Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi
saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun
illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat
huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät
odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen
viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin
levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko
mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään
harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan.
Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut
pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard
asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen
merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson
ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta
heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan:
"herttua!" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan
vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt
muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin
kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa
vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta,
että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi.
Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden
joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä
poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän
suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi
täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan,
joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa
tuskallisella pelolla.
Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään,
kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen
drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta
hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa
käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita
herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa
eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla
vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi.
Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen
mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä
ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat
ja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta
ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito
herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko
hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja
millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei
ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen
siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan
tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla
puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja
puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti
tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin
hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän
pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti
voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa
olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti
eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat
raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat,
hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat
syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän
yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä
välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun
tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen,
tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi
hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat
viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä
vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten
heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. "No, nyt hauskaa
pitämään, hyvät herrat!" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla
äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. "Mitä perkelettä tämä
hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät
tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen
nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen,
veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen
neidin oman suunsa varalta!" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi
nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.
Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan
hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta
hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään
halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi
rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. "Yksi
teistä on siis herttua", sanoi hän, "ja minä olen siitä mielissäni,
vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni
miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan.
Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen,
mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä
vapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on
yksi teidän tallirengeistänne."
"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?" huudahti merirosvo
nauraen. -- "Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi
etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä
minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä
kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään
Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä."
"Rauhoittukaa, uljas kreivi", alkoi herttua käskevästi puhua, nousten
paikaltaan. "Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun
ystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen
kamarineitinsä minun suojelukseni alaisina."
"Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette
kyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?" mörisi Alfkreivi ja oikasi
jalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli
rinnan. "Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi
syödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan
kanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en
anna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin
mitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai
Alfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että
hienon drotsinne."
Herttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt
paikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.
"Kutsukaa linnanmiehet!" sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet
kamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen
huomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena
paikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.
"Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä
minä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä
nuorasta!" lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä
miekalleen. "Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä
iltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä
olette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne", lisäsi
hän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. "Täällä ei kreivi Tönsbergille
anneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle
kurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten
pyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa,
niin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja
linnanmiesten apua." Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin.
"Sulkekaa ulko-ovet!" käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi
sulettiin taas.
Humaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti
pöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen
herttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan
paksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut
vihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan,
oli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. "Eikö Tanskassa
ymmärretä leikkiä!" mutisi hän. "Meidän norjalaisten merikarhujen ei
ole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja
istukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on
hiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä
onkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa
hänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki
vaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa
jalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää." Hänen päänsä
näytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan
kuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen
vasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua
hopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.
"Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!" sanoi herttua
hiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä
viereiseen saliin. -- "Anteeksi, että toimme raa'an matkatoverimme
mukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua,
mutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin
kuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi
Tönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla,
ja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu.
Juomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa,
siitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän
sallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän
taas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana
Tönsbergin kreivi."
"Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous", vastasi Inge
neito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. "Taisi sekin
olla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan
herttuan?"
"Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua
Waldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän
isänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä
pyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään
linnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista
käyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä,
olen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne
voisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan."
Inge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill'aikaa sulkeneet
kaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.
"Takaisin!" sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen.
"Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia
matkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti
meidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan
käytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme
teistä jää keittiöön!"
Linnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää
tohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa
kanssa.
"Te siis olette herttua Waldemar?" sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä
herraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle
keittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi.
"Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen
vihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän
tallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte
vierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni,
hänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä
hän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa.
Kaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle
selvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!"
Herttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja
ritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman
liikkeen ovelle päin.
"Ovet ovat lukitut", jatkoi Inge neito, "yhdellä viittauksella minä
saan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen,
herttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään
laittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä
lähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä
minulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan
teidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne."
Herttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä
toisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.
"Hyvä on!" sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä
hovitavallaan. "Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen
mukaan." Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja
ankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. "Minä lupaan teille,
jalo neito!" jatkoi hän vakavana, "etten minä ota askeltakaan, josta
en voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla
maakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä
valtijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne
ja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan
hengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita
kenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut."
Inge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara
taistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä
toisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski
linnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.
Heti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen
seisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli
peloittanut häntä hämärissä.
"Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!" sanoi mies. "Kaikki on
selvää."
"Hyvä on!" sanoi herttua. "Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta
herrasta tuolla sisällä! -- Hyvästi, jalo neito!" sanoi hän sen jälkeen
kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella.
"Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi,
mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä
kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän
kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä
sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi." Nämä mielistelevät sanat
lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti
ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.
Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut
ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä
viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja
otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin
piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran
hartioilleen.
"Ei tarvitse, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi. "Minä en ole enää
juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä
ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja
purjehtikaamme matkaamme!" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin
kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa
viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven
kahvalla.
"Ylpeä makupala, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen.
"Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia
ilman hyvää saalista."
"Helppo minun olisi hänet kaapaista", -- kuiskasi Niilo Rauhaton,
"mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian
koirat kintereillämme."
"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut
mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen
lentää. Hyvästi, ihana neito!" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan
Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. "Sanokaa
terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle
isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan
nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!"
Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta.
Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti
hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna
tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa
askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti
lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet
tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä
oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin
vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta
syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään,
syvässä rajattomassa tuskassaan. "Mutta missä hän on?" huudahti hän
taas hädissään, "ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa
hän poistui?" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen
mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä
mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän
säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta.
Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä
kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.
"Elkää pelästykö, jalo neiti!" sanoi hän hätäisesti, "mutta minun
täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: -- täällä on ryöväreitä
linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä,
sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin."
"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!" huudahti Inge
neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä
käsittämätöntä. "Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne?
Mistä sinä sen tiedät?"
"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut", vastasi Skirmen,
"mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina
linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme;
silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin
veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan
torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle
kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa
huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella
minua --"
"Anna tänne!" huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen
hänen kädestään. "Joudu pian hakemaan lyhty tallista!" Inge kiirehti
edeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn.
Linnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä
ja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. "Voi, Jumala meitä
armahtakoon", valitteli hän. "Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä
tapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!"
"Isä on vangittu", vastasi Inge kiireisesti. "Ovathan vieraat poissa.
Avaa meille itäinen torni!"
"Voi, Jumala meitä armahtakoon!" valitteli taas pihavouti ja kiiruhti
tornille, "sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne
saatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän
asiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni
linnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä.
He olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta
heidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja
tässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen
päivineen."
"Minun isäni on suljettu torniin", sanoi Inge neito kärsimättömästi.
"Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!"
"Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse
isäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!" voivotteli vanha linnanvouti
ja totteli.
"Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!"