Oli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa
kävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä
liuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat
matkavaippansa.
"Olipa se aika myrsky!" sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen.
"Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin
kuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa."
"Raaka, villi merikarhu!" sanoi herttua. "Hän oli vähällä turmella koko
asiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää
milloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja
ymmärsi tarkoitukseni."
"Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset
typeryytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on
kuitenkin mies, jota tarvitaan."
"Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin
hyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain
heidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi."
"Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin
ankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä
autoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet,
ja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla
mukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa."
"Hyvä, hyvä!" sanoi herttua miettiväisenä. "Kunhan vain onnellisesti
pääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja
silloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme,
hyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa
ja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he
viivyttelevät?"
Päivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat
lännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin
kreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa
sivutuulessa ulos satamasta. "Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!"
sanoi ritari Abilgaard. "Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta
rannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on
sinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei
ole skånelainen."
"Jumalille kuolema!" huudahti herttua. "Sehän on Örekrogin
kuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan?
Eihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua
drotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä
me olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme
saattoväkeä."
"Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän
nimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra
ei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla
täällä."
"Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!" sanoi herttua levottomana. "Jos
emme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset
valmiina?"
"Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt
he tulevat!"
He kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi
edestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle.
Sieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan.
"Linnanportti lukitaan, herra!" sanoi ritari Abilgaard. "Katsokaa, piha
on täynnä sotaväkeä."
"Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?" huudahti
herttua. "Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy
lähteä!"
Salissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat
kolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta
ulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan
vaakuna kypäräpäähineissään.
"Täältä ei kukaan mene ulos!" huusi korskea ääni heitä vastaan. He
kiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he
ennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään,
yhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan
tanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen
päällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä
seurasi kaksitoista asestettua miestä.
"Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!" sanoi drotsi Pietari
rauhallisesti: "te olette meidän vankiamme".
"Mitä? Minkä vuoksi?" huudahti herttua polkaisten jalallaan
kivilattiaan. "Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?"
"Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän
herranne ja kuninkaanne nimessä."
"Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita?
jalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!"
"Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen
herra!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.
Herttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. "Se on laiton!"
huusi hän, "se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei
ole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä.
Minä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen
sen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani,
linnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi.
Minä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen." Tämän
sanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen
lattialle. "Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken
minä nyt teidän", jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, "heti
vangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää
kuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen".
Linnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi
Pietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson
helähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti
aikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. "Täällä ei
ole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei", alkoi
drotsi puhua, "ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea
ruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä,
siitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani
ja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden
nojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan
kuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle
aseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa."
Drotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan
hämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. "Tällä
hetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen
herttua!" sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan
kuninkaallisen valtakirjan. "Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte
siitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän
on väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen
täydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava."
Herttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta
häneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet
valtiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti
kysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa,
puisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi
taaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen
seuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle,
joka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi
heidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti
drotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia
kohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt
Helsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti
heidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut
kyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta
piti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi
vangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken
seisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he
luottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.
"Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla
seikkailuilla!" mutisi Thorstenson: "ennenkuin minä olen tilaisuudessa
kunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla
sanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän".
"Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen",
vastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. "Se uhkayritys, johon
olemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan."
Totiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän
ruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan.
Salaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa
hän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi
isäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta.
Mutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen
toivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja
huolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas
Flynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen
torninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna
oli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla.
Koko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi
puoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen
hänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja
onnettoman isänmaansa kohtalo.
* * * * *
Pian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen
drotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan
ja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt
tyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin
läänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella
kuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta;
ja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä
monta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan
ja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren,
harhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi
toisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti
matkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven
Riibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa,
ja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha,
ankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua,
epäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua,
niin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa
maassa, että sen ulkopuolella.
Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja
hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat
iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä
tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista
kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta.
Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä
kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät
valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista
ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia,
ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän
pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa.
Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei
ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä
oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit
pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse
halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia
talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia
käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa
sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi
helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo
ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta
ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan
heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän
kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä
tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa
ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä
tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden
ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä.
Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko
ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville
kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.
Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat
he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard
isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja
hopeapikarit olivat vielä pöydällä.
"No, joutuin, jalo vieraani!" sanoi kohtelias ritari. "Jos te olette
väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa,
ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan
meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei
meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka
tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania
kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien
neitosten ja tyttöjen parista?"
"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko", vastasi herttua, "mutta minä
en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen
vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä
kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa
ylpeihin unelmiini", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin
vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. "Kevytmielisempienkin
kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen
ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän
edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen
salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli,
ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen
mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi
esi-isänsä voittokruunua."
"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!" vastasi
ritari. "Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan
paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan
lähemmäksi päämaaliamme."
"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä
tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin
vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue
aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he
hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa
itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi
tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä
olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä -- olen minä
valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma
avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa
lähelläni."
"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä!
Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi.
Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän
terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä
olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne
tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin
paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä."
"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!" sanoi herttua,
"nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin
ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja
raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta
ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja
surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa.
Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden
ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata
ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen
valtias."
"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut
haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin
haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin
kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette
sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että
liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten
vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte
kyllin varustettu."
"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden
vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin
voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut
minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan
linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden
sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi
ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet."
"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen
seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän
hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä,
jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat
sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen
ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti
rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja
kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia."
"Ei, ei, Tyko!" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua.
"Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan
ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut.
Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan
syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin
ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli
koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja
turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois,
ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta
ja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin
voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat
joukkonsa."
"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken
tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä
viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden
hullutusten kanssa."
"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!" sanoi herttua nousten. "Minä
näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien
sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä
suhteista!"
"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä", sanoi
ritari, "mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän
uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet
suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän
halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä
ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin
luostarissa."
"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi", vastasi herttua,
"mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä
olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen
vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen
piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin
maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat
hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat
hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle
muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole
nähnyt."
He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli
linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää
maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja
rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään.
Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti
oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa
nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli
erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista
ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia
viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia
merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä
ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi
näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari
Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.
"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra",
sanoi nuori, iloinen ritari, "niin silloin olette äkkiä tullut
kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä
pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan
kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette
edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka
tarkkanäköinen."
"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu
itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä." Tämän
sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti
jalkineitaan. "Katso tätä", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn
kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.
"Hyi, herra!" sanoi ritari hypähtäen taapäin, "sehän on tuo inhottava
kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä
ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole
kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian
joku?"
"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme
päässeet pois täältä!" sanoi herttua. "Mutta minä olen nyt hyvä
ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani
valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien
kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja
minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele
seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni
ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä
kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö
sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä,
mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut
lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne
kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja
kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa
nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani
ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan
pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät
oppineiksi."
"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen
herra!" -- kysyi Tyko. "Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö
ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata
silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille."
"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä
onnessa, että onnettomuudessa!" sanoi herttua, taputtaessaan
ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. "Jos se tahtoo
kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!"
"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?" kysyi ritari Abilgaard
kiihkeästi.
"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat
monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana
on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne
ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka
uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu
siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa
kuin aurinko!"
"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan
aivoissa", sanoi ritari Abilgaard, "tai sitten mietiskeli hän loihtuja
ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo
herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä
pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse
kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!"
"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin", vastasi herttua ja hänen
silmänsä loistivat. -- "Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen
tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja
totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta
elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan
Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on
kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta
ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten
kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa
minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää
enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen
oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa
valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei
polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla --"
"Siinäpä sitä ollaan!" keskeytti hänet Tyko. "Tehän tahdoitte olla
pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen
herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä,
ja mitä te jo tiedätte -- --"
"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan
ritarien ja ruhtinaitten edessä!" huudahti herttua -- "ja sen minkä
minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni
syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani
niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen
loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit
tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en
nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta.
Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! -- Enempää
ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu
kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin
yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna
Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä
kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon
tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos
sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle,
-- niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään
pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja
loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien."
"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!" -- sanoi ritari
Abilgaard. "Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin
pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta
siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi
ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne
kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme
Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön
viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette
omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja
asetamme sinne viisaan linnun sijaan!"
Herttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas
elämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat,
ja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden
toiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian
paistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän.
Ritari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin
hurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin
melutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat,
ennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna
lyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän
luokseen.
"Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen
varovainen isäntämme! Teidän maljanne!" huudahti ritari Abilgaard
iloisesti. "Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin
näette."
"Terve, hyvä ystäväni!" sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit
tyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.
"Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle,
korkea-arvoiset, nuoret herrani!" sanoi rauhallinen ja totinen Paul
Hvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä
tarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. "Minä olen mielissäni siitä,
että viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman
vaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman
ja ihmiset", lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: -- "On aina
hyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja,
jotka luultavasti ovat teille tervetulleita", jatkoi hän antaen lyhdyn
valon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia
heidän kasvonilmeitään. "Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän
iloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on
minulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen
herra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla
pian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille
hyvän ja rauhallisen yön."
Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin
huolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa.
Linnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin.
He keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei.
Vihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava
aamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.