Aarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa,
sijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla
oli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman
laajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää
gootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja
päärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa
suojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta.
Siellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli
itse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni
näkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä
päivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta
tuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot
Koldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja
porttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran
vaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen
kypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria
puukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla
kustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka
osaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä.
Täällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla
piikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo
hirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla
varustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin
ylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää
valmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä
vartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti
mitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään
äänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta
synkästä tunnelmasta.
Mahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka
päivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin
kuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille,
naamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai
täydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa,
holvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita
liikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei
kuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä.
Vieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä
linnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein
luostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.
Oli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt
Flyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti
niin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin
holvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin
rouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla
rahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin
mustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia
lapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen
kiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla.
Hän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa
olivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että
hän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli
ruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan.
Syvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta;
hänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa,
vaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän
jo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen
lapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän
näytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki-
ja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena,
enkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella
tytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui
kaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä
oli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket
ja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti
ja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta
kiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän
istui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen
käsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin
yhtä pian kyllästyi.
"Hiljaa, Rikke!" sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja
vetämättä syrjään huntua. "Haluatko takaisin lastenkamariin?"
"Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!" sanoi pieni
levoton tyttö ja juoksi ulos.
Hunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin.
Hän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta,
joka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää
ajatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina
syliin.
"Äiti!" sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, "minä
ajattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä
vaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme --"
"Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi", vastasi äiti, "niin
kysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan".
"Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi
pyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?"
"Sen minä olen unohtanut" -- vastasi äiti, "onko isä Antero opettanut
sen sinulle? No, mitä hän sanoi?"
"Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!" Ja nyt hän luki
kädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen
evankeliumista: "pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan
rupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä
voisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin
kaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?"
Äiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. "Sinä olet hurskas lapsi,
Margaretani!" sanoi hän viimeinkin, "mutta sinä et ole rohkean isäsi
kaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää
vääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa.
Sinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa
ainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä
on pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä
pois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta
välttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole
kokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän
vanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän
vääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön
vaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän."
"Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!" kuului nyt änkyttävä
vanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta -- "niin on
kirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun
vaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita -- kaikki maailman
vaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme."
Se, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot
kamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla
silmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti
siltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen
kihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin
harvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa
olivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta,
hienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja
mielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan
oli näin repinyt itseään.
"Oi, isoisä parka!" sanoi pieni Margareta -- "nyt hän taas on saanut
kätensä irti ja on repinyt itseään".
"Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!" kuiskasi äiti
nopeasti -- "mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan
hänet rauhoittumaan".
Pieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle
kuin rukoukseen.
"Hiljaa, hiljaa, isä rakas!" puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan
miekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. -- "Meidän aikamme
ei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen
kuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet
vapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!"
"Ha, ha!" nauroi vanhus hurjasti -- "sen vapauden otti vanha Palle
Litle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos
tahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske
minun korpinkynsiini, minä varoitan sinua -- ne ovat kasvaneet hyvästi,
voidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta
lupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle
Token miekan, kun aika on tullut!"
"Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä!
Mutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille
muille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!"
"Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin
huuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin
hetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt
kulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia
-- ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, -- senhän sinä
tiedät."
"Onneton isä!" huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen
laihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin,
väriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja
sitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. "Nyt
sinä taas olet sidottu, isä kulta!" jatkoi hän ja nousi. -- "Anna minun
nyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! -- Elä joudu epätoivoon!
Sovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana."
Äänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa,
johon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.
Pieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät
liikkumattomina seisomaan ovelle.
"Saatte mennä, minä en tarvitse teitä", sanoi talonrouva ja viittasi
heidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle
emännälleen ja poistuivat hiljaa.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti",
sanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär
olivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi
heidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. "Kuuletko,
nyt taas tulee vieraita", sanoi Margareta. "Sieltä saapuu vielä lisää
isän ystäviä meitä puolustamaan." Hän astui ikkunan luo. "Se olikin isä
itse, vieras herra mukanaan!" sanoi hän nopeasti. -- "Hän laskeutuu
suurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli!
Vieraiden paljous melkein peloitti minua."
Onneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken
iloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten,
sanaakaan sanomatta.
Möllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta
linnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla
veralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän
ympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi
kuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän
vasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen
samettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään
ja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo
Hallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti
häntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens
Grand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja,
joista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä
kuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä
katselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme
osoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra
Jaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo
Knuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig
Andersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta
olivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti
pannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä
tuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä,
mutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin
vankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä
istui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista
miehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse
olivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään
saatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka
vuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia
näitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan.
Vanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli
syrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi
tuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän
heitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla
kasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin
tärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan
kaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.
Tyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa
pieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien
koristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä.
Hänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi
kyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö,
Vähä-Alfin jaarli: "No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän
hevosensa selästä laskeutuu!" -- keskeytti hän lopulta vaitiolon --
"hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä
olen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne
ajoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja
minä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta
märkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana
teille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia;
mutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan,
Jumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän
kuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!"
"Korkea-arvoinen herra jaarli!" vastasi heti mestari Grand. "Tuonlaisen
pikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada
sydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko
seurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja
erinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt
ainoastakaan meidän luostaristamme."
"Kas, sepä joltakin kuuluu!" murahti jykevä herra paikaltaan nousten.
-- "Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta:
te tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan
ilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja
viinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!"
lisäsi hän miettiväisesti: "jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään,
niin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä
maaselkkausjutuissanne."
Mestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet
mukanaan ritarisalista.
"Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!" sanoi Jaakko
kreivi nousten. -- "Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida
muistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen."
"Tuossa hän on, tuossa on marski!" sanoivat ritarit toisilleen, ja
kreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat
ja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle
linnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento
kynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko
suljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana
ympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija
Raanen.
Marski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui
seisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi
kypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla
katseella seuraa.
Ankaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan
tuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. "Istukaa!" sanoi hän
hilliten ääntään. "Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme,
heidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää
miestä --"
Samassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn
jaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat
paikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.
"Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla", sanoi hän nyt niille
kahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.
Aseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat
telkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen,
ja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä
marskiin.
"Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme
kokoontuneet tänne", alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä,
hillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu
suuttumus ja kiukku. "Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna
yhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin
sen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä
Viborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan
kuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole
vielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin
viivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin
tahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani
tähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua -- silloin kohotkoon
jokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun
ystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä
olen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi
salata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa
kasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin
kauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja
tärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen
omasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki
käsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät!
Ja varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei
tämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi
tehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen.
Mutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla --
niinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin."
Jaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan,
mutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.
"Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet", jatkoi
marski, "on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai
menestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin
jalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi,
että syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia
ja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön!
Syöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa
turvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää
valtaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme
hänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän
suuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä
hänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä
joukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen
ritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen
rippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa,
hyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?"
"Paljon -- mahdollisimman paljon!" sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten.
"Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan
minun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet:
Minä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin
ennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän
astuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä."
"Minä vahvistan nämä sanat!" alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja
nousi arvokkaana paikaltaan. "Meidän salaisesti valitsemamme David on
valinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla
osoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee
nyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian
omantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen
kristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi
ottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä
hän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan
vapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa
itsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna,
silloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää
kunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja
hänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta."
"Hyvä!" Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. -- "Meidän täytyy luottaa
kahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita
ja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena
hänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan
avustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä
näen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean
jaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan,
määrätköön, milloin on aika toimia."
"Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!"
mörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä
ja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. "Minun kuninkaani vastaus
on lyhyt ja hyvä, marski Andersen", jatkoi hän kovaa ja nousi
hitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan
kuin keinuvalla laivalla. "Te olette sanan ja toimen mies, sanoo
minun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne
onnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja
joka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan.
Teidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän
tahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa
teitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan
kun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän
ystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja
minä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja
laivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen
tarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki
selvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan
välitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä
ulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran
olen vannonut teille. -- Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun
mielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia
neuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin
karkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti.
Sanalla sanoen -- minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän
silmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis' siitä
kuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin,
olen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun
kuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla
sisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?"
"Täydellisesti, herra jaarli!" vastasi marski. -- "Vielä vain
sana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni
sisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä?
Sillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on
meille tärkeämpi kuin ehkä uskotte."
Marskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt
jaarlia.
"Sinäkö haluaisit langokseni, poika?" kysyi jaarli hymyillen ja
mitellen häntä ylpeällä katseella. "No, sen minä ainakin sanon, että
minun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin
tytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa,
ja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä
viisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika
joutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa
selvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt."
"Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!"
-- vastasi Raane. "Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä
näytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi
voin ulottua!"
"Hyvä, huolensa päivällä kullakin!" mutisi jaarli. -- "Osoita minulle
ensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä
kaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat."
"Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen,
hyvät herrat!" sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä
olijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin
paikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä,
tervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan.
Kaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa
vallitsi taas kuolemanhiljaisuus.
"Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!" alkoi marski
salaperäisesti puhua. "Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin
tapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen,
ratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme
päätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja
myöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme." Sen sanottuaan
hän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä
heti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat
salaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä
hiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden
joukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi
kuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki
päällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin
näytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten
tuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin
katsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan.
Viekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä
hyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä,
että oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan
näköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi
ehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä
voisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja
aseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan
katsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja
hän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan
menestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä
pienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena
näyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen.
Kaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi
aseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki
avattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen
astui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta.
Rauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat
sidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan
pöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.
"Sukulaiset ja ystävät!" huudahti marski äänellä, jonka ääretön
suuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. "Suuren Absalon suvun
jälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä.
Tarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän
häpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt
minulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä
epätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään,
joka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias
kukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?" Tämän sanoessaan hän
katsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli
hämmästynyt ja tullut liikutetuksi.
Raane nyökäytti.
"Siis, te olette kaikki myöntyneet!" jatkoi marski. "Laskekaa siis
kätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!" Hän viittasi mestari
Grandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen
raamatun.
"Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!" sanoi
tuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle.
Senjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat,
pannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka
selvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti
värisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli,
sanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän
liikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti
lisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.
"Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!" huusi nyt mielipuoli
vanhus, herättyään äkkiä horroksista. "Minäkin tahdon vannoa, minä
tahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen
kuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!"
"Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!" -- kuiskasi Ingeborg.
Marski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin
kukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla
riistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut
kätensä. "Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse
ensimäisenä!" huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. "Jos vanha Palle
ei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään
asti!"
Mestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki
näyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria
talutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen
äänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian;
hän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän
kuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin
olivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja
äänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli
hän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän
kosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan.
Marskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti
synkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti,
mutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui
kiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan
kamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.