Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä
hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi
nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti
hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän
laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli
pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty
maljan korvaan. "Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?" huudahti hän
suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa
pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä.
Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan:
"Allekirjoita!" -- Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen
vajoten syviin mietteisiin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän
viimein, aivan kuin unesta heräten. -- "Kuka täällä lähettää minulle
salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se
on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä -- --
jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta
päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni
kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa." Hän tuijotti taas
paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.
"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra", sanoi hänen iloinen
vankilatoverinsa sisäänastuessaan. "Jos minä en kuullut väärin, niin
viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne.
Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle
ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?"
"Ei Tyko", vastasi herttua, "mutta valppaita henkiä on lähellämme.
Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät
olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen
kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!" Hän
ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.
"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä
somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä,
tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella,
sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos
se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin."
"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan
saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?"
"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä,
saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne
ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista
suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti
hänen näkymättömiä kahleitaan."
"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!" puhkesi herttua puhumaan ja punastui
samassa, pyyhkäisten otsaansa. "Tarkoitatko sinä, että hän yhä
ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi,
se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt
tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on
ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen
hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt
irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni
sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä
enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan
häiritsee minua -- ja totta puhuen, -- sitten kuin suunnitelmamme
veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt
itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin
oikeassa", jatkoi hän liikutettuna. "Nämä hennot, kainot kukat, jotka
niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä
vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden
olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman
kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja
allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun
omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti -- ja
kuitenkin -- oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan
oikeaa vapautta" -- -- hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.
"Se oli surullinen aika", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. -- "Se oli
vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa,
lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. -- Vapautta ei voi
ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon
orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin
rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan
ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat
suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison,
sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille
ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena
tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani!
Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, -- hyi,
sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten
lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava,
hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan
hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle
maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka
ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin
hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia."
"Ei, ei Tyko!" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin
unesta havahtuen. "Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar
Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän
ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa,
eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista
arvokkuuttaan."
Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias
linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: "Astukaa
sisään!" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen
vastaanottaa drotsi Hessel.
"Drotsi Hessel?" toisti herttua katkeralla äänellä. "No hyvä, antaa
hänen tulla!" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä
nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi
palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen
herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen
jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta
vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas
takaisin.
"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua
Waldemarille?" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata
kiukkuaan.
"Korkeasukuinen herra", alkoi drotsi Pietari puhua, "minun herrani ja
kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille
sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja
vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille".
Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän
kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.
"Lue se minulle, drotsini!" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli
kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja
tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa
eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään,
turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu
oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä
herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän.
Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja
miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen
johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä
ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla
mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli
puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti
täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän
Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran
naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:
"Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua;
Gerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas,
Schwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick,
Mecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä,
jotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille
tiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta
nöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen
ruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä
esitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään."
"Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi
lupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?" huudahti herttua.
"Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!"
Nyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan
nimessä alkoi näin:
"Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys
Jumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti
kuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja
armon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa
kuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan
alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa,
nimeä ja..."
"Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen
kauniisti lausumina", keskeytti herttua lukemisen pilkallisella
äänellä. "Edelleen, drotsi!"
"Senvuoksi olkoon kaikille tiettäväksi tehty", jatkoi ritari
Abilgaard pidätetyllä hymyllä ja nöyrällä äänellä, "että me nuoruuden
kokemattomuudesta ja lapsellisten neuvojen houkuttelemina, vastoin
herramme Tanskan kuninkaan Eerikin käskyä olemme omistaneet kruunulle
kuuluvan Alsin, jossa tunnustamme väärin toimineemme, vaikka meistä ja
meidän useammista ystävistämme maan laki näyttää olevan niin ankara,
jonka tähden kuningas on yllämainitun, meidän nöyrimmän rukouksemme
tähden ja pappiensa sekä muiden uskollisten miestensä neuvosta, antanut
meille anteeksi kaikki rikokset, jotka me häntä vastaan tehneet
olemme." Ja nyt seurasivat kaikki Alsin riitaisuuksia koskevat asiat,
aina raha-oikeuksista kuninkaan oikeuteen sekaantua Etelä-Jyllannin
asioihin. Kaikelle tälle hymyili herttua välinpitämättömästi ja näytti
tuskin kunnioittavan sitä tarkkaavaisuudellaan, samalla kuitenkin
kuunnellen joka sanaa, mutta äkkiä muuttui hänen teeskennelty
välinpitämättömyytensä silminnähtäväksi levottomuudeksi, kun ritari
Abilgaard luki: "Me lupaamme täten, että me emme koskaan kuninkaan
kuolemaan tai vankeuteen myötävaikuta eli toimi, neuvo tai edistä,
vaikka hän menettäisi maata, kyliä, kaupunkeja ja linnoja; emmekä
me myöskään ryhdy salaliittoihin tai muihin lainvastaisiin toimiin
valtakuntaa ja kruunua vastaan, emmekä me myöskään tahdo toimia,
keskustella tai olla osallisina missään niinkutsutussa crimen
laesae majestatis (majesteettirikoksessa), vaan olemme me hänelle
kaikkea alamaisuutta, kunnioitusta ja uskollisuutta osoittava. Jos
tieten rikomme tätä vastaan, tai jos maan lakien nojalla voidaan
toteennäyttää, että me salahankkeita sommitelleet olemme, silloin ovat
kaikki meidän läänimme ja tiluksemme siten menetetyt, että meidän
herramme ja kuninkaamme saa omasta tahdostaan ne kruunun puolesta
haltuunsa ottaa ikuiseksi omaisuudekseen niinkuin hänen armonsa
parhaimmaksi näkee, samoin rangaiskoon hän meitä kuolemalla tai meitä
armahtakoon niinkuin hänen armonsa ehdoittaa."
Tässä pysähtyi ritari Abilgaard hämmästyneenä ja katsahti herraansa.
Mutta nuoren herttuan levottomuus oli kadonnut ja ylpeä uhkamielisyys
loisti hänen silmistään ja hän kohotti rohkeasti päätään. "Nyt minä
tunnen sekä teidän sananne että ajatustapanne, drotsi Hessel", sanoi
hän. "Te tahdotte siis mielellänne johtaa puhetta silloin kun soaistu
kuningas valtuuttaa teidät siihen."
Drotsi Pietari pudisteli vakavana päätä ja vaikeni. "Lue edelleen!"
sanoi herttua ja ritari Abilgaard jatkoi: "Me sallimme täten, että
Tanskan piispat saavat julistaa meidät kirkon kiroukseen ilman
edelläkäyvää varoitusta, jos niin tapahtuisi että me rikkoisimme sitä
vastaan, mitä tähän kirjoitettu on, josta Jumala meitä varjelkoon."
Ritari Abilgaard keskeytti taas lukemisen ja katsahti herraansa
tutkivalla silmäyksellä.
"Aivan oikein!" sanoi herttua. "Elä unohda pyhää pannan sädettä, se voi
olla tarpeen. Onko sitä enemmän?"
Ritari Abilgaard luki vielä muutaman pykälän herttuan velvollisuudesta
auttaa kuningasta herrainpäivien johdossa, johon hän ei näyttänyt
panevan suurempaa huomiota. Mutta nyt seurasi: "Me emme ota luoksemme
lainsuojatonta väkeä. Samoin me emme tämän vankeutemme tähden ole
ahdistava kuningasta, hänen poikiaan tai ketään valtakunnan sisä- tai
ulkopuolella, tai jotakin pahaa senvuoksi saattaa aikaan kenellekään,
vaan jätämme heidät sentähden vapaiksi ja rauhaan. Me emme tahdo ryhtyä
liittoon tai sopimuksiin kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa,
jonka kautta hänen majesteetilleen tai valtakunnalle koituisi vahinkoa,
ja jos me senkaltaisiin liittoihin ryhtyneet olemme, niin me täten
niistä luovumme." Lopussa oli vielä herttuan suureksi hämmästykseksi:
"Ja että se minkä me täten luvanneet olemme, ei joutuisi epäilyksen
alaiseksi, niin olemme me pyhän raamatun päällä valalla vannoneet että
me sen kaiken ylläolevan pitää tahdomme, luopuen kaikesta mikä voi
johtaa vilppiin, väkivaltaan tai uhkauksiin."
Herttua kalpeni, hän ei kuullut loppua, joka sisälsi niiden piispojen
ja ruhtinaiden nimet, jotka olivat olleet läsnä sopimusta tehdessä ja
ripustaneet siihen sinettinsä, hän näkyi tulleen täysiin tajuihinsa
vasta viimeiset sanat kuultuaan: "Ja me tahdomme tämän ensi
tilaisuudessa vahvistaa."
"Niin varmasti, heti kun meille suodaan siihen tilaisuus!" huudahti hän
mitä suurimmalla katkeruudella ja kavahti seisomaan. "Ja te uskallatte
tuoda minulle niin alentavan sovitusehdoituksen drotsi Hessel. Ja te
voitte vielä kuvitella minun olevan niin surkean raukkamaisen, että
allekirjoittaisin ja vahvistaisin sen! Teillä on ollut arvokas esikuva
tähän kauniiseen sovitusehdoitukseen mustan Henrik-kreivin sovittelussa
vangitun kuningas Waldemarin kanssa. Siinä minä en kuitenkaan aio
seurata suuren esi-isäni jälkiä ja ostaa vapauttani niin kalliisti. Jos
te ajattelette pakoittaa minua, niin koettakaa! Jos teillä on kahleet
mukananne, niin tuokaa ne tänne! Kutsukaa tänne pyövelinne ja katsokaa
annanko minä kiduttamalla halventaa itseäni!"
"Te käsitätte minut aivan väärin, jalosukuinen herra!" alkoi drotsi
Pietari tuskallisen tunteen valtaamana puhua. "Elkää uskoko, että minä
iloitsen nähdessäni teidänlaisenne jalosukuisen herran tällaisessa
paikassa. Ja elkää uskoko minua niin halpamieliseksi että voisin
nähdä teidän vapaata tahtoanne pakoitettavan arvottomilla keinoilla.
Ei vihan eikä koston vuoksi, vaan ainoastaan valtakunnan ja kruunun
turvallisuuden vuoksi on teiltä vapautenne täällä riistetty. Sinä
hetkenä, jona te luovutte lainvastaisesta ja kyllin tunnetuksi
tulleesta aikeesta, joka on tehnyt teidän vankeutenne täällä
tarpeelliseksi, te olette taas vapaa siinä korkeassa asemassa, johon
te olette syntynyt ja kasvanut. Te säilytätte loukkaamattomina kaikki
oikeutenne Etelä-Juutinmaan herttuana -- ja kaikki on unohdettu. Sinä
hetkenä, jona te allekirjoitatte tämän sopimuksen on linnanvouti
käsketty avaamaan teille nämä vankilanovet ja hän on saattava
teidät varman saattueen mukana minun herrani ja kuninkaani luokse.
Niin pian kuin te herrainpäivillä olette julkisesti tunnustanut
allekirjoituksenne, ja valalla ja sinetillä sen vahvistanut,
niin te voitte esteettömästi palata herttuakuntaanne, eikä minun
herra kuninkaani eikä ainoakaan rehellinen mies Tanskassa koskaan
tulevaisuudessa epäile teidän uskollisuuttanne maata ja valakuntaa
kohtaan."
Tämän sanottuaan pani drotsi Pietari hopeakynänsä pöydälle
pergamenttipaperin viereen, jonka ritari Abilgaard oli jättänyt
hänelle. Mutta herttua seisoi liikkumattomana tuijottaen muuriin,
kunnioittamatta kuninkaan lähettilästä ainoallakaan sanalla tai
katseella.
"Herra", jatkoi drotsi Pietari, "neuvotelkaa nyt kaikkitietävän
Jumalan ja omantuntonne kanssa. Minä jätän sovituskirjeen teille.
Te saatte hävittää sen, tai kirjoittaa sen alle, aivan niin kuin
haluatte. Auringon laskuun asti minä voin odottaa teidän päätöstänne,
ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua on vankilan ovi teille näillä
ehdoilla aukeneva. Sinä hetkenä, jolloin te allekirjoitettuanne
vetäisette tuota kellonnauhaa avataan vankilanne. Minä jätän teidät
nyt toivoen, että te hyvin punnitsette omaa sekä ajallista että
ijankaikkista etuanne. Elkää tässä asiassa väärin käsittäkö minun
herraani kuningasta tai minua! Kaikkitietävä Jumala ja kaikki pyhät
miehet ovat minun todistajiani, ettei tässä mitään ole tapahtunut
persoonallisesta vihasta teitä kohtaan. Minä voin viimeisenä päivänä
todistaa Jumalan kasvojen edessä niinkuin tänäkin hetkenä: minä olen
toiminut teitä vastaan valani ja velvollisuuteni mukaan valtakuntaa ja
kruunua kohtaan." Tämän sanottuaan kumarsi drotsi Pietari liikutetun
ja osanottavaisen näköisenä vangitulle herttualle, ja poistui nopeasti
tornihuoneesta.
Vankilanovi oli taas lukittu ja suljettu. Pöydällä oli tärkeä
pergamenttilehti ja hopeakynä, jonka drotsi Pietari oli jättänyt
allekirjoitusta varten. Ritari Abilgaard katseli herraansa levottoman
tutkivalla katseella. Herttua käveli nyt kiivain askelin edes
takaisin lattialla, hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen poskensa
punoittivat suuttumuksesta. "En koskaan, en ikimaailmassa kirjoita
mokoman helvetin moskan alle!" huudahti hän, "vaikka saisin istua
täällä kuolinpäivääni asti! Jos minun täytyy autuuteni valalla vannoa
suostuvani kaikkeen mitä tuossa seisoo, täytyy minun luopua koko
elämäni suunnitelmasta tai minä olen valapatto ja petturi koko maailman
edessä. Ei, ei, ei iankaikkisesti! Minä tahdon näyttää heille, että
herttua Waldemar ei rakasta vapauttansa ja kehnoa herttuankruunuansa
enemmän kuin kunniaansa ja vapaata, kahlehtimatonta tahtoaan. Minä
en tahdo raukkamaisesti ja alhaisesti myödä heille sieluani ja
sisäistä vapauttani, voidakseni hengittää vapaammin suuremmassa
vankilassa henkisesti halveksittuna orjana. Nyt, Tyko, nyt on aika
ajatella vakavasti pakenemista ja näiden muurien räjähdyttämistä
petoksella tai väkivallalla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kunhan
kerran olen vapaana tämän helvetin linnan ja Tanskanmaan rajojen
ulkopuolella -- niin silloin minä en enää arvele ryhtyä siihen, josta
sairaloisissa unelmissani olin jo vähällä luopua, -- minä pudistan
tomun jaloistani, enkä aseta jalkaa tanskalaiselle pohjalle ennen kuin
seison täällä sotajoukon etunenässä, jonka avulla minä voin kaataa
kumoon itsevaltiaan valtaistuimen ja nutistaa hänet kaikkine surkeine
neuvonantajineen!"
"Kunhan vain ensimäinen askel olisi otettu!" vastasi ritari olkapäätään
kohauttaen. "Kunhan vain olisimme ensiksi omia herrojamme, niin
minä kyllä sydämeni pohjasta ihailisin teidän korkeita ajatuksianne
ja rohkeita päätöksiänne. Kuitenkin niin kauan kuin teidän suuri
neuvonantajanne ei osaa muuta kuin puhua teille näiltä muureilta, mutta
ei suurten henkien lailla uskalla pyyhkäistä niitä pois kuin hämähäkin
verkkoja, niin kauan, armollinen herra, ovat kaikki teidän rohkeat
tuumanne vain tuulentupia ja ihania unelmia ja sen saatte kalliisti
maksaa menettäessänne vapautenne ja iloisen elämänne Schleswigin
herttuana."
"Mitä, Tyko! Etkö sinä ylenkatsoisi minua, jos minä voisin
allekirjoittaa tämän sopimuksen?"
"Kaukana siitä, herra! hullu se lintu on, joka ei lennä ulos häkistä,
silloin kun se on auki. Kas, tässä rautakanki, jolla ilman noitakeinoja
saamme nämä muurit murretuiksi. Tänne on hyvä drotsi Hessel jättänyt
hopeakynänsä. Yksi ainoa veto tällä kynällä pergamentille, ja meidän
vankilamme avataan, avara, ihana maailma on avoinna edessämme; -- me
poistumme tästä onnettomuuden maasta siksi kunnes me voimme sanoa
Tanskan kuninkaalle kiitokset viimeisestä. Saksin herttuan luokse
me olemme tervetulleita, ja miten iloiseksi kaunis Sofia prinsessa
tuleekaan."
"Vaiti, vaiti, kiusaaja!" -- keskeytti hänet herttua kiivaasti.
"Onko se sinun kantasi Tyko! Niinkö sinä olet käsittänyt korkean
päämääräni? Mitä auttaa vaikka lintu on vapaa, jos se on siipirikko
koko elämänajaksi? Jos sinä olet kyllästynyt tasaamaan kohtaloni, niin
kyllä minä voin toimittaa sinut vapaaksi! -- Vanno sinä vain itsesi
paholaiselle ja mene! -- minä jään."
"Te erehdytte, jalo herrani!" vastasi ritari Abilgaard totisesti --
"minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti,
minä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin
te haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän
olette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään
liikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti
meidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?"
"Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko!
Huomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni
ja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka
päätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa
täällä minun tahtoani."
Ritari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua
lukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven
sen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin
vaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan
ihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli
hiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän
hetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui
ristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti
kun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan
ilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi
luukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään
soppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.
Rautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja
sulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka
lävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun
hän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt
sitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen
ilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari
kertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja
luullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta
nyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta,
ja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen,
jonka herra hän oli. "Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua
iloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!" mutisi hän. --
"Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä
näet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä
huudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu
paraiten minulle." Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa
puhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren
yölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen
ja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen
vuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut
yö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta
heikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin
sulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut,
niin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän
ei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan,
joka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi
hänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä
hautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana
puoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti
hereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä;
hän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen
vierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja
paljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun
ikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja
hämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat
kasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja
hän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja
tuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja
hypähti ylös: "Kuka siellä?" huusi hän -- "jos olet ihminen, niin puhu!"
Koputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen
kuiskaavan salaperäisesti: "Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä
haluaa puhua teidän kanssanne!"
"Onko se mahdollista!" huudahti hän. -- "Ihminen, hyvä ystävä? Haa,
oletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua." Hän kiiruhti
avaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta
kun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa
kasvojenpiirteitä.
"Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!" kysyi odottamaton yövieras.
-- "Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella
teitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!"
"Grand! Mestari Grand!" huudahti herttua hämmästyneenä. -- "Oletteko te
noita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?"
"Tikapuita pitkin", vastasi rohkea pappi. "Kyökkimestari Martti
pitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua,
allekirjoittakaa!"
"Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en
allekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö
minun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta?
Täytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin
paljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? -- Minä
en allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa
minut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun
julkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!"
"Siinä tapauksessa on kaikki menetetty, herra. Me emme voi ryhtyä
mihinkään, ennen kuin te olette laillisesti vapaa ja turvassa.
Teidän vankeutenne sitoo kaikkien kädet, allekirjoittakaa, herra, ja
kaikkien kädet ovat vapaina teidän kauttanne! Jos te ette tahdo pitää
valaanne, niin voi pyhä isä vapauttaa teidät siitä yhtähyvin kuin hän
vapautti teidän esi-isänne -- ja jos te ette tahdo sitä rikkoa, hyvä
on, asettukaa silloin yrityksen ulkopuolelle ja pysykää kuitenkin sen
johtajana. Marski ja hänen ystävänsä toimivat ominpäin -- te ette tiedä
siitä mitään -- ja vapaa paikka on teidän. Ymmärrättekö, herra? Te
voitte pysyä valassanne ja hyvällä omallatunnolla astua esiin silloin
kun aika on käsissä. Te tartutte lain ja oikeuden mukaisesti alaikäisen
valtikkaan ja voitettuanne kansan sydämet ja näytettyänne olevanne
kykenevä kruunua kantamaan -- lankeaa se aivan itsestään teille -- ja te
ette ole rikkonut sopimusta ettekä valaa."
"Haa, sinäkö olet itse, viisas mestari Grand, vai onko kuollut piispa
lainannut sinun äänesi ja hahmosi opettaakseen minulle viisautta?
-- Niin, sinä olet oikeassa! _Sillä tavalla_ minä voin tarttua
valtikkaan, joka hallitsee henkiä ja voittaa sen kruunun, joka
säteilee auringon lailla. Nyt minä tiedän, mitä minä tahdon. Sinä
et sitä opettanut minulle. Sinä vain sanoit _mitenkä_ sen tekisin.
Hyvä, minä allekirjoitan. Mutta siitä hetkestä asti, jona minä olen
allekirjoittanut, minä en tiedä mitään, enkä tahdo mitään tietää
teidän aikeistanne. Tehkää mitä tahdotte ja puolustakaa mitä voitte.
Minä kulen omaa tietäni, ja kun päämäärämme saavutettua tapaamme --
silloin -- vasta silloin minä tunnen teidät ja uskallan kutsua teitä
ystävikseni. Ymmärrätkö minua, Grand!"
"Minä ymmärrän, herra! On siis varmaa, että te allekirjoitatte
ja lähdette täältä huomenna? Nyborgin Danehovessa te vahvistatte
sopimuksen ja odotatte sitten rauhassa niitä asioita, jotka
tulevat -- --"
Nyt keskeytti salaisen keskustelun äkillinen melu linnanpihalta.
"Hän on täällä, isäntä! Hän on täällä, se viekas pappi!" huusi
kyökkimestari Martin ääni. -- "Nyt hän ei pääse pakoon. Minä huomasin
heti mitä miehiä hän oli ja autoin hänet itse tikapuille. Liikautanko
minä tikapuut kumoon niin että hän taittaa käsivartensa, tai tahdotteko
te hänet elävältä?"
"Minut on petetty!" huudahti mestari Grand pelästyneenä. "Tuo kirottu
kokki on ilmaissut minut." Hän laskeutui nopeasti alas tikapuita
pitkin, ja heti ympäröi hänet kymmenen linnamiestä tulisoihdut
käsissään, ja heidän keskellään seisoi linnanvouti puoleksi pukeissa ja
miekka kädessä.
"Täytyykö minun uskoa omia silmiäni, herra tuomiorovasti!" sanoi
rehellinen Paul Hvit. -- "Oletteko te tullut tänne ivaamaan minun
valppauttani ja auttamaan pakosalle tärkeitä valtiollisia vankeja?"
"Kuulkaa minua, kunnianarvoisa Paul Hvit!" vastasi mestari Grand
rohkealla ja käskevällä äänellä, "ja te ette tuomitse Herran
palvelijaa, joka, vaikka salaista ja omituistakin tietä, kuitenkin
kulkee taivaallisen Isänsä asioissa! Ettei minun aikomukseni ole ollut,
vastoin maan ja valtakunnan lakia, vapauttaa teidän vankejanne, siitä
te voitte tulla vakuutetuksi tutkittuanne vankilan ja minun vaatteeni.
Minulla ei ole ollut viilaa eikä muutakaan työkalua mukanani, jolla
olisi mahdollista avata rautaristikko ja auttaa vangit pakoon."
Linnanvouti näytti hämmentyneeltä ja epävarmalta.
"Minä vaadin tämän tutkimisen oman kunniani tähden!" -- jatkoi mestari
Grand heittäen vaippansa syrjään ja käänsi itse nopeasti nurin kaikki
taskunsa. -- "Jos te nyt tässä suhteessa olette vakuutettu minun
viattomuudestani, niin te olette täydellisesti oikeutettu vaatimaan
tietoa tämän yöllisen käyntini tarkoituksesta. Minä tiesin, että
vankien luo pääsy oli minulta kielletty, mutta minä tiesin myöskin,
että oikeaan aikaan lausuttu Jumalan sana voi vaikuttaa paljon
soaistuun ihmissydämeen. Tiedättekö te, ettei nuori, uhmaileva herttua
aikonut allekirjoittaa kuninkaallista sovinto-ehdoitusta eikä luopua
kapinallisista aikeistaan. Minä olen nyt puhunut hänelle voimakkaita
Jumalan sanoja, niin että hän on tutkistellut itseänsä ja katuen
tunnustanut suuren syntinsä ja erehdyksensä. Hän tahtoo nyt heti
allekirjoittaa sopimuksen ja pysyä kuninkaan uskollisena alamaisena.
Kas, se on minun ansioni ja siinä on minun rikokseni. Jos luulette
olevanne oikeutettu vaatimaan minua edesvastuuseen niin kristillisestä
työstä, niin minä olen teidän vankinne. Mutta jos te olette, niinkuin
minä otaksun, hurskas ja jumalinen mies, joka yhdistätte kunnioituksen
minun säätyäni ja pyhää ammattiani kohtaan ankaraan uskollisuuteen
herrallenne ja kuninkaallenne, niin annatte vartioida minua täällä
ainoastaan siksi kunnes itse olette tutkinut vankilan ja tullut
vakuutetuksi minun puheeni todenperäisyydestä, ja annatte minun sitten
lähteä täältä Herran rauhaan vielä tällä tunnilla."
"Vartioikaa häntä!" sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä
ylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä
vankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa
järjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan.
Linnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi
tarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli
tarkkaavaisesti herttuaa. "Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!" kysyi
hän -- "onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te
olette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?"
"Te olette oikeassa", sanoi herttua tarttuen hopeakynään. "Sen teen
heti. Kas niin, tuossa on minun nimeni." Hän ojensi linnanvoudille
allekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä
tuoliinsa.
"Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta
miehestä!" sanoi linnanvouti iloisesti. "Enpä siis tälläkään kertaa
pettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän
olennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka
vain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos
haluatte, -- hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä
koittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät
itse minun herrani ja kuninkaani luokse."
"Hyvä!" sanoi herttua. "Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa
tapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja
te näitte itse että hän onnistui käännytystyössään."
Linnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli
kuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin
iloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä
hänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.
Sillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä,
jotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari
Martti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan
yöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta
moittivan ja halveksivan katseen.
"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän",
sanoi nyt kokki linnanmiehille. "Minä en ole milloinkaan ennen
nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä
voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin
vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti
olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle
herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että
pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa
niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen
muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te
tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan,
ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään
rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä
olisin hakenut teidät."
"Kurja, uskoton sielu!" huudahti mestari Grand kiivaasti. "Sanoinhan
minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja
sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä."
"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti
rakastetulle kuninkaallemme!" vastasi Martti kovaäänisesti. "Täällä
me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme
tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä
pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky
pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä
ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä,
että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa."
Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka
nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski
hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla
kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka
oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon
tanskalainen mies sai häntä kiittää. "Luulenpa melkein tarkalleen
tuntevani maailman ja ihmiset", -- sanoi hän itserakkaan näköisenä
mestari Grandille. "Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä
en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja
kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen
illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä
ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me
kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi
ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt
voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle
on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti.
Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin
olettekin, voisitte tekin eksyä."
"Sitä minä en pelkää!" vastasi mestari Grand. "Minulla ei ole enää
mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon,
hyvä, rehellinen Paul Hvit!"
"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun
kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos
kerran niin tahdotte."
Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea
hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki
kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän
erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti
Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.
Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar
drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen
seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä,
kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera
oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin
Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät
täydellisesti vapaiksi.