Harvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt,
levitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa
Tanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat
pyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta
tilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet
sydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen
sisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta
paratiisilta.
Eräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin
linnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä
ritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi
nuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä.
Linnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti
paljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito
seisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia
satulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen
herra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven
yläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan
oppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen,
mutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös
linnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista
naishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa
Ingefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen
herra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan
heti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.
Herra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien
salaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta
kohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan
sukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja
kylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös
portaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella
katseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja
muinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja
pyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa
mukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu
linnassa.
"Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!" sanoi ritari Jon,
katsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen
levyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon
ja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.
"Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen,
mutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen", vastasi
ritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen
riippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan
sukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän
tunsi liiankin painostavana.
"Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!" sanoi ritari Jon. --
"Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät.
Mutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin
tahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te
ollut ennen täällä, drotsi Pietari!"
"Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät
rakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!" vastasi drotsi Pietari,
heittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja
joka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia
neitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi
ilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.
"Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?" kysyi ritari Jon, mutta drotsi
Pietari ei kuullut.
"Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen
täällä?"
"Viime vuonna", vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään,
"vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani".
Nämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä
vanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin
puolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja
hoviuutisista.
"Noista kujeiluista minä en välitä!" vastasi Jon ritari vakavana,
luoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. "Mutta,
serkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun
kuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen,
toivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me
odotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on
ollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset
isänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen
sydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia
vastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa
paikoissa", lisäsi hän, "mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski
Andersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa".
Ritari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin
kasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka
kuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä
laskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden
sankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu
vanhoihin kuvakudoksiin. "Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?"
kysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka
seisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. -- "Vieläkö osaat laulun hänen
juustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan
laivaston pääsemästä Tanskaan?"
"Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?" vastasi Inge neito
punastuen. "Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea
teidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te
nauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa
häntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet
olisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä
panneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet
norjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista
tyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan
ylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan", jatkoi hän
lämmöllä, "mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti
tanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän
tyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte
maksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan."
"Taidat olla oikeassa!" vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta
sukulaistaan poskelle. "Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan
äitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa" -- jatkoi hän,
kääntyen oppineen kanslerin puoleen: "Hän tuntee vanhat sankarit
paremmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut
oikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä
milloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa
Tanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle
kunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on
hänen arvokas sukulaisensa."
"Mielenlaadun ja tekojen puolesta voi heitä hyvin kutsua sukulaisiksi,
heillä on veriset pakanasielut kristityissä ruumiissaan", vastasi
mestari Martinus.
"Jaarli Vähä-Alf?" toisti Inge neito ihmetellen. "Onko tuo raaka,
kömpelö Alfkreivi, tuo pieni inhoittava, eläimellinen merirosvo jaarli.
Minä luulin hänen olevan vain Tönsbergin kreivin."
"Hän on nyt mahtava jaarli, ja lähinnä kuningas Eerik Papinvihaajaa ja
herttua Haakonia, hän on Norjan suurin mies", sanoi ritari Jon. "Mutta
sinä olet oikeassa, lapseni, hän on raaka mies, ja enemmän eläimen kuin
ihmisen näköinen. Jos hän uskaltaisi tänne Flynderborgiin, niin etpä
taitaisi tohtia tavallisena voivarkaana sulkea häntä ruokasäiliöösi.
Ethän sinä toki koskaan ole nähnyt häntä?"
"Minä olen kuullut hänestä enemmän kuin haluaisin!" vastasi hän
nopeasti, välttäen tätä kysymystä, joka saattoi hänen isänsä
kuolemantuskiin.
Drotsi Pietari toivoi kuitenkin vielä, että ritari Lave oli toiminut
tuon epäilyttävän käynnin aikana enemmän ajattelemattomuudesta kuin
rikoksellisuudesta, vaikkakin tämä satunnainen muistutus näkyi
tuskallisesti vaikuttavan tuohon levottomaan herraan. Vapauttaakseen
hänet kaikesta levottomuudesta ja siitä, että hänet vedettäisiin
edesvastuuseen jo mainitusta asiasta, nuori drotsi kääntyi nyt
vilpittömän hyväntahtoisesti Inge neidon isän puoleen ja kertoi
hänelle kysymättä, että tämän matkan varsinaisena tarkoituksena,
joka soi hänelle tilaisuuden käydä niin rakkaassa paikassa, olivat
lähettiläsvirkatehtävät Ruotsin hovissa Tukholmassa, ja samalla aikoi
ritari Jon saattaa perheensä heidän kesäasuntoonsa Tömmerupin taloon
Skånessa. Heti kuultuaan nämä tiedot kirkastuivat ritari Laven kasvot
huomattavasti. Hän näkyi huomanneen drotsin ystävällisen tarkoituksen
ja ojensi hänelle, melkein liikutettuna kätensä. "Te olette
tervetullut, herra drotsi!" sanoi hän vapisevalla äänellä vetäen hänet
avonaisista ovista puistoon. "Se mikä meidän välillämme on tapahtunut
ei kuulu keneenkään!" jatkoi hän hätäisesti, astuen drotsin kanssa alas
puistoon vieviä rappusia. Hän heitti katseen takaisin puutarhasaliin
ja nähtyään vanhan ritari Jonin keskustelevan iloisesti kanslerin ja
naisten kanssa, veti hän nopeasti drotsi Pietarin mukanaan syrjäiselle
puistokäytävälle. "Pari sanaa meidän kesken, Pietari Hessel!" sanoi hän
isällisellä äänellä, joka muistutti drotsia hänen lapsuutensa ajoista.
"Se mikä täällä viimeksi tapahtui voitaisiin väärinkäsittää tavalla,
josta minun kunniani ja asemani voisivat joutua vaaraan. Mutta minä
olen luottanut teidän oikeudentuntoonne, ja jalouteenne, että te ette
tahtonut väärinkäyttää sitä valtaa, jonka olosuhteet teille soivat
minun ylitseni syöstäksenne minut kadotukseen. Voitteko te siitä antaa
minulle kunniasananne?"
"Ritarikunniani kautta!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle
liikutettuna kätensä. "Minä en ole, Jumalan kiitos, luullut olevani
velvollinen esiintymään teidän syyttäjänänne, Taivas suokoon, ettei
minua koskaan siihen pakoiteta!"
"Hyvä!" sanoi ritari Lave rauhoittuneena. "Minä tahdoin vain päästä
varmuuteen menneisyyden suhteen, ja siitä on teidän kunnianne minulle
takeena, tulevaisuudesta minä kyllä itse huolehdin. Meidän vanhat
suhteemme ovat rikotut eikä meidän välillemme voi enää uusia syntyä. Me
kaksi voimme nyt olla kuin kuolleita toisillemme."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta drotsi Pietari pidätti hänet. "Kuulkaa
minua, ritari Lave!" huudahti hän kiihkeästi. "Minullakin on tärkeä
sana sanottavana teille. Minä en pidä sitä suhdetta loppuneena, johon
opin oikein panemaan arvoa vasta sinä hetkenä, jona se rikkoontui.
Se mikä teidät, vieroittaa minusta, sitoo minut juuri kiinni teidän
taloonne ja teidän jaloon sukuunne siteillä, joita ei mikään maallinen
voima voi irtiriistää. Se on sama side, joka liittää yhteen Tanskan
kruunun ja sydämet. Teidän jalosydäminen tyttärenne ajattelee samoin
ja niin lämpimästi ja sellaisella innolla, että minun sydämeni on
kiintynyt häneen, huolimatta kaikista riitaisista ja epäsuotuisista
olosuhteista. Minä en ole puhunut sanaakaan enempää hänelle kuin minkä
te itse olette kuullut, siitä minkä nyt varmasti tiedän tuntevani häntä
kohtaan. Minä en vielä uskalla sanoa tunteeko hän samaa minua kohtaan,
mutta minulla on suuri ja ihana toivo. Siitä minä en luovu niin kauan
kuin elän, jos hän ei itse -- Jumala sitä auttakoon -- sitä minulta
riistäisi" -- --
"Siitä on jokainen sana liikaa, herra drotsi!" keskeytti hänet ritari
Lave kylmästi ja vieraasti. "Toivokaa ja tuntekaa minun puolestani
mitä ikinä haluatte! Minun tahtoni isänä te tiedätte. Teidän suhteenne
ja periaatteenne tekevät minut ja jokaisen vapaamielisen tanskalaisen
miehen teidän silmissänne kansalliseksi kerettiläiseksi, enkä minä
tulevaisuudessa voi ajatella minkäänlaista yhteyttä teidän kanssanne.
Pysyköön molemminpuolinen kunnioitus toistemme sydäntä ja hyvää
tahtoa kohtaan, olkoon mielipiteemme kuinka eriävät tahansa!" lisäsi
hän vähemmän kylmästi. "Elkäämme, aivan erilaisista valtiollisista
mielipiteistä huolimatta, syyttäkö ja tuomitko toisiamme, ja sanokaamme
tässä toisillemme rauhallisesti hyvästit -- ainiaaksi!" Näin sanoen
ojensi hän drotsi Pietarille kätensä, häneen katsomatta.
"Siis te viimeisen kerran ojennatte minulle kätenne, ritari Lave!"
huudahti drotsi Pietari, koettaen tukahuttaa tuskaansa. "Oi, jos minä
voisin pitämällä kiinni tästä kädestä vetää teidät pois siltä tieltä,
jolla te horjutte. -- --"
"Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!" kuiskasi ritari Lave
katsellen levottomasti ympärilleen. "Tahdotteko puheellanne syöstä
minut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut
kulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me
emme kuulu yhteen."
"Sen pahempi, te olette oikeassa!" sanoi drotsi Pietari ja päästi
salaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen,
ritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden
vieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna
kävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.
Palattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen
vanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen
kanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge
neidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.
"Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!"
sanoi linnanherra vieraille naisille. "Minun tyttäreni osaa varmasti
näyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut
tekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien
lämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka
sellaista ymmärtävät."
Naiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas
puistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen
linnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten
molempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.
"Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!" sanoi ritari Jon,
sydämellisesti hymyillen. "Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan
niin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?"
"Oli tietysti, herra valtaneuvos!" vastasi oppinut kansleri vakavana,
ja itserakas ilme kasvoillaan. "Se on monen unettoman yön tutkimuksen
tulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta
vasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se
minulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan
korkeakouluissa."
"Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? -- tai miksi te
kutsutte niitä?"
"_Modi significandi Martiniani_", oikaisi kansleri hänet nopeasti.
"Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä,
mutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla
tämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian
historiassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja
yliopistoja."
"No, sen minä kyllä ymmärrän!" vastasi ritari Jon salaa hymyillen. "Se
on varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti
minä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot
sellaista käsitä!"
"Mitenkä, herra valtaneuvos?" huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien
hikeä kaljulta otsaltaan. "Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan
kirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki
ne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena
kaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat
olla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko
järjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa
-- --"
"Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!" keskeytti hänet
ritari Jon nopeasti. "Elkää koettako saada minua syventymään siihen
oppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni
teidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden
maailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi,
niin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä
tyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme
huolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi
olla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun
sillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin
itse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan
vuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää
kunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin
saisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun
minä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä
tiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas
silloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi.
Katsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut
kuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä
te olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä
kaikella kunnioituksella tunnustan." Näin sanottuaan hän puristi
sydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari
Laveen. "Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies", jatkoi hän
iloisesti, "hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä
voi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten
tärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin
ette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään
raitista ilmaa!" Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen
kanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon
vievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään
puistokäytävillä.
Viheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat
Silläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti
keskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä
seudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä.
Inge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen
näiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin
Jyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin
traagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka
isänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat
lausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla
niitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden
suurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä
käytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän
näköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja
hänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili,
mutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo
suuruus.
"Tämä rikkiviisas salavihkaisuus", sanoi hän -- "tämä vain näennäinen
totuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan
kaksimielisesti ja koristeltuna -- tämä viekas leikkiminen viisaudella
ja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun
melkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia
kuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan
omituisuuteen kansassa."
"Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!" kysyi Inge neito, tuntien
itsetuntonsa loukatuksi. "Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin
alhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?"
"Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus
on todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä
jaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus
totuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki.
Jokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille,
että meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys,
suoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan
ilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo
koirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee
kuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on
liian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja
hän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista,
mutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen
ymmärtävät, -- hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen."
"Siinä voitte olla oikeassa", sanoi Inge neito vakavasti, "mutta siltä
ei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia".
"Enhän toki tahdo sitä väittää", vastasi drotsi Pietari, "mutta
rehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun
leikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan
suoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme
sukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta;
mutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin
vaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista."
"Ei, ei!" huudahti Inge neito iloisesti; "siinä te aivan erehdytte,
drotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni.
Minä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän
joukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa
raskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa.
He eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta
totuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja
siitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta,
niin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman
tuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa,
laillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä
laskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat
toisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä
hyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään
pahaa."
"En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja
synnynnäistä", vastasi drotsi Pietari. "Ei kukaan meistäkään ole siitä
vapaa", lisäsi hän. "Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri
tällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme
ja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme."
Inge neito punastui. "Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!" sanoi
hän vakavana: "Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei
mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos
me emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea,
minkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä
olemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!" hän kääntyi
veitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti
kuunnellut heitä. "Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin
suoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä
häneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?"
"Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä", vastasi Cecilia, "samaa väriä,
joka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime
vuonna".
Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Minä kannoin sitä viime
vuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!" -- sanoi hän.
"Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden
toukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut
minulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan
pienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa
side, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito
tahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa
sitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus."
Inge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista
hiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi
Pietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti
keskustelun toisiin asioihin. "Kas vain, kaunis herättäjälintuni!"
sanoi hän iloisesti. "Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin
olisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä." Näin sanoessaan hän
taputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle
hänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa
tullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli.
Drotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta.
Hän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen
valtijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella,
monien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse
ja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja
tuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden
morsiamensa.
Sillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.
Hän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä.
"Kunnon ritari! Reipas nuori mies!" -- sanoi hän viitaten drotsi
Pietariin, "hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua
ei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. --
Noiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen,
olisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään
ole tehnyt päätöstään?"
"Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään", vastasi äiti
huolestuneena, "ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa
vastausta".
"Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan.
Cecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä."
"Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala
häntä vahvistakoon!"
"Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!" keskeytti ritari Jon
hänet nopeasti.
"Hänen lapsuutensa morsian ei enää vihaa häntä", vastasi
Ingefrid-rouva. "Tuskinpa hän ehdoitti tänne poikkeamista vain tuulen
tähden."
Ritari Jon heitti silmäyksen linnantornin tuuliviiriin. "Sinä olet
oikeassa! Meidän täytyy lähteä. Jos minun hyvä drotsi Pietarini pitää
meitä narreinaan, niin saa hän siitä vastata!"
He olivat nyt aivan kummun juurella. "Drotsi Pietari!" huusi ritari
Jon. -- "Tuuli on jo suotuisa, me olemme valmiit purjehtimaan. Jos
aijotte mukaan, niin joutukaa!" Sen sanottuaan astui vanha herra
nopeasti takaisin puutarhasaliin, ja muut seurasivat häntä.
Astuessaan suureen puutarhasaliin, Jon Litle tapasi siellä
mestari Martinuksen yksinään syventyneenä tutkimaan pientä siroa
käsikirjoitusta.
"Taas kaulaa myöten tieteessä kiinni!" sanoi ritari Jon. "Vieläkö te
tutkitte _Logicaanne_?"
"En, en, jalo herra!" huudahti oppinut kansleri, ja hänen silmänsä
loistivat melkein nuorekkaalla eloisuudella. "Katsokaa, täältä
olen löytänyt ihanimmat, ikivanhat tanskalaiset laulut, jotka olen
kuullut lapsuudessani, ja monta tosikansallista, jota en koskaan ole
tuntenut. Teidän serkkunne linnanpäällikkö taitaa olla oivallinen,
isänmaallismielinen mies, koska hän niin hyvin tuntee meidän vanhat
laulumme ja tarinamme. Tänne on kirjoitettu laulujen reunoille aivan
erinomaisia huomautuksia, ja nämä ovat ammennetut todellisesta elävästä
lähteestä, itse kansasta."
"Sepä erinomaista!" sanoi ritari Jon, hyvin osanottavasti. "Enpä olisi
sitä uskonut hyvästä herra serkustani, ja se on minulle rakkaampaa kuin
luulettekaan. Laulut voivat olla hyvinkin erinomaisia; sitä rihkamaa
minä en ymmärrä, mutta minä kuulen mielelläni niitä laulettavan. Puolet
siitä, mitä noissa lauluissa puhutaan on kuitenkin valhetta ja runoa,
mutta tarkoitus on hyvä, ja varmaankin ne ovat kunnon tanskalaisten
tekemiä."
Inge neito, molemmat toiset naiset ja drotsi Pietari olivat myöskin
astuneet sisään.
"Inge pieni, lapsukainen!" huudahti ritari Jon, astuen häntä vastaan
-- "milloinka sinun isäsi on tullut oppineeksi ja ruvennut pitämään
lauluista ja vanhoista runoista? Eihän hän ennen voinut sellaista
kärsiäkään."
"Ei se ole isän, vaan minun oma pieni laulukirjani!" vastasi Inge
neito. -- "Autuas äitivainajani on kirjoittanut monet niistä --"
"Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?" kysyi mestari Martinus.
"Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta
kehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni."
Mestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa
työstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen
harras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän
oppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen,
ojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. "Te olette ilahduttanut
sieluani, jalo neito!" sanoi hän liikutettuna, "tahtoisinpa melkein
tästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun
teokseni _de Modis significandi_ -- --"
"Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!"
keskeytti hänet Jon ritari. -- "Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni?
Meidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!"
"Minä menen häntä etsimään!" vastasi Inge ja poistui nopeasti.
"Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa
salakammiossa", sanoi mestari Martinus. -- "Minä olin kirjan tähden
aivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire."
"Tunsitteko te sen hyvän ystävän?" kysyi ritari Jon näennäisesti
välinpitämättömän näköisenä.
"En toki!" vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä
käsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. "Hänen
kypäräsilmikkonsa oli suljettu, -- sepä vasta oli komea ilmiö."
"Naamioitunut sotilas?" kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. "Arvattavasti
jokin rantavartija", -- vastasi kansleri. -- "Kuninkaallisessa linnassa
ollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova
kuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää
luonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita."
Nyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata
ääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.
"Minun isäni", sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä -- "minun isäni
tulee pian".
Drotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen
häntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen
huulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen
hätääntymiseensä.
"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä
levottomin katsein. -- "Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!" lisäsi
hän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.
"Minä en voi oikein hyvin", vastasi hän nojautuen tuoliin. "Kyllä hän
tulee kohta, minä lähetin sanan hänelle."
"Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä.
Tervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua,
lapsi! -- Tulkaa, hyvät herrat!"
Vanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja
katsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä --
mutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen.
"Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!" -- sanoi hän
tavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui
sisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme.
"Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!" lisäsi ritari Jon. "Kuninkaan
palveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa
kiireessä lausua sinulle jäähyväiset."
"Näinkö pian, herra valtaneuvos!" änkytti ritari Lave -- "minä arvelin,
tuulen -- --"
"Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on
luottamista", vastasi vanha herra -- "mutta minä luulen että erehtyy,
jos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä
tunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän
itsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä
perämies. Hyvästi!"
Näillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha
valtaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla
ilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein
lamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti,
ja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge
neidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle
harvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki
lohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus
kiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut
hänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan
eivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet
hänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti
neuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi
äkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.
He olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti
kiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin.
Hän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet
silmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.
"Mitä nyt? Mitä tämä tämmöinen käytös merkitsee? Lapsi!" -- kysyi hän
melkein kovalla äänellä. -- "Rakas, paras Inge!" lisäsi hän hellemmin,
"toinnu toki! Mikä sinua vaivaa?"
"Isä, isä!" huudahti hän kiivaasti ja nousi -- "onko vieras ritari
vielä sinun salakammiossasi?"
"Ei sinulla ole oikeutta kysellä minun virka-asioitani!" sanoi isä
hämmentyen. "Minä en kärsi tällaista sekaantumista asioihini. Mene
huoneeseesi ja laita minun matkalaukkuni kuntoon! Puolen tunnin kulutta
minä matkustan täältä."
"Sinä matkustat, isä! Jätätkö minut tänne yksin? Miten kauan viivyt
poissa?"
"Pari päivää vain. Minulla on tärkeitä virkatehtäviä. Ethän ole
ennenkään pelännyt jäädä yksin. Minä pidän huolen linnan vartioimisesta
poissaollessani. Sinä voit olla rauhallinen -- --"
"Sinustakin, isä? Ei, ei, minä en kestä tätä kalvavaa vaitioloa. Saat
sen tietää, isä! -- minua kauhistaa sinun salaiset aikeesi, -- minua
vapisuttavat sinun hirvittävät ystäväsi, -- minä kärsin hirveintä
tuskaa sinun sielusi tähden --"
"Raivoatko sinä, tyttö!" huudahti levoton isä suuttuneena ja polkaisi
kiivaasti jalkaa, "oletko sinäkin liittoutunut minua vastaan? Eikö
siinä ole kylliksi, että minun itsevaltias sukulaiseni ja hänen
kätyrinsä hätyyttävät minua minun omassa talossani, uhaten minua
salaisesti tyranninvallallaan? Tuleeko minun omasta lapsestani minun
pettäjäni? Pettävätkö ja ilmiantavatko minun omaiseni minut senvuoksi,
että minä puhellen tuttavallisesti ystävieni kanssa salakammiossani?
Mene huoneeseesi, lapsi, elä itke! Elä ainakaan itke muiden nähden!
Varo kieltäsi, että lapsellisessa ymmärtämättömyydessäsi et saata isäsi
henkeä vaaraan. Sinä et ymmärrä arvostella minun tekojani, ja minun
sielustani sinun ei tarvitse huolehtia! -- minä tiedän mitä teen: minun
sielunpaimeneni on mies, joka paremmin ymmärtää sieluni autuuden kuin
sinä ja tunnontarkka drotsi Pietari. Tee niinkuin sanon, lapseni, ja
ole järkevä! Minulla ei ole sitten enää aikaa tulla sinulle hyvästi
sanomaan. Se herra, jonka kanssa minä matkustan, on minun ystäväni,
ja mies, johon minä voin luottaa. Hyvästi!" Näin sanoen poistui hän
nopeasti. Onneton tytär ei enää itkenyt. Hän näytti rauhalliselta,
melkein jäykistyneeltä, ja poistui huoneeseensa isänsä käskyä
täyttämään.
Hän oli tuskin ehtinyt saada isänsä matkakapineet kuntoon, kun jo eräs
ratsumies astui sisään niitä hakemaan. Vieras, kookas mies oli täysissä
rautavarustuksissa, kasvoillaan hurja, uhkamielinen ilme.
"Mikä on sinun nimesi? Ja kuka on sinun isäntäsi, kansalainen?" kysyi
Inge neito, katsellen häntä rauhallisesti ja terävästi.
"Täällä minun ei tarvitse pelätä rehellistä nimeäni!" vastasi mies
Juutilaisella murteella "Minua kutsutaan pitkäksi Mads Judeksi.
Minun herrallani on parempi nimi, mutta sitä minä en tohdi mainita
sjellantilaisella alueella. Sellaisen herran ei kannata näyttää
kasvojaan näin typerälle väelle. Hän ei astukaan jalkaansa tälle
maalle muuta kuin kiilloitetussa teräksessä kiireestä kantapäähän,
ja se joka vain näkee hänen silmänsä kypäräsilmikon läpi, saa heti
vatsakouristuksen, lukuunottamatta teidän isäänne, pikku neiti, hän on
rohkea mies, sen olen huomannut. Ja sukuun näytte tekin tulevan."
"Mads Jude?" toisti Inge neito. "Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?"
"Niin olenkin, pikku neiti", myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten.
"Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole
vahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen.
Mutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi,
pikku neiti!" Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan
matkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut
ikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle
sulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin
jäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä,
työnsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.
Inge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä,
tiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan
poikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa
teräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti.
Linnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin
tai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja
kääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen
kasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari
Lave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka
kovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren
liikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi
nopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge
neidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen
isänsä perikadon syvyyteen. "Armias Jumala! Stig Andersen itse!"
huudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.
Tointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa
kaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan
emäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus
oli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja
rohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän
astui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi
miettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia;
mutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän
tarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin
levottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli
lauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän
astui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän
tarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa
hänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla
kaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen
käärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita
ja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua
Waldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän
hyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan
nipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut
iloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä
ruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö
vaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään
papereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä
ja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää
kuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen
povelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden
koko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän
laahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla
ponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun.
"Jumala antakoon minulle anteeksi!" huokasi hän syvään. "Hän on minun
isäni, minä hautaan hänen häpeänsä -- minä pelastan hänen nimensä ja
kunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se
painaa minua raskaana taakkana." Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana
hän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään
salmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja
ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.