Linnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen
aikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti
ylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä
salia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät
kolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui
lujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus
Skirmen seisoi lämmitellen takan luona.
"No, hyvä Paul Hvit!" sanoi drotsi Pietari astuessaan
tyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. "Mitä hyvää sanoivat teidän
vankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?"
"On oikein ilo käydä näiden vankien luona!" sanoi linnanvouti. "He
eivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja
uskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta
heillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä
viinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua
heidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen
olisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta
minun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä
hyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun
me ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina
järkiolentoina, -- sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa.
Herran ilo hänen sielulleen!"
"Sehän on selvää!" vastasi drotsi Pietari. "Ainoastaan täydellisesti
selvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla
aikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis
aamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?"
"Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut.
Me olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja
virkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa
hyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka
aseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen --
no niin, ihminen on nyt myöskin ihminen", lisäsi hän nopeasti, kun ei
sen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.
Drotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille
ja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa
taakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa
drotsin vieressä.
"Istu vain, Skirmen!" sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, -- "täällä
me emme ole hovissa".
Skirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa
mukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä
mitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.
"Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa
ja katkeruutta kohtaloonsa" -- sanoi drotsi Pietari. "Se ilahduttaa
minua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla
kuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut
aivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi
aikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan
pahemmaksi kuin on tarpeellista."
"Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi
ja -- luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota
kohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko
yksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja
te tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua.
Minä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan
henkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini
Horsensissa -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen -- ihminen ei
aina siedä hyviä päiviä."
Nyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin
pöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni
kunnes hän taas oli mennyt ulos.
"Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul
Hvit?" kysyi hän, "ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?"
"Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti", vastasi
linnanvouti, "ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä
hänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään
muusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä
eikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat
hänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla
olisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo
sanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä
jotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo
herra?"
"Ei erityisesti", sanoi drotsi, "mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä!
Ehkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää
ennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa,
matkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia
ystäviä."
"Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!" sanoi linnanvouti
rauhallisen itsetyytyväisesti. "Minä tunnen väkeni, eikä minua niin
helpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä
valtioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on
paljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt
häntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani.
Minä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille.
Vangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen
huomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät
rakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella
tuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle.
Paksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta
kuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka
kietoo heille kukkavihkoja."
Drotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin
kehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa
luonteita.
Samassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen
ilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen
ja viestin Esromin luostarin esimieheltä.
"Antaa hänen astua tänne sisään!" sanoi linnanvouti. "Ei kai teillä
ole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin
ystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista.
Mutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan", lisäsi hän miettiväisenä.
Drotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan
muita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään.
Noustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin
nähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti
ei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden
vieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. "Varmaankin kunnianarvoisen
apotti Maunon ystävä", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi!
Keskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan
uskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin,
kun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne
linnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä
sanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan
herran nimeä?"
"Herra drotsi Hessel tuntee minut" -- vastasi hengellinen herra, astuen
ylpeän näköisenä lähemmäksi. "Oppineessa maailmassa on nimi maisteri
Janus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän
itseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?"
"Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!"
"Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä
tulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä
ohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni
teille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin
toimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta
jos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin
siirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään."
"Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette
sydämellisesti tervetullut!" -- sanoi Paul Hvit nopeasti. -- "Elkää
panko pahaksenne minun varovaisuuttani! -- Me olemme kaikki ihmisiä, ja
näinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan
vaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska
herra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä
lausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija,
kun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija
niinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos
teillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa
siihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa
tilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!" Näin sanoen hän
vei lisäytyneen seuran istumaan.
Drotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei
myöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen
sisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse.
Linnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli
ahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän
kosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti
näihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin
Vähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui
hän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen
miehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin
tarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon
hyökkäyksistä.
"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme", alkoi nyt mestari
Grand puhua, "mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua
ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita,
jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa
urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen
merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi."
"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla
ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana" --
vastasi drotsi Pietari, "niin silloin hän ei ole ritarikunnalle
kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka
rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja
niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä
tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa
häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme
vieläkin vähemmän."
Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani
taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin
Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan
kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen
olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia,
mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. "On
sentään hyvä", sanoi hän ivallisesti -- "että vieraat ruhtinaat
huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa
tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin
kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia
urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin
ansaitun kunnian."
"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti", sanoi drotsi Pietari
rauhallisesti, "uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota
kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään
mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista
toimintatapaa."
"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä", vastasi mestari
Grand katkerasti, "ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien
mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä
totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen
virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus
silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren
mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan
siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani
kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia
lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin
hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna
kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle
liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies
näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni
poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä
hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa."
"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra", sanoi drotsi Pietari
painolla, "taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille,
että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä
silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja
ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät
sovitusta omille -- rikoksilleen!"
Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia
vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan
käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi
äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut
Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa,
ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan
heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja
oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun
Kristina-neidon tähden.
"Se on liiankin totta!" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen
tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. "Siinä
meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä
synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala
koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille,
että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata
itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat
rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä",
lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, "että kaikkivaltias, jonka
käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja
ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja
sydämeltään nöyrät".
Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa
kuunnellessa. "Niin, niin", huokaili hän, "me olemme kaikki ihmisiä! --
Valta ja arvo ovat katoavaisia."
"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut,
arvoisa herra", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi
terävästi tuomiorovastiin, "mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti
ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en
tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta,
jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että
he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään
valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään
taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja."
"Se ei ole tarpeen!" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi.
-- "Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin
pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä
ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, -- niin kauan ei
minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän
on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii
voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra
drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan."
Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri
asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti,
veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea
rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.
Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas
riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. "Minä olen ritarina vannonut
uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä" -- sanoi
hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, -- "enkä
minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi,
vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja
voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai
Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset
kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden
muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä
en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista
esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra,
että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit,
kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut." Tämän sanottuaan
nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta,
että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin
pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.
Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään
drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja
miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen.
Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen
herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä.
Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto
oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin
sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat
rautaristikot.
Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli
levottomana ympärilleen. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän, "annetaanko
minulle vankikomero makuuhuoneeksi?"
"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!"
vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja
sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan
eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. "Kas nyt täällä on hyvä ja
tyyni olla", jatkoi hän. "Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus
vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone,
jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa.
Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone.
Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä
kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet
pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on
jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en
voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä
tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia."
Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa.
"Hyvä ystäväni!" sanoi hän levottomana kokille, "minusta tuntuu, että
me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai
miten?"
"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta
jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa
aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin
minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä
heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin
kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa."
"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?"
"Mehän olemme täällä kahden kesken", jatkoi paksu kokki, "ja olettehan
te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini.
Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin
ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi,
niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta
muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien
pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä
tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka
pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä
ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä
tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi,
niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni
jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen
luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän
apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on
jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne
paraimpani mukaan!"
Mestari Grand ihmetteli. "Vai niin, poikani!" sanoi hän hengittäen
taas rauhallisesti. "Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut
kirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan
hyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla
synninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä
veit ne kirjeet, poikani?"
"Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen
herra --" vastasi Martti hymyillen. "Mutta en minä tunne erityistä
tarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos
tahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin
sanokaa!"
"Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli
lainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin
sovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon
palveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle
näiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä
olisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen" --
"Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun
mielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset
maailmanlapset."
"Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä
katoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet.
Minun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden
johtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori
herttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas -- hänet
on johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon
onnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito
hänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos
mahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen
neuvon."
"Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän
voida muuttua pöllöksi tai lepakoksi" -- --
"Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi
sanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?"
"Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen
kyllä onnistuvan", vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään
hetken aikaa -- "mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni
itse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen
herra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te
pelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan!
Kuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja
pelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi
kärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!"
"Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!" sanoi tuomiorovasti totisena
ja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi
hänen korvaansa pari sanaa.
"Hyvä!" vastasi Martti. "Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa
heti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa
epäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen
kanssa, armollinen rovasti? -- Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies,
tiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän
hyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!"
"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen
auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä."
"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te
kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan
raakuuksia?"
Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. "Aseta tuoli
kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!" sanoi hän: "minä en
tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne
pitemmältä kuin on tarpeellista, -- mutta koetan kestää ylihuomiseen
asti --"
"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!" vastasi Martti siirtäen tuolia.
-- "Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta
tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä
joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne
taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa
erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä,
armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos
ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun
täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun."
Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen
että kaikui ritarisalissa:
-- Mieskoljo suur' oli Bernissä,
-- yli muurien nous' sen pää.
-- Oli hullu hän, viisas ei konsanaan,
-- joka miehen lannisti jätti tää.
-- Mut täysi on kukkia metsä.