Linnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä
ylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman
ylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän
kovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä
ja vieraiden herrojen äänet.
"Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!" -- kuuli hän vihaisen
äänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran.
"Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne", jatkoi vihainen
ääni, "niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä
syytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen".
Onneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka
hänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat.
Drotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen
huomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman
porrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.
"Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta",
kuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja
joka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. "Kaikki todistaa
teitä vastaan, ritari Lave!" jatkoi puolustava ääni. "Mutta Jon ritarin
sukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista.
Siitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita."
Toivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun.
"Voi, hän on kuitenkin syytön!" huudahti hän ja pisti avaimen, jonka
Skirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen
tytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten
ihmeissään nähdessään hänet.
"Ovatko vieraat herrat vielä täällä?" kysyi hän nopeasti.
"Ei!" vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei
niiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi
voivansa epäillä.
"Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!" huudahti ritari Thorstenson
jalkaa polkien. "Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä."
"Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!"
kysyi drotsi Pietari. "Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he
ovat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät
he ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin
matkustaneet pois."
Inge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen.
"Sinä vaikenet, tyttäreni!" käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä
hän tavallisesti käytti. "Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin
jo kuulitte, enää täällä linnassa", sanoi hän ritareille, ja näytti
äkkiä saaneen varmuutensa takaisin. "Nyt on teidän asianne edelleen
ajaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen
velvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan,
jos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen
alennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni,
eikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä
asiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa
eteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä
linnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin
herttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion
kautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä
ketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja
seuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen
siitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta,
jota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena."
Thorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan
linnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan.
Mutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. "Kruunun
ja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!" alkoi hän ankarasti ja
vakavasti puhua. "Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä
minä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen.
Mutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit
ovat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja
isänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä
kulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan
vaaraan."
Ritari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää
drotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän
salaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli
tehnyt päätöksensä.
"Jos te olette drotsi Pietari Hessel", sanoi hän varmalla,
rauhallisella äänellä, "niin silloin minä myöskin tiedän, että te
kuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen
todistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona
minä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan
pettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte,
eivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne
vieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen
yli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen
nähnyt."
"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä
tiedonannosta, jalo Inge neito!" sanoi drotsi Pietari, tarttuen
lämmöllä hänen käteensä. "Vielä vain yksi sana minun itseni tähden,
teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen
ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin
sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan
kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä
luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni
ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla
nimityksellä!"
"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun
silmäni ovat auki!" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti
heidän kätensä toisistaan. "Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi,
tyttäreni, minä käsken sen!"
Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan
silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa.
Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen
ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen
alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen
herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti
taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät
kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave
käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin
nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä
seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn
seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi
lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille.
Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten
lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti
ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu
joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas
laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti
kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää
salmea.
Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi
luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja
äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes
takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta
linnanherraa kohtaan. "Kuka olisi uskonut sen hänestä?" mutisi hän.
"Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän
Flynderborgin linnan päällysmieheksi."
"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!" kuiskasi Rimordson, "hänen
väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos
he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin
on retkemme loppu pahempi kuin alku."
"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan", mutisi Thorstenson. --
"Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita."
Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui
ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen
taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen
valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge
neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he
lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.
"Herra!" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä -- "elkää suuttuko, jos
häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi
etelän puolelle?"
"Sinä olet oikeassa!" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti
peräsimen. "Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa
tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle
jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli?
Puheliko hän sinun kanssasi?"
"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja
aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne."
"Mitä sinä siihen vastasit?" kysyi drotsi kiireisesti.
"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt
te taas ohjaatte liiaksi etelään."
Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. "Eikö hän puhunut
mitään minusta?" kysyi hän taas hetken vaiti -- oltuaan.
"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan
ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin
pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi
kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin
hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä,
sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua."
"Typerää, kirottua kerskailua!" huudahti drotsi Pietari tavattoman
kiivaasti. "Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna
kuningattaren värejä."
"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin,
kun Melfarista matkustimme."
"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei
tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi."
Skirmen vaikeni nolona.
"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?" kysyi drotsi
lempeämmällä äänellä.
"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin
liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte
taas väärään!"
"Enpä toki! -- Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko
niin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi
puhutkaan?"
"Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt
aivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat
kyynelissä."
"Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!"
Skirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää
minkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen.
Mutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen
torninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä
tuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis
tähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti
purjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin
kuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat
kilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti
hämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin
ja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin
kolmenkymmenen sotamiehen kanssa.
Drotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä.
"Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!" --
huusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla
kapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari
Thorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen,
voitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.
"Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?" kysyi drotsi, "täällä minä olen
ylin tuomari".
"Kapinaa, salavehkeilyä!" huusi Thorstenson, "tuossa makaa yllyttäjä".
"He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen
antamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät
onnettomuuteen", sanoi Rimordson.
Kapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen
toistaan hurjemmin: "me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, -- me emme
anna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, -- kyllä me tiedämme, että te
aioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois
kuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin" --
"Hiljaa!" huusi drotsi. "Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee
kuninkaan nimen ja sinetin?"
"On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen", huusivat miehet.
"Antaa hänen tulla tänne!" käski drotsi Pietari, ottaen esille
kuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille -- "tänne soihtu!
Kuunnelkaa nyt!" Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että
heille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, "tuossa näette
kuninkaan nimen ja sinetin!"
"Se on oikea, toverit!" sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja
useimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.
"Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat
oikeutemme, miehet", jatkoi drotsi Pietari ankarasti -- "mutta siitä
huolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt
te olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi
pitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa.
Heittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte
aseenne!"
Sotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.
"Vieläkö arvelette?" kysyi drotsi. "Tahdotteko tulla tuomituiksi
maankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen
tuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen
armollinen!"
Pari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti
kaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus
kuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus.
Ei kukaan pannut vielä pois aseitaan.
"Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!" sanoi nyt
drotsi lempeämmin. "Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta
nyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti,
joka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!"
Hämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta
aseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt
palasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo,
jota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari
Thorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen
luukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman
hiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen
rannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan
Helsingborgin satamaa kohti.