanssanne!" lisäsi hän katkerasti hymyillen. -- "Mutta elkää kuvitelko
minun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos
minut pelastatte!"
"Pois, viekää hänet pois" huusi drotsi Pietari, raa'an pilkan ja
julkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan
ja uhkamielisestä käytöksestään. "Valapattoinen ja kunniaton ritari ei
voi loukata kunniallista miestä!" lisäsi hän kääntyen vankiin selin,
linnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.
"Teistä vuotaa veri, herra!" huudahti nyt Skirmen. "Antakaa minun sitoa
teidät!"
"Odota!" vastasi drotsi. -- "Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä
ansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin
avonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne,
sensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?"
"Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti
vastata siitä, ankara herra!" vastasi Skirmen. "Minä en siitä
huolehtinut. -- Minä vein heti miehet Daugbergin suureen
kalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme
niskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme
tänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme
kantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti
jotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa."
"Sinä olet reipas poika, Skirmen!" sanoi drotsi taputtaen häntä
olkapäälle. "Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin
saat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua
lyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen."
"Herra, rakas, hyvä isäntäni!" huudahti aseenkantaja iloisesti ja
suuteli lämmöllä hänen kättään, -- "kunhan minä kerran olen ansainnut
ritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se
on minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan -- --"
"Skirmen!" keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, "uskallatko
sinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun
palveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet
maata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa."
"Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne --"
"Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni
maankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene
sinäkin nyt ja sido haavani! -- Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä
käsivarressa, joka löi minuun nämä haavat", lisäsi hän surumielisesti
paljastaessaan voitetun käsivartensa. -- "Hän miekkaili hyvästi, tuo
eksytetty Rimordson. -- Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan,
kun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!" Drotsi Pietari poistui
nyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki
Harrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.