Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä,
melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin
linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen,
ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä
nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge.
Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja
paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen
helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen
drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen
kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella
enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin
kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan
salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen
omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena
aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun
hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää
sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan
odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö,
jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja
vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa
täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.
Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi
mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi
maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa
Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan
ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta
vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat
paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi
edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää
lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän
virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä
sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä.
Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä
tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin
peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa
lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen
kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi
olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi
voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta
hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta
tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin
kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka
johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan
runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui
rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa
näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin
tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen
mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen
kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat
kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän
toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle
tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan
ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin
nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä.
Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty
drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen
inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan
hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi
pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge
oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle
sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli
Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi
näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja
hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman
erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta
ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen
hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa,
niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin
puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa
oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt
nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin
missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän
sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan.
Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus
oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen
hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein
inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin
hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä
menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan
huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän
asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja
pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi
Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden.
Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki -- sanoi hän, --
ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle
ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja
niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä
puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta
toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei
ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan
ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri,
kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti
vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan.
Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan
tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa,
jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa,
vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja
avomielistä rohkeuttaan.
Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä
kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa
osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta
antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan
ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka
hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein
karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla,
jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää
välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa
ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui
hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa
kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta
lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.
Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito
huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin
unissaan muutteli nappuloita.
"Mutta sanoppas toki, rakas isä!" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon,
"luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, --
uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar,
todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?"
"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!"
sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. -- "Se on turhaa,
joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen
ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä
milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan
ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät
huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle
sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta
sinä huolestutat monasti minua puheillasi."
"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret
tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat.
Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita.
Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta
kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend
Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä
milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi."
"Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut!
Mistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina
latelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä
tiedän."
"Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti
minulle niistä niin monta, kaunista laulua."
"Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, -- kaikki laulut ja vanhat tarinat
valehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset
keksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta
tekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan
lauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele
semmoista roskaa."
"En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja,
isä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin
paljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos
nuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja
sankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin
silloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää
heidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa.
Silloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain
katoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme
voi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme?
Mitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei
sydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa
tarinoissa ja lauluissa?"
"Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen
mikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta
lukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme
on muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja
vanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat
sankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia,
kuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista,
niistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen
kuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä
levottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana
voi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan.
Katsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?"
Inge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa
kahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun
porttiholvin yläpuolella.
"Tuuli on kääntynyt itään", sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui
paikalleen. "Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?"
"Enpä juuri!" sanoi ritari ja nousi. "Itätuuli? -- hm! ja tunti sitten
tuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen
yli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan
muutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun
hyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa,
niin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä
talossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä
heidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä
missään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista,
tai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista
sinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä
punastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein!
Ajattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä,
mutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja
sinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian
rohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata
salakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä
ratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. -- Jos
he tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne
ennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä!
Portinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin
kaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän
pelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja
linnantupa on täynnä talonmiehiä."
"Pelätä!" huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. "Ei, isä, mitä
minä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi
vihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin
salaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole
sairas?"
"En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä,
joita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä
hämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan
lauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se
kuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken
lauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta!
Ei minua mikään vaivaa." Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja
poistui.
Alkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu
huolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön,
joka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan
yksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia
levottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia
osaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin
vähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita,
jotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet
perikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi
huhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna
jokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä
selkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä
tänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään
voinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän
aikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita.
Isän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään,
kun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän
nimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä
tai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa
Skåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän
huomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen
muitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän
ei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan,
että kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava
marski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen
lähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä
oli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena
oli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli
hänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli
käsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että
tällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus,
että hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa
uskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti
pelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän
tunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti
ympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka
nurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi
äkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän
oli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti
musta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän
päivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja
likaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge
vetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän
häpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän
emännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.
"Tervetuloa, vieras!" sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka
vapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti
pääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi.
"Isäni tulee kohta!" lisäsi hän. "Suokaa, minun hakea valoa!"
"Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?" Tuo raa'an ja
karkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen
tuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi
saliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan,
mutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. "Yksinkö?" toisti hän.
"En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota
yksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan
varusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä."
"Elkää pelästykö minua, ihana neito!" sanoi vieras ja astui askeleen
taapäin. "Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja
somistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa
tallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko
ritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko
kuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana."
"Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!" vastasi ritarineito. -- "Hän
on itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua.
Koirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija,
niin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa." Hän aikoi mennä
ja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti
kätensä varoittavasti, melkein uhaten: "Jääkää! Ei valoa! Minä menen
heti!" mutisi hän. "Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan
matkustavaista Nyborgista?"
"Ei ainakaan minun tietääkseni", vastasi Inge, "mutta linna on suuri,
ja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä
kuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia".
"Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää,
niin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy
haluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa
teidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei
tarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen
tänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin
minun ystäviäni." Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta
oli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä,
ettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät
sytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa
sytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien
eteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän
antoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän
astui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet
paikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan
illallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään
huomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille
tarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin
kirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen
talon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He
istuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat
esille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö,
joka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen
monia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä
vieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.
"Minä en tunne heitä", vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. "Mutta
kerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!" lisäsi hän nopeasti,
johtaakseen ajatukset muihin asioihin. "Oletko hiljan kuullut jotakin
lemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?"
"Siihen on vielä pitkältä, neiti!" vastasi Else ja oli heti valmis
mieliaiheeseensa. "Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan
Möllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin
kanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä
ihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta
valtaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta
onhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta,
ja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde
on marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän
on rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika,
voisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin
anna tietoja itsestään", jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, "niin en
minäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan,
niin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä
Själlandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan
juutilaisen maalaispojan tähden."
"Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa
kerrotaan", sanoi Inge neito, "hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi
ritari Åken tähden".
"Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen
neito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin
yksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten
vaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää
tyttöä koko maassa. Ei, ei" -- jatkoi hän ja hyräili:
"Kuin lahoava silta alla askeleen
on valat nuorten urosten.
Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan
mies nuori on sanassaan."
"Tämä laulu on uusi", sanoi Inge neito, "niin ei lauleta vanhoissa,
niissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan".
"Hyvänen aika!" huudahti Else neiti. "Siihen ei minulla ainakaan ole
halua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule
eläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan."
"Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia", -- sanoi Inge
vakavasti. "Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset,
jotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä."
"Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en
tosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos
hurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?"
"Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta
niissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin
myöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus
kysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä
helpommin unohtaa herransa."
"Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!" vastasi Else. "Hän lyö mieluummin
kaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään.
Hän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi,
vaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei
pelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota
kuninkaan ja marskin välille."
"Tyttö, oletko sinä hullu!" huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. "Onhan
marski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan,
niin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija."
"Sitä minä en ymmärrä", sanoi Else. "Mutta sen minä tiedän, että kun
marski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa
kun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut
ihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä
taisi."
"Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei
milloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa."
"Minulle se on aivan yhdentekevää", vastasi neito, "minä olisin
kuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista
herroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin
lopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen
vaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat", ja hän hyräili:
"Asemiestensä kanssa kerran
ritar ratsasti käräjiin;
hyvin onni suojasi herran,
mutt' miehet ne hirtettiin."
"Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!"
sanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. "Paina
mieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen
tyttö."
"Se on helppoa muistaa", vastasi Else, "sillä minä en osaa ainoatakaan
saksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin".
"Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen
mies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas
Didrikistä? Lauletaan se!" Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät
lauluun:
"Linnan herra on kuningas
sekä kaiken maan,
myöskin urhojen uljasten.
Säilä on kirkas kourassaan.
Ja kuningas on valtias linnan."
Heidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain
sankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena
ollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin
Waldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa
hän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun
reipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä,
teki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä
turvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin
kertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut
kaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja
neidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä
äänellään lauloi:
"Härkää talonpoika ohjailee,
ja hovilainen orhin on valtias.
Mutt' päämies linnojen, kaupunkein
On Tanskan kuningas,
Ja kuningas on linnojen herra."
Nyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla
varustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat
hämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme
vierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa,
molemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret
ritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari
ja ritari Thorstenson.