Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut
asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet
linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin
he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet
vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista
muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat
yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta
varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut
tyhjä ja asumaton.
Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja
valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar
viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan
paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja
drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät
tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa
kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden
yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen
prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle,
vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa
sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin
pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa,
jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen
kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty,
mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin.
Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista
prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan
kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä
tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista,
herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria,
jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä
valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken
toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen,
toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa
nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan
drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori
ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa
siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.
Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen
kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli
tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina
kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden
ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän
jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti
langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain
näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä
hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet
leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen
kahden kesken puhumaan. "Minä olen vanha", sanoi hän vakavana, "mutta
minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen
suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen
onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus
ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa
kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta,
niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei
mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen
voimaan ja tosisuuruuteen!"
"Siitä hänet Jumala varjelkoon!" huudahti drotsi Pietari, "mutta,
jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat --"
"Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte", -- keskeytti vanhus
hänet, "mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi
Eerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei
muodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi
itsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla
jotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne
on suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista
ruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään
kyynärääkään omaan tai toisten mittaan."
Tämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja
jätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella
hyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella
enempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari
käynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra
oli monessa kohdin oikeassa.
Myöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti
osaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä
hänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia _Modi
significandiaan_. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria,
mutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi
hänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana
huvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten
aseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni,
ystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun
prinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai
aikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina
riidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen
ankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä
siitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi
Eerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa
hänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet
keveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli
levottomimmillaan.
Drotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden
käsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet
hänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta
risteiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin
sillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen
naistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle,
niinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin
istua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon,
huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen
voimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet
ajatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään
haaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti
kääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.
Kuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän
intohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät
valtioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa.
Viekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta
ne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden
mitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat
yhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar
ei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven
jälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän
kyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen
arvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa
tanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän
näytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen
osan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa
oli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja
kaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa
osasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden
sekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan
taakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi
Pietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi
häntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei
puhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan
Jon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa
prinssin kasvatuksen suhteen.
Huolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista
kuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä
kuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla
vapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta
hänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan
ja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet
purppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän
drotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas
Inge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen
silmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla
oli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.
Vaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin
suurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta
kunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän
ja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut
aikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli
pysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan
tärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin
allekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta
tärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi
kuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.
Kuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin
luona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä
oli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä.
Tämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli
antanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja
hovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko
viikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja
drotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan
syksyyn.
Oltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa
väistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet
vielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane
toi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että
kuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin
ja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei
ollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti
ilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin
kun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä.
Vaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet
kamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä
tavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen
viipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan
mielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana
päivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän
sai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta
ja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten
prinssien henkivartiopäälliköksi.
Kiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli
kymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä
jo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa
Klaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista
varten.
Drotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa,
että hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää
puhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään
osaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan
Harrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän
peninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka
melkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta
suosta.
"Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?" sanoi viimein drotsi Pietari
viitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta.
-- "Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti
Harrestrupiin vielä ennen iltaa."
"Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!" sanoi Skirmen,
hypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen
toisen hevosen. -- "Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!"
"Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa,
sinä olet niin omituisen näköinen."
"Ei minulla ole mitään hätää", vastasi Skirmen pidellessään herransa
jalustinta, "kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle
itselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole
oikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät
enää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa
humalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että
lintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita
ei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä
kukko kiekui aamulla."
"Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun
puheistasi."
"Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra", vastasi Skirmen,
noustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle.
"Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan
kaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun
puhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla
on jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas
kamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut
miten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte
kotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te
ette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?"
"Entä sitten, -- sehän oli kuninkaan tavallinen oikku."
"Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän
linnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte
tanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka
olette sekä ritari, että drotsi."
"Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn
kuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän
ihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan
munkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään
selvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava
edeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan.
Seuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä
maassa kaikki rauhallista ja turvallista."
"Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton
oleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan
Möllerupin marskista."
"Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään
sotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle
kuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme
sisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä
ja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!"
"Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan
munkeista?"
"Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla."
"Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos
heillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden
vaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet
munkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden."
"Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?" kysyi drotsi tarkkaavaisena.
"Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella
kuningasta -- ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta
antoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä
jaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä
tapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa.
Mutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he
eivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla" -- --
"Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka
kuinka monta aurinkoa."
"Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden
merkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista
kuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska
oli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa."
"Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!" huudahti drotsi Pietari
harmistuneena. "Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis'
kuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen
muuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle
siitä ennemmin?"
"Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona.
Tuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa
turhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan
rauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin
minä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin,
että he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat
menneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien
ylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään
te ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut
ennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta."
"Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä
on tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun
kukkotaistelujasi?"
"Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti
Flynderborgissa?"
"Flynderborgissa?" toisti drotsi Pietari säpsähtäen, "kuka puhuu
Flynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka
voitti kaikki muut?"
"Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se
samainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge
neidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin
vieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin
petoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta,
ja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi
varoitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan."
"Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?"
"Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna.
Muistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana
tunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada
teidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja
luulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen
kun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle.
Vasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava.
Haukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka
sillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani
sen; kyllä tekin sen tunnette, herra!" Tämän sanottuaan hän otti esille
ruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä
valkoisia kukkasia.
Hehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. "Anna
tänne!" sanoi hän nopeasti, "se on minun!" Hän painoi sen salaa
huulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan
hän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän
tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen
tuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo,
jonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään.
Tämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi
tähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä,
että se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan.
Hänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi
sanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua
ja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään
ratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana
päivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin.
Mutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja
koko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.
Skirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. "Hyvä on", sanoi drotsi,
"se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole
minkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas
matkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä
vastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän
on paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa."
"Sen minäkin uskon", vastasi Skirmen. "Eihän täällä voi muutakaan
tehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa."
He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää,
kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat
kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli
korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat
synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella,
viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden
ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti
kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden
muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.
"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä", sanoi hän. "Mutta silloin
minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa
ajatuksissa."
"Katsokaa herra!" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. --
"Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä
kaivoksessa."
"Uneksitko sinä ryöväreistä"? kysyi drotsi. "Minä en näe mitään."
"Nyt en minäkään näe mitään", vastasi Skirmen, -- "mutta kaivos
on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti
piiloittaa kokonaisen joukkion".
"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille", sanoi drotsi,
"mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle
Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan
linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun
Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja
ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha
Henner."
"Henner Friser?" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. "Onko hän
täällä?"
"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen,
mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen
aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän
pakeni yhteen minun metsämajoistani."
"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?"
"No niin, koska sinä jo sen tiedät -- siellä hän asuu Mutta vaikenethan
sinä siitä!"
"Sehän on selvää, herra!" vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten.
"Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea
onnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi
poistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua
sinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan" -- --
"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" vastasi drotsi. "Sinä olet
huolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa
heitä varoittamaan."
"Kiitos, herra, kiitos!" sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.
He ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli
alkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset
poppelirungot.
"Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani", sanoi drotsi. "Kas kuinka
komeiksi poppelini ovat kasvaneet!"
"Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin
sala-ampujia!" sanoi Skirmen. -- "Minä kuulin teräsjousen helähdyksen,
-- ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?"
"Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!"
vastasi drotsi. -- "Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt
villivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa
täältä!" lisäsi hän. -- "Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa."
He olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi.
Viimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen
tapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli
Harrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän
muotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin
hyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia
tehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät
vuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä
vastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli
rakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti
tornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat
vaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen
yhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat
lopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan
ohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät
kuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu.
Vihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu.
Korkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri,
ritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu:
keltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.
"Skirmen, onhan torvi mukanasi!" sanoi drotsi -- "no, puhallappas
sitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!"
Skirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti
sen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista,
joka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon
vastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun
tutun laulun loppusäkeet:
"Te kypärän kultaisen otatte,
Mua seuraten, herra Jon!"
"Tekö siellä olette itse, ankara herra!" kysyi senjälkeen ääni tornista.
"Aivan niin, aukaise vain, Tyko!" sanoi drotsi. Heti senjälkeen
avattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja
joukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja
samoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja
kiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä
ilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille
katsomaan ja tervehtimään herraansa.
Drotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia
linnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille.
"Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?" kysyi hän. -- "Huomenna
kuningas tulee tänne!"
"Tulkoon vaikka keisari!" vastasi linnanvouti. -- "Ei teidän tarvitse
hävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko
linna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt
ovat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä.
Jääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse
huuliaan imeksiä."
"Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?" kysyi drotsi.
"Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte
niistä kunniaa, herra!"
"Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista.
Eikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai
epäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?"
"Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi?
Kerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille
Jumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen
metsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa,
niin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei
yksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu
portin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?"
"En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme."
"Mitä, Klaus Skirmen!" sanoi iloinen linnanvouti -- "milloinka sinä
olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?"
"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!" sanoi Skirmen
reippaasti ja varmasti drotsille, "ehkä minä voin vielä ennen teidän
maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä
ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan".
"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin
mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita
niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu
nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?"
"Niitä ei tarvita!" sanoi Skirmen: "mitä pimeämpi, sitä parempi.
Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä
mukaani -- mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut
--" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä
ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa
hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja
nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.