Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä
vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta
viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman
tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa,
että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka
haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä
antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä
halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta.
Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta,
eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen
seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään
muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti
hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe
hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden
juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi
vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: "Tyhmää puhetta!
Roskajuttuja, eukkoseni!" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe
ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä
kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien
huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä
että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä,
lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri
lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa,
ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli
hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä
heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille.
Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli
turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he
aikoivat syleillä häntä.
"Loruja! Joutavia juttuja!" murahti kreivi taas. "Mutta sinä olet
oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista
haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu
noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?"
Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi
Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut
harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea
tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun
sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta
verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän
pelästyneenä: "Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!
Tuossahan hän on!"
"Kuka!" tiuskasi kreivi. "Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä
on?"
"Ettekö nuku, jalo kreivi?" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. "Minä
tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä
lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten."
"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!" huudahti
Dorthe. "Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen
itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut."
"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!"
sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle
kätensä. "Te matkustatte -- ja minä makaan tässä. No, matkustakaa
Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan
minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista
siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?"
"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi
minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. -- Mene vähäksi aikaa
ulos, Dorthe!"
Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven
raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven
tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.
"Kysyikö hän todellakin minua?" sanoi kreivi. "Ei suinkaan teillä vain
ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne
onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa."
Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan
houreissa.
"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen", jatkoi kreivi.
"Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin,
katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No,
elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?"
"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme", vastasi
drotsi Pietari. -- "Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle.
-- Mutta ehkä te itse" --
"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan
peitetyin sanoin. -- Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?"
"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta", jatkoi drotsi
Pietari. "Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja
näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa."
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!" huudahti kreivi salaamatta
iloaan. "Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa,
ettekä seuraa hovia?"
"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa
pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette
erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea
mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta,
-- te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen."
"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa
vain suoraan!"
"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja
parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä
tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon,
ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme
yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, -- tapahtukoon
täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne
paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta --
luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa
vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana
yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!"
"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä", vastasi
kreivi hymyillen, "ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä,
etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan
sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän
kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä
syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse
tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin
ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta
te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa
kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat
ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä
en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä
avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja
oikeudenmukainen."
"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen
vakuudeksi!"
"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan,
silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja
salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte
luottaa."
"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!" vastasi
drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään.
"Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin
kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä,
huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani
leikkimään! -- Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin
yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka
tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on
tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme
ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja
viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne!
Hyvästi!" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti
kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui
syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas
huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin
vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin,
että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.
Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut.
Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt
taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui
kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas
linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa
kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta
ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua,
aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan
äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan
joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla.
Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten
kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun
ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta
herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla
äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin
viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat
punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa
vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin
laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas
kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä,
ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan
vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä
ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen
laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse,
kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin
satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä
niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa,
ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön
eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen
luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus
Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset
ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli
suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut
heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin
lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana
pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki
vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa
laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina
maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa
vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa
suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli
sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti
hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa
selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja
sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa
nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli
kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki,
joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui,
oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut
ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen
talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista
kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle
pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä,
Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat
hevosten huoahtaa.
Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. "Olithan
sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!" sanoi hän
aseenkantajalleen.
"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!"
vastasi aseenkantaja. "Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla
minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen
sielun laivalla."
"Montako siellä oli?"
"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä
sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa.
Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen
parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli
suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi,
oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale,
ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen
tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka
pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse,
sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime
vuonna."
"Niilo Rauhaton", huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. -- "Mutta
eikö purjelaiva ollut norjalainen?" kysyi drotsi Pietari.
"Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä,
karvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä
oli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa
ritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä
Alfkreiviksi." --
"Alfkreivi! -- Vähä-Alf!" huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat
hämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen,
kalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui
miekankahvan ympäri. "Seis!" -- huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. "Jos
voisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen
vuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?"
Drotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. "Näettekö?" sanoi
hän. "Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin
täällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he
suuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin
maihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli.
Jos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on
hänellä ja marskilla mahtavia ystäviä."
"Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!" sanoi Thorstenson. "Siellä
tunnetaan Alfkreivi viime vuodesta."
"Silloin he ovat pian täällä!" sanoi drotsi Pietari. "Norjalaiset
viikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida
herttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan
läpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän
täytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on
tarpeen."
"Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin
rantametsästäjiä!" sanoi Thorstenson. "Tuossahan on Tornborg. Me
asetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne
linnaan."
Drotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan
Tornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa
hevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten
itse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli.
Täältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren
jyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla
jäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä
kummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta
tuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi
metsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin
ennen kuin illalla.
"Siis tulkaamme omin voimin toimeen!" sanoi drotsi Pietari. "Voimme olla
täällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen
linnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä
parempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota."
"Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän
kuitenkin tunkeutua läpi!" huomautti Thorstenson. "Minä osaltani
otan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen
ryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen
voima."
"Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa
vähän enemmäksikin, ankara herra ritari!" sanoi Skirmen, ojentautuen
suoraksi. "Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin
korvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea
väkevää miestä."
"Ei turhia kehumisia, Skirmen!" keskeytti drotsi Pietari
aseenkantajansa. -- "Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi
kiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet
heidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli."
Skirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään
metsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat
ritarit asettuivat törmän taakse.
"Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!" huudahti ritari Thorstenson
kiivaasti.
"Se on sivuasia, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti.
"Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon
tärkeämmän tehtävämme!"
"Te olette oikeassa!" sanoi Thorstenson. "Tuon kirotun viikingin tähden
minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika
arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni
meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille
onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas
ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä
väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan
yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?"
"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön", vastasi drotsi Pietari
-- "ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä.
Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan
norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen
rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä
puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka
se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme
ulommaksi."
"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni
Alfkreivin!" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja
hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. "Jos se kirottu koira
todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä
nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi,
käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos
kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä
matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia
Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän
onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään."
"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?" kysyi drotsi Pietari.
"Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?"
"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse
paholaisen!" vastasi ritari kiivaasti. -- "Häntä pidetään sekä
Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan
oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna
naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta
syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö
te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen
mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja,
ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?"
"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta,
jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän
vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun
tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin
poika."
"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan
ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä
vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat
pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet
ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja
tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran
saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan
kuninkaaseen."
"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja
ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?"
"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson", --
vastasi Thorstenson. -- "Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli
ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä
tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani
antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen
ylpeistä hallitsijoista."
"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka
syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme", jatkoi drotsi Pietari
ystävällisen osanottavasti. "Niin suuresti kuin kunnioitattekin
vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää
minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin
sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette
voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista
saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen
kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun
korkeampi ääni puhuu -- --"
"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!" vastasi
Thorstenson. -- "Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille!
He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa
uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he
voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat,
jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista,
joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä,
hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas
kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain
niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen
ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata
vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te
voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt
ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla."
"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!" vastasi drotsi
Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin
kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä
päällä. "Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä
prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen
ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät
yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille
uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne
määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten
leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut,
että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti
määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa
ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta
ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen
johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia
yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon
salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat
määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa,
joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä
en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte
sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta
samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu,
joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin -- Jumalan
kiitos! --. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut
tehdä minut hulluksi -- tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi
vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä."
"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!" sanoi
ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. --
"Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän
sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka
te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta
elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana
sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette
todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän:
se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska
nämä kiiltävät hämähäkinverkot."
"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!" vastasi drotsi Pietari,
ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta.
"Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä,
silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää
katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja
löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa,
teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa."
He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti
keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa
eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta.
Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan,
perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan
pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän
oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän
tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana
toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi
hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja
ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin
kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa
suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa,
ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti
käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein
yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten
herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli
taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli
Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan
oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston
mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi
Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen
jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen
sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan
onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä
kapinakuningasta hallitsijanaan.
"Ei, hyvä ystäväni!" huudahti Thorstenson, "ennemmin voimakas
itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea
tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin
rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä,
kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta
naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä
suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! -- Ei, ei!" jatkoi hän ja löi
miekallaan maahan. "Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä
on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi,
saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen
itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja
puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen
nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin
symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa", jatkoi hän
koettaen hillitä kiivastumistaan, "sitä ette voine kieltää. Te olette
hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa.
Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan,
vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun
sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole
rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina
me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte;
mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt
joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä
en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä
kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt
meitä ylenkatsovat."
Drotsi Pietari nousi kiivaasti. "Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa
meitä", sanoi hän, "ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta
tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta,
mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos
häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme",
jatkoi hän. "Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita,
olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne
kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina
palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan."
"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi
Thorstenson, "vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos
joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä
sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen
paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?" Hän hypähti
äkkiä ylös. -- "Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla
niityllä?"
Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka
puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät
nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä,
ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. "Ketä te
olette?" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. -- "Täällä on
noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen
Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!"
"Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!" vastasi
drotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi
samassa hänelle kuninkaan valtakirjan. "Ketä me olemme, sen näette
tästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?"
"Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!" huudahti ritari hämmästyneenä ja
hypähti hevosensa selästä. -- "Kuka olisi luullut tapaavansa teidät
täällä ja tässä puvussa!" Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä,
ja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari
viittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan
vaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. "Vai
niin, suu tukkoon siis!" sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin
takaisin drotsi Pietarille. "Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin
ajaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!"
jatkoi hän suuttuneella äänellä. "Ettekö te nähneet pitkäpartaisia
miehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He
ovat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme
lukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se
tapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni
söivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni
heidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä."
"Meidänkin hevosemme ovat kadonneet", sanoi ritari Thorstenson. "Täällä
ei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!" -- --
"Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?"
"Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa", vastasi drotsi Pietari.
"Kas, tuolla hän tulee!"
Kepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.
"He tulevat!" sanoi hän. -- "Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin
herttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran."
"Alfkreivi!" huudahti Thorstenson. -- "Kuolema ja kirous. Joutuin
heidän jälkeensä!"
"Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo
variksenvarpaat", sanoi metsästäjä. "Mutta meidän täytyy saada varmasti
tietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa
minua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan
meidän ohitsemme, näkemättä meitä!"
Sillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea,
reipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön
maantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita.
Siellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli
silloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat
he viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja
Thorstenson teki kiivaan liikkeen.
"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!" -- sanoi metsästäjä. "Sentapaista
riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua
ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat
häränkasvot minä en tunne, -- mutta kyllä --"
"Alfkreivi! -- Vähä-alf!" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli
vähällä hypähtää pystyyn.
"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!" kuiskasi drotsi
Pietari ja esti häntä nousemasta.
"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja",
-- kuiskasi metsästäjä. "Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen,
takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon
herran aseenkantajan näköinen."
"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo", vastasi drotsi Pietari hiljaa.
"Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan
vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki."
Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit
nousivat. "Tämä on toki liikaa!" sanoi Rimordson. "Täytyykö minun,
Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla
maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä!
Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin
aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin
ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki
valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä
lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla
mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta." Hän nousi
nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli
tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen
seurasivat häntä nopein askelin.
Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen
mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat,
hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen
esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli
sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen
uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä,
ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien
yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi.
Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa
määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä
loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan
julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna,
Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti
vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan
norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli
monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus
hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka
oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen
merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja
oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön
rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti.
Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi
hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän
linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut
linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia,
josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö
uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon
metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin
oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin
vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata
heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista
Slagelseen vievää tietä.