Ritarien sisäänastuessa oli heitä hämmästyttänyt kauniin laulajattaren
ilmehikäs esitystapa, he olivat sanattomina jääneet seisomaan, eivätkä
tahtoneet häntä häiritä. Nyt he lähestyivät kohteliaasti ja tervehtivät
kaunista ritarineitoa. Vaikka he eivät olleet ritarillisessa puvussa,
ilmaisi heidän olentonsa ja hieno käytöksensä kuitenkin heti, että
he olivat korkea-arvoisia ja ylhäisiä herroja, ja Inge neito otaksui
heidät niiksi vieraiksi, joista hänen isänsä oli puhunut. Jo ensi
katsauksella rauhoittivat heidän osanottavat ja ystävälliset kasvonsa
hänen mieltänsä. "Tervetuloa, jalot herrat!" sanoi hän toinnuttuaan ja
vastasi heidän tervehdyksensä, "minun isäni on odottanut teitä, ja on
mennyt teitä vastaan. Te olette siis tulleet toista tietä kuin mitä
hän otaksui. Teidän tallirenkinne tai aseenkantajanne on varmaankin
ilmoittanut teille, että täällä ei ole vieraita?"
"Me olemme juuri saapuneet, jalo neito!" alkoi ritari Thorstenson
puhua, "eikä meidän aseenkantajamme ole voinut sanoa meille mitään
talon asioista; hän ei ole vielä ehtinyt tallia kauvemmas. En myöskään
usko teidän herra isänne odottaneen meitä, luulimme yllättävämme hänet."
"Meidän hämmästykseksemme avattiin linnanportti kysymättä meiltä
nimeämme ja asiaamme", sanoi ritari Rimordson. "Teidän lauluanne, jalo
neiti, emme uskaltaneet keskeyttää, se oli meille rakkaana takeena
siitä, että me vaikka tuntemattomina maalle ja kuninkaalle uskollisina
miehinä, olimme teille tervetulleita."
"Muille ei tämä linna ole avoinna!" vastasi Inge. "Teidän nimeänne
ja asiaanne ei myöskään vielä kukaan kysy, jalot herrat! Minä voin
vakuuttaa teille, että olette erityisesti tervetulleita minun isäni
luokse." Sen sanoessaan hän katseli luottamuksella ja mielihyvällä
rohkeita, rehellisiä kasvoja. Drotsi Pietari ei ollut vielä lausunut
sanaakaan, vaan seisoi hämmentyneenä ja melkein ujona hänen edessään,
ja hänen hiljaisessa, vakavassa katseessaan oli omituinen hämmästyksen
ja surumielisen ilon ilme.
"Astukaa lähemmäksi, hyvät herrat!" -- pyysi Inge neito mieli kepeänä,
ja hän tunsi itsensä täydellisesti vapautetuksi kaikista epäilyksistä
isänsä luvattomien puuhien johdosta ja salaperäisten vieraiden odotetun
tulon suhteen. "Te astutte täällä avonaiseen naisasuntoon, ja minä
olen, totta puhuen, iloinen, saadessani täällä nähdä isäni ystäviä,
jotka voivat täyttää hänen paikkansa hänen poissaollessaan. Hän poistui
luotani puoli tuntia sitten, aikoen ehtiä tänne tunnin kuluttua, jos
hän ei tapaisi teitä. Mies, joka sanoi olevansa teidän tallirenkinne,
oli vähällä pelottaa minut täällä hämärissä. Linnaan ei muuten
tavallisesti pääse näin helposti. Te olette senvuoksi minulle sitä
tervetulleempia. Jos haluatte virvokkeita, jalot herrat, niin on kaikki
valmiina."
Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Tässä on joku erehdys
olemassa, jalo neito!" sanoi ritari Rimordson. "Mutta, jos sallitte
sen, niin käytämme sitä hyväksemme, jättäen selitykset siksi kunnes
isänne saapuu."
"Sallikaa minun tehdä teille kysymys, jalo neito!" alkoi viimeinkin
drotsi Pietari puhua, ja hän näytti nyt vasta heräävän ihmeellisen
kauniista unesta, silmänsä ihaillessa kookkaan neidon avonaista
katsetta ja jaloa olentoa, "suokaa minulle anteeksi, jos se teistä
on sopimaton. Onko teidän ristimänimenne todellakin Inge, ja
oletteko te tämän linnan päällikön, herra ritari Lave Litlen ja haen
vaimovainajansa, jalon Margareta Absalon Andersonin nuorin tytär?"
"Te olette tuntenut minun äitini, jalo herra!" huudahti Inge iloisena,
ja unohti siinä ilossaan kysymyksen omituisen juhlallisuuden. "Voi, ei!
Te ette ole tuntenut häntä, muutenhan tuntisitte minutkin, sillä minun
sanotaan olevan autuaan äitivainajani näköinen."
"Minä olen nähnyt teidän äitinne lapsuudessani", sanoi nuori drotsi,
"mutta silloin ei hän enää ollut nuori, hän oli teidän pituisenne. Te
olette perinyt hänen silmänsä, jalo neito! ja niinkuin kuulin, hänen
syvän lauluäänensä ja rakkautensa meidän vanhoihin sankarilauluihimme.
Sen laulun, jonka te äsken lauloitte, olen minä kuullut kehdossani,
se vei minut takaisin aikoihin, joina minä uneksin onnellisia
unelmia Waldemarien päivistä, ja linnojen ja urhokkaitten sankarien
hallitsijasta."
"Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!" vastasi Inge
vilkkaasti. "Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole
oikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se
minun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä
hallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia
ja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä
usko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra",
lisäsi hän luottavaisella katseella, "silloin ei niitä myöskään ole
turhaan laulettu".
Drotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja
avomielinen: "Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma
olisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat
palajavat."
Nyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. "Te olette varmaankin
matkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!" sanoi Inge
neito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista
ovea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti
oli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge
vei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille
viittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson
seurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle
puolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua
metsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle,
nokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta.
Molemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana,
silmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä
uteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi
erityisesti näytti heitä miellyttävän.
Kohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti
tarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta
hänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat
tahtoneet itse ilmaista ketä olivat.
"Sanotaan Danehoven päättyneen", alkoi hän sopivassa tilaisuudessa
puhua. "Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla
Danehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule
paljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä
tahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä
kuvailen."
"Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!" kysyi ritari
Thorstenson. "Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä
pitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu
niistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte."
Inge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. "Komeampi kuin te olette,
hänen ei tarvitse olla" -- vastasi hän, "mutta teidän näköiseksenne
en häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan
ratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te
näytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja
valtakuntaa."
Thorstenson siveli partaansa. "Siinä taidatte olla oikeassa, ihana
neito!" mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen
avomielisen tunnustuksen.
"Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta", jatkoi
Inge neito, "niin silloin enemmin tämä herra", hänen rauhalliset,
siniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti
tätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti
hymyillen. "Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra",
jatkoi hän, "silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä,
vaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen".
Ritarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka
hyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla
kuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä
voimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin
posket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä
vastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen
viimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja
omat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. "Sitä voimaa,
josta te puhutte, jalo neiti", alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua,
ja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, "sitä
voimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te
kaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: -- sitä
voimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole
ainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä
se ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä
loista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien
tanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi
kohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa."
"Te voitte olla oikeassa, jalo herra!" vastasi Inge neito posket
innosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. "Mutta kuka
on sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä
en tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän
kuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti
vartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa
uskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen
tanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski
olisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä
vielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös
kuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette
varmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa."
Ritari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan
nimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti
oma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori
isänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. "Te olette
unohtanut parhaat, ihana neito!" sanoi hän iloisesti. "Mitä te sitten
sanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?"
"Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki
själlantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei
meidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä
julmaa Niilo Rauhatonta."
Rimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka
hänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson
tahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa
toiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä
keksinnöstään. "Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan
etevimmät miehet", sanoi hän nopeasti, "niin olisi teidän ensiksi ja
etupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin
ainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin
lähellä valtaistuinta, ja ansiosta."
Inge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä
muuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta
nuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei
odottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua,
niin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä
ja halveksumisensa esineenä.
"Isäni viipyy kauvan poissa", sanoi ritarineito, keskeyttäen
painostavan vaitiolon. "Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista,
jalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden
parissa", lisäsi hän, "mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi.
Minä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni
ilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä,
johon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse
puhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan
paljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei
kuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan."
Drotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja
loukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan
nimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä,
mutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja
ääniä. "Herttua", kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät
he herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen
lähestyvän ruokasalin ovea.
Inge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit
nousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat
epäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan
rauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä.
Tietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli
kunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka
melkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä,
matkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin,
toimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja
arvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut
heitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan,
joihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän
kohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle
ja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti
nopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä
halpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.
"Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille
häiriöksi", sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen
hänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään.
"Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän
vierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille
kuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme
sen teille, silloin kun se teille on soveliasta."
Ritari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti
sivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin
hämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä
drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.
"Olemme mielihyvällä huomanneet olevamme tunnetut", jatkoi drotsi
Pietari, "vaikka olemmekin olleet pakoitetut matkustamaan vieraassa
puvussa. Huhut teiden epävarmuudesta eivät enää ole perättömiä, meillä
on ollut vakavat todisteet siitä. Minä näen, että nämät hyvät herrat
ovat käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä." Tämän sanoessaan
hän viittasi herttuaan ja kreivi Vähä-Alfiin, jotka yhdessä ritari
Abilgaardin kanssa olivat vetäytyneet etusalin vähemmän valaistuun
osaan, jossa he tiviisti vaippoihinsa kietoutuneina, ja selkä
ruokasaliin päin, puhelivat salaisesti keskenään.
Ritari Lave oli sillaikaa ehtinyt tointua. "Tehkää hyvin ja seuratkaa
minua salakammiooni, hyvät herrat!" sanoi hän äkkiä päättäväisesti,
koettaen näyttää rauhalliselta. "Minä näen, että tyttäreni on
huolehtinut virkistyksistänne. Minä olen valmis heti palvelukseenne,
ja voin viivyttelemättä kuulla asianne. Tyttäreni, pidä sinä sillaikaa
huoli uusista vieraistani!" Hän viittasi tarjoilijapojille, jotka
nopeasti ottivat vahakynttilät käteensä, ja avasivat pyöreän salin
seinässä olevan pienen sala-oven. Toinen tarjoilijapojista kulki edeltä
pitkän, pimeän käytävän läpi, toinen jäi ovelle seisomaan. "Antakaa
minun näyttää teille tietä!" sanoi ritari Lave, kulkien edeltä. Kun
drotsi Pietari ja hänen molemmat seuralaisensa olivat astuneet pimeään
käytävään, katosi tarjoilijapoika, joka oli pitänyt heille ovea
avoinna. Oli äkkiä aivan pimeää heidän ympärillään. Ovi paukahti kiinni
oudosti kumahtaen, ja ritarit säpsähtivät.
"Se on hyvä laitos", sanoi ritari Lave välinpitämättömällä äänellä.
"Minä saan varustautua vastaanottamaan kaikellaisia vieraita, sen
voitte arvata. Teidänlaistenne herrojen kanssa, jotka tulevat, niinkuin
huomaan, tärkeissä valtiollisissa asioissa, puhun minä aina niin
syrjässä kuin vaan on mahdollista, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi
sitä kuulla."
Pitkä käytävä johti linnan itäiseen osaan, siihen torniin, joka
oli salmen puolella. Käytävä päättyi kapeihin, holvattuihin
kiertoportaisiin. "Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan peräkkäin!"
sanoi ritari Lave. "Portaat ovat hiukan kapeat, ja minä pyydän
teitä vaivautumaan muutaman askeleen ylöspäin. Tämä käytävä on
minusta usein vaivaloinen, mutta näinä aikoina ei voi olla kylliksi
varovainen ja salaisia kuninkaan lähettejä on kuunneltava salassa."
Hän astui nopeasti edeltä, katsomatta taakseen. Drotsi Pietari,
joka kulki lähinnä hänen takanaan, pysähtyi pari kertaa, tehden
muutamia kysymyksiä linnan rakennustavasta, mutta ritari Lave jatkoi
kiipeämistään ylöspäin, vastaten hänen kysymyksiinsä pysähtymättä, tai
kääntämättä kasvojaan häneen päin.
"Omituista!" kuiskasi ritari Rimordson Thorstensonille. "Jos hän ei
olisi urhean Jon Litlen sukulainen, niin ei meidän pitäisi luottaa
häneen. Näittekö hänen hämmennyksensä, ja katseen, jonka hän heitti
herttuaan."
"Jos hän meidät pettää, maksaa se hänen henkensä!" kuiskasi
Thorstenson, puristaen kädellään miekkansa kahvaa. "Me emme laske häntä
kolmea askelta etemmäksi meistä!"
Drotsi Pietari huomasi seuralaistensa kuiskuttelevan huomattavasti
takanansa, hän kääntyi ja teki liikkeen sormella suutaan kohti. "Tuuli
on vielä itäinen", sanoi hän sen jälkeen välinpitämättömällä äänellä,
"ei suinkaan tänä iltana enää kukaan tohdi kulkea salmen yli?"
"Tuskinpa", vastasi ritari Lave. "Te saatte viettää rauhassa yönne
minun luonani, hyvät herrat!"
"Se ei ole aikomuksemme", sanoi drotsi Pietari. "Te olette sitäpaitsi
saanut vieraita, joilla ehkä on suurempi oikeus vierasvaraisuuteenne,
ja joiden seurasta me vastenmielisesti pidätämme teidät pitemmältä.
Emmekö jo pian ole salakammiossanne, herra ritari?"
"Heti paikalla!" Hän kiirehti askeleitaan. Drotsi Pietari oli salaa
lukenut porrasaskeleet. Nyt hän laski kuudennenkymmenennen ja silloin
pysähdyttiin. Raudoitettu tamminen ovi avattiin, ja he astuivat sisään
ahtaaseen tornihuoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi avoin ja raskaalla
rautaristikolla varustettu ikkuna. Vahakynttilät lepattivat vedossa,
ja tarjoilijapoika sytytti suuren katosta riippuvan lyhdyn. "Teidän
salakammionne muistuttaa melkein vankilaa", sanoi drotsi Pietari.
"Siihen minä välistä sitä käytänkin" -- vastasi ritari Lave. "Se on
varmin paikka tässä linnassa. Tämä torni on puoleksi vedessä, ja täältä
on ihana näköala salmen yli. Nyt sinä voit mennä!" sanoi hän pojalle.
"Tänne ei kukaan saa tulla meitä häiritsemään! Sano tyttärelleni ja
vierailleni, että heidän ei tarvitse odottaa meitä."
Poika meni. Ritari lukitsi itse raskaan oven hänen jälestään ja pisti
avaimen taskuunsa.
"Kas niin, hyvät herrat, nyt olen kokonaan valmis teidän
palvelukseenne. Missä tärkeässä asiassa lähettää kuningas minun
luokseni kolme näin tärkeää miestä. Varovaisuuteni ei ole sallinut
minun tuntea teitä ennemmin."
"Kuningas on lähettänyt meidät tärkeässä asiassa", alkoi drotsi
Pietari puhua tyynesti ja varovaisesti, "ja minä, drotsi Pietari
Hessel, olen valtuutettu vaatimaan tehokasta avustusta tähän asiaan
jokaiselta maamme kuninkaalliselta linnanpäällysmieheltä. Matkamme
tarkoitus on salaisuus, jota kukaan ei ole oikeutettu kysymään.
Mutta että te, herra Lave Litle, kuninkaan palvelijana ja tämän
linnan päällysmiehenä, olette velvoitettu viipymättä varustamaan
meille kolmekymmentä sotamiestä ja yhden laivan, sen te näette tästä
avonaisesta kirjeestä maan kaikille linnanpäällysmiehille." Niin sanoen
ojensi hän hämmästyneelle ritarille avonaisen kirjeen, jonka sisällys
oli mainitunlainen, ja jonka hän, paitsi omaa valtakirjaansa, viisaasti
oli varustanut itselleen.
Ritari luki käskyn levottoman näköisenä ja hyvin hitaasti, niin kuin
hänellä olisi vaikea saada kirjoituksesta selvää. "Tätä vastaan minulla
ei ole mitään sanomista, herra drotsi!" sanoi hän lopulta. "Laiva ja
miehistö on teidän käytettävänänne, milloin vain käskette. Mutta tällä
tuulella, niinkuin jo itse huomasitte, ei kukaan voi ajatellakaan
salmen yli menoa tänä iltana."
"Te näette samasta kuninkaallisesta käskykirjeestä", jatkoi drotsi
Pietari, "että minä olen valtuutettu omalla edesvastuullani vaatimaan
jokaisen kuninkaallisen päällysmiehen miehistön vangitsemaan ja viemään
Sjöborgiin kenen tanskalaisen läänitysherran ja ritarin tahansa, jonka
minä tapaan epäilyttävillä retkillä."
"Minä näen sen ihmetellen!" vastasi ritari Lave. "Minä toivon
kuitenkin, herra drotsi, että jätätte käyttämättä niin laajan ja
omavaltaisen etuoikeuden. Tiedätte itse, että semmoinen toiminta sotii
selvästi kuninkaan laillisia oikeuksia vastaan. Hän ei ole oikeutettu
vangituttamaan ketään, ennen kuin tämä on laillisesti syytetty
kihlakunta- tai maakunta-oikeudessa, eikä ole tahtonut mukautua lain ja
kutsun mukaan."
"Te unohdatte poikkeukset, ritari Lave!" vastasi drotsi Pietari. "Tämä
vapautus ei koske ryöväreitä tai väkivallantekijöitä, ja vielä vähemmin
maankavaltajia, ja tämän käskykirjeen nojalla vaadin minä nyt kuninkaan
nimessä teitä sulkemaan linnan ja luovuttamaan minulle varmasti
vartioituna jokaisen vieraan, joka tällä hetkellä on näiden muurien
sisällä."
Ritari Lave kalpeni. "Te olette vähän liian ankara, herra drotsi!"
sanoi hän levottomasti ja katseli ikkunaan. "Ettehän toki vaadi minua
pettämään vieraitani? Heitä ei ole syytetty mistään rikoksesta, ja
pelkäämättä sellaista kohtelua, he ovat luottamuksella etsineet suojaa
minun kattoni alta."
"Tämä linna ei ole teidän, vaan kuninkaan!" vastasi drotsi Pietari
ja näytti koettavan tukahuttaa surumielisen tunteen, katsellessaan
levottomaan linnanherraan. -- "Minä täytän raskaan tehtävän", jatkoi
hän, "kun tavatessani kuninkaan ja isänmaan vihollisia, minun täytyy
vaatia heidän vangitsemistaan, huolimatta persoonallisista suhteista.
Yksi niistä herroista, joille te olette avannut tämän kuninkaallisen
linnan, on lisäksi maan julkinen vihollinen: kuuluisin norjalainen
merirosvo ja murhapolttaja, Tönsbergin kreivi."
"Mitä te sanotte! -- Alfkreivi?" -- -- änkytti linnan herra ollen
hämmästyvinään. "Jos se on totta, niin ansaitsen todella moitetta.
Mutta minä vakuutan teille, -- yksi noista herroista oli minulle aivan
tuntematon -- hän tuli herttuan seurassa, enkä minä mitenkään voinut
uskoa" -- --
"Minä tahdon vielä uskoa teitä, herra Lave, vaikka kaikki todistaa
teitä vastaan. Ettekö te myöskään tiedä, että teidän ylhäisen ystävänne
ja vieraanne aseenkantajana on kuuluisa ryöväri Niilo Rauhaton?"
"Te pelotatte minua, jalo herra!" änkytti linnanherra hyvin
hätääntyneenä -- "jos olisin voinut uneksiakaan sellaisesta, eivät
he milloinkaan olisi astuneet jalallaan tähän linnaan. Mitä nyt on
tehtävä? Jos linna on täynnä ryöväreitä ja pettureita, niin tuskin koko
väkemme riittää heitä vastustamaan."
"Pahus vieköön! Kyllä me siitä huolen pidämme!" alkoi nyt Thorstenson
kärsimättömänä puhua. "Avatkaa vain heti ovi, herra ritari, nyt te
tiedätte meidän asiamme."
"Kohteliaisuutta minä kuitenkin ensiksi pyydän itselleni, ja asiaa
on tarkasti punnittava", vastasi ritari Lave viivytellen. "Niin
vaarallisten pahantekijöiden kanssa saa olla varuillaan. Minä annan
heti pihavoudille salaisen merkin, että hän sulkee portin ja kaikki
ulko-ovet." Hän juoksi hätäisenä aukinaisen rautaristikko-ikkunan
luokse ja huusi käheällä äänellä: "Lukitkaa portit, miehet! Ei ainoata
elävää sielua saa päästää ulos." Samassa hän veti taskustaan esiin
suuren avaimen ja löi sillä rautaristikoita.
"Avaa mieluummin ovi meille!" sanoi drotsi Pietari, tehden nopean
liikkeen ottaakseen avaimen hänen kädestään, mutta samassa
silmänräpäyksessä kuului etäinen kilahdus vedessä olevilta kiviltä,
tornin alapuolelta.
"Mitä te teitte, herra drotsi!" huudahti ritari, muka äärettömästi
pelästyneenä. "Te riistitte avaimen minun kädestäni, nyt olemme kaikki
täällä vangittuina. Salmi kohisee voimakkaasti, ei kukaan voi kuulla
meitä, eikä tänne uskalla kukaan tulla niin lähelle, että voisi
pelastaa meidät. Ja minun tyttäreni, lapsi parkani. Nyt hän on yksin
niiden petturien ja ryövärien joukossa."
Kaikki olivat hämmästyneitä.
"Teidän tyttärenne!" huudahti drotsi Pietari kiihkeän levottomasti.
"Ei, ei!" lisäsi hän rauhoittavasti, "häntä täytyy ryövärin niinkuin
petturinkin kunnioittaa! Herttua ja hänen drotsinsa eivät kuitenkaan
ole raakoja, kunniattomia väkivallantekijöitä, vaikka heillä onkin
roistoja seurassaan. Jos olisitte ollut levoton tyttärenne tähden,
herra Lave, niin tuskinpa olisitte itse tuonut hänen luokseen niin
vaarallisia vieraita, ja ehkä te ette myöskään olisi hukuttanut
vankilanne avainta."
Ritari Lave vaikeni ja käveli levottomana edestakaisin. Drotsi Pietari
ja Rimordson katselivat hätääntynyttä linnanherraa tutkivin katsein,
joissa samalla kuvastui suuttumus tästä omituisesta vankeudesta juuri
tärkeimpänä hetkenä. Kukaan heistä ei enää epäillyt, että herttua oli
tuntenut heidät, ollen selvillä heidän matkansa tarkoituksesta. Oli
varmaa, että hän nyt käyttäisi kaikki keinot päästäkseen pakoon ja
toteuttaakseen rohkeat suunnitelmansa. Siitä olivat drotsi Pietari ja
hänen ystävänsä vasta noustessaan torniin tulleet selville. Thorstenson
ja Rimordson olivat senvuoksi hyväksyvästi katsoneet toisiinsa,
kuullessaan drotsin rohkean päätöksen ottaa kiinni herttua omalla
edesvastuullaan huolimatta siitä, että kuninkaallinen valtakirja
oikeutti heidät ottamaan tämän askeleen vasta sitten, kun he tapasivat
herttuan skånelaisella alueella. Nyt oli tämä uusi, rohkea yritys
tehty tyhjäksi, ja sillaikaa kun linnanherra täällä jakoi vankeuden
vastenmielisten vieraittensa kanssa, pitivät herttua ja hänen
vaarallinen seurueensa kyllä huolen siitä, että joutuivat täydelliseen
turvaan. Kun nämä ajatukset nopeiden salamoiden tavoin välähtelivät
drotsi Pietarin ja viisaan Rimordsonin mielessä, purki Thorstenson
suuttumuksensa mitä kiihkeimpiin syytöksiin levotonta linnanherraa
vastaan, kutsuen tätä empimättä viekkaaksi petturiksi, joka avusti
kapinoitsijoita ja muukalaisia merirosvoja. Hän koetti heti murtaa
oven auki, hyökäten raudoitetuilla saappaankoroilla sitä vasten, mutta
turhaan. "Toimita heti ovi auki!" huusi hän raivostuneena, vetäisten
esiin pitkän miekkansa -- "tai, pyhän Knuutin nimessä, saatte maksaa
sen hengellänne, raukkamainen, viekas petturi!"
Kuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.
"Se on mahdotonta!" -- änkytti pelästynyt herra Lave. "Suojelkaa minua
tuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin
puolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten
minä, vaan te suljitte meidät tänne."
"Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille,
kun sen vaadimme", sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja
hurjistuneen Thorstensonin välille. "Linnanpäällysmies on aseeton,
niinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan
minkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni
alaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki
vankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku
kuulee huutomme ja joutuu avuksemme!"
"Te olette oikeassa, herra drotsi!" mutisi Thorstenson ja pisti
miekan tuppeen. "Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan
aseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki
yhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin
voimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele
saappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne
saappaittenne koroilla kunnianne puolesta."
Vastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti
voimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua
ovea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän,
kajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei
auennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut
auki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen
ristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut
kuolleet herättää: "Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on
vaarassa!" Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili
korkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia,
myrskyisenä, pimeänä iltana.