Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä
Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse,
ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat
sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja
jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle.
Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan.
Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista
se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta,
vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut
siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä
oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia
kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa
sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta,
joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki
oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat
villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli
kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua
merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset
mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä
seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja
hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa
laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva
oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön
alapuolelle.
Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä
lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti
yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin
töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna
merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan
joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni
ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden
kulmakarvojen alta. "Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen", sanoi hän
käskevällä johtajaäänellä. -- "Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä
Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön
minä heti paikalla kuoliaaksi."
Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet
siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan
ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä
kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.
"Tämän sillan yli", jatkoi hän, "ei kukaan Korsöristä tuleva pääse
tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas.
Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän
tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta
mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni
kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän
miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on
käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon
kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?"
Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri
kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja
roistonnäköisen miehen kanssa. "Se on helposti ymmärretty, ankara
ritari", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään
nyykäyttäen. "Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella
kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun
mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät."
"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä
vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein.
Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen
tulijan. Menkää nyt paikoillenne!"
Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan
yli, kadoten vastaisen rannan metsään.
Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti
Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn
vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja
näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää
vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla
metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa
katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin
neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista
urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät
siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi
isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja
kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin
oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen
satulassa laulaessaan:
"Tuo kilpi neljäs punaisin
on kotkin koristeltu,
se on Holger Dansken, ja eteen sen
monet urhot on surmaeltu."
"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!" lisäsi hän. "Jos
minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan,
punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni,
kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin
merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:
"Sen kilven kupuun kuvattu
on neito ja miekka kirkas,
ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon,
laula, -- ei nukkua virkas."
Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan,
olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa.
Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta,
ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: "minun pieni norlantilaiseni!"
Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle
havaintonsa.
Drotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. "Jos
aseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme
täältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin
sulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja
millä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa
ottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka."
Molemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä
pitkää, kapeaa siltaa.
"Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa
vasten!" sanoi ritari Rimordson. -- "Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa:
joko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti
ratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin
urhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua
hakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon
ratsastajaa kotona."
"Me murtaudumme läpi nelistämällä", sanoi ritari Thorstenson. -- "Mutta
eihän täällä näy ainoata elävää sielua --"
"Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin
toivoisimmekaan", vastasi drotsi Pietari. "Uivatko hevosenne hyvästi,
herra Rimordson?"
"Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä
mennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä", vastasi ritari. "Minun
ja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos
on vähänkin liejua!"
"Sitten ei ole valitsemisen varaa", sanoi drotsi Pietari. "On
epävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on
toimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin
luottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me
annamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan.
Jos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme
hänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme
pidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää
kirjeet, jos ei pääse pakenemaan."
"Te olette varovainen, jalo ritari!" sanoi herra Rimordson. "Mutta
täytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta."
"Hyvä on", sanoi Thorstenson -- "jos meidän testamenttimme on tehtävä,
niin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan."
"Tässä, uskollinen Skirmen!" sanoi drotsi Pietari, ojentaen
aseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. "Olethan
ymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on
kysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa,
niin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla
puolen!" Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.
Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. "Täytyykö minun siis
paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa
iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra
drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala
olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen
sillan!" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. "Minun norlantilaiseni",
huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja
ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään
metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria
neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa
nelistä siltaa kohti. "Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki
jokeen", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein
sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. "Turhaa hälyytystä!" huusi
Thorstenson, "eihän täällä ole ketään".
"Pian, pian, eteenpäin!" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen
ohitsensa.
"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" mutisi Thorstenson suuttuneena,
koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot
kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää
hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei
ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa
sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen
rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa
hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli
jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen,
läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät
ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri
norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi
takaapäin: "Seis! tai te olette kuoleman omat!"
Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä,
ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. "Joutuin, joutuin!"
huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen
pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset
tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja
näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella.
"Joutuin, joutuin!" -- huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että
drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan
eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset
yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut
liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. "Pois aseet!" huusi ääni
heidän takaansa. "Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!" Nyt kilahti
drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui,
hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi.
"Syöskää heidät alas, senkin koirat! -- lyökää päälle!" huusi nuori
ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän
päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson
taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät
keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto
kaikui heidän takaansa -- sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot
esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat
muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson
liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman
surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi
hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui
hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, -- miekka
putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. "Seis, miehet! Antakaa
heidän mennä!" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. "Saatanan
nimessä, antaa heidän ratsastaa!" Silmänräpäyksessä olivat rosvot
kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat
hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä
tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja
kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he
pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden
kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan
sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.
"Mitä tämä oli?" sanoi drotsi Pietari. "Taisteliko Herran
kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla?
Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?"
"Pelastuinko!" toisti hän synkästi. "Kyllä, saatanan nimessä
minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin
kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!"
"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu", kysyi Thorstenson. "Ei
ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa
kalpene."
"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa" -- vastasi ritari, "mutta
kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen
ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala
armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni
käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi."
Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa
katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen
syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. "Elkää enää ajatelko sitä, rohkea
ritari!" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. "Meidän
levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä.
Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa
sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea."
"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan,
jalo ritari", sanoi drotsi Pietari, "niin on vielä toivoa hänen
pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut
langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla
voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen."
Rimordson puisti päätä ja vaikeni.
"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!" huusi
nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen
joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä
norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin
ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän
vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi
isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. "Tässä saatte kuninkaan
kirjeen takaisin, herra!" sanoi hän iloisesti. "Siihen ei ole päässyt
pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni."
"Vanha Kimoni!" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen
selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet
juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti
kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa.
Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt
nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois
vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää
jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan
vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa
hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka
kärsimättömänä kuopi maata. "Sepä oli sukkelaa!" sanoi hän Skirmenille
hypätessään satulaan. "Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?"
"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna", vastasi
Skirmen. "Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia
minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös
laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään,
ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa
norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun."
"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!" sanoi Thorstenson. "Jos et vain
olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies."
"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari", vastasi
Skirmen loukkaantuneena. "Muuten on paholainen ollut äitinne."
He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian
ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.
"Mutta minun metsästäjä-parkani", huudahti ritari Rimordson pysähtyen.
"Eikö heitä enää voisi pelastaa?"
"Minä näin heidän syöksyvän alas", vastasi Skirmen. "Se oli kamala
näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan
heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme
liinakkoa jäi liejuun -- --"
"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!"
"Voi, se oli kauheata", -- vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, "heissä
ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät
laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave
Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo
lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista."
"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta", huokasi Rimordson
hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari
Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.