Oli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi
asioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella
viheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset
läänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin
talonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät
vielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta
saapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä
levottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet
ympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa
aseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla
reunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli,
sen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono
valtakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan,
Lundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi
mestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan
päivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli
heti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli
jo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi
sinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies,
kookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään
ei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein
kokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka
hihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin
hän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin
taas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti
hän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman
papin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä.
Hänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono
tukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen
samettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset
korot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja
koristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat
vinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.
Hengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin
matkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka
ylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta,
heittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin.
Vasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia
virkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar
herttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa,
hartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin
vaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan
oli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu.
Hän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin
kreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen.
Lähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi
sotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa.
Hänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle
pilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä
herroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan
neuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle
puuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa,
nähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka
ja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään
näki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.
Näiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman
puolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin,
sinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja
useimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit
pitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten
katsojien lomitse.
Kuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti
linnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu
tammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea
sauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.
Kuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka
kädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti
alas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin,
marsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija
Raanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis
Åke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja
ritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa
valtaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen
levoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli
istuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi
Kristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta
Danehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja
otti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja
hovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka
oppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä
varoen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta
ajatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.
"Tänä päivänä minä en ole tuomarina", sanoi nyt kuningas. "Minä olen
itse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee
valtakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!"
"Danehoven nimessä!" huusi airut, -- "astukaa esiin valantehneet
miehet!"
Ja nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran
kanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja
ja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat
päänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat
hiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista
koolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja
puheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä
ja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla
äänellä: "Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!"
Drotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea
töyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren
pergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja
herttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta.
Senjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston
joukkoon.
Vanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. "Meille kaikille on tunnettua",
alkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, "että jalosukuinen
Etelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan
vielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen
alaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka
kuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia
ja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas
Eerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan,
tämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä
vaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat
molemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille
käräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä,
valtakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen
miehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä
asiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen
todistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti
tunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä,
jotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet
tuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten
edessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi
selittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin
tuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä
siksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa
tapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion
oikeaksi ja pysyväksi!" Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin
totisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien
kasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki
levottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko
kreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He
heittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.
"Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!" alkoi ritari Jon taas
puhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle
suuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui
seitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja
luki ääneen ja selvästi:
"Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens
Pederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson
Fyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson
Skånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep
Laalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä
olevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin
maahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle
ja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat
kuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille
heidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille
kuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista
tiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka
siitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua
Waldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei
tiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme
me kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden
vallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän
sakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa,
ja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän
sinettiemme joukkoon." Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten
hän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä
ympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka
hän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen
herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat
suuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa
vaippojensa helmuksia.
Drotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla
äkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja
olkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta.
Kaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen
rivistä esille rohkea mestari Grand. "Tuomio on voimaton!" sanoi hän
kovalla äänellä: "Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole
täydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!"
"Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa", vastasi Jon ritari tyynesti,
"Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut
ja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään
hengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa
Johannes!"
Tämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti
tuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: "Pyhän kirkon
nimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani
ja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen
tietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa,
ja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä
käräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi
Tanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen
omistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta
Alsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan
tai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa."
Vaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä
ja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti,
etteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen
paikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen,
astuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi
kuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä
ja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme
voimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen
jälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas
painoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti
alas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään,
ja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan.
Parhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden
ritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan
Jaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa,
siten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua
Waldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän
tarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen
liikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa
kanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.
Illalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat,
joihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa,
ja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko
hoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu.
Viulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät
näkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa
leikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja
peitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta.
Rakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja
koreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä
vilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja
naisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.
Samoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua
Waldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään
tyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota
yhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella
olennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa
kuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu
ritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin
kuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari,
ja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut
hopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi
esiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana,
samaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard,
selvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle,
Cecilialle, kuin kellenkään muulle.
Drotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen.
Hän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti
huvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa
nerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa
esiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän
tunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin
hänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta
heti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen
erityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan
muuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin
olevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti
välttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja
piti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää
kuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset
hovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään
loukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä
kilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse
hän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi
pysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle,
kuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä
seurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina
avomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi
synnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan
kerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja
mielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla
kotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille,
ja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä
käynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan,
rakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle
ja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla
vangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen
hyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella
osanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli
pelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä
luultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle.
Sen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen
kanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää
kuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan
hänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt
sopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää
ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan
herttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten
herrojen kanssa.
Oli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista
kamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen
äkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta,
ja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta
rakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane
aina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari
ei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka
jo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan
luottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari
seisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi
levottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä
velvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella
nuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton
valvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan
heittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa
ihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse
ja johtaakseen hänet turmioon. "Hänen parempaa ihmistään minä en voi
pelastaa!" sanoi drotsi itsekseen. -- "Nyt minun täytyy ajatella
kruunun turvallisuutta!" Hänellä oli povellaan kuninkaallinen
valtakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että
tämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut,
jotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi.
Jos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin,
palaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä,
yhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan
ja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että
tämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui
siitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin
oli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa
seisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä
purjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa
suuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen
vakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman
suosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta
toimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan
kohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen
sukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen
kuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa
hedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari
olivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen
silmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja
iloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän
henkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se
ajatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi
drotsin paikan kruununperillisen luona.
Prinssi tanssi huoletonna ja iloisena, pidellen Merete sisartaan
kädestä. Prinsessa oli vain kahdentoista vuoden vanha ja jo melkein
kihloissa ruotsalaisen prinssin, Birgerin, kanssa. Siten oli riidat
uuden ruotsalaisen ja tanskalaisen kuningashuoneen välillä sovittu,
sitten kuin horjuva kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan oli
koettanut nostaa uudelleen kuningas Waldemaria valtaistuimelle, jolta
hän itse oli ollut avullinen syöksemään pois häntä. Vielä luotettiin
vain puoleksi rauhaan mahtavan kuningas Maunu Latolukon kanssa, ja oli
kiirehditty sukulaisuuden tähden hakemaan erityistä paavillista lupaa
tähän liittoon.
"Siinä taas horjuvan valtiotaitomme uhri", kuiskasi hyvin tunnettu,
syvä ääni drotsi Pietarin korvaan. Vakava ritari Thorstenson oli
huomaamatta lähestynyt häntä, ja katseli nyt säälien pientä, iloista
prinsessaa.
"Ritari Thorstenson!" -- sanoi drotsi Pietari, havahtuen vakavista
unelmistaan. "Oletteko tekin tänä iltana tämän maailman turhuuden
toimeton katselija? Minä arvaan kyllä ajatuksenne, urhokas ritari!
Mutta ehkä te sentään olette hiukan väärässä kun niin ehdottomasti
tuomitsette." Hän veti ritarin mukanaan viereiseen huoneeseen,
jossa pelipöydät olivat vapaina, ja jossa he voivat rauhassa
puhella keskenään. "Te surkuttelette prinsessaa", jatkoi hän.
"Häntä minä vähemmin huolehdin. Ruotsalaiset toivovat yhtäpaljon
kruununperillisestään kuin me omastamme. Nämä lapsikihlaukset kuuluvat
nyt kerran päiväjärjestykseen, sekä ritari- että ruhtinassuvussa.
Tiedättehän te, että minä itsekin olin samalla tapaa kihlattu jo
kehdosta asti, enkä tuntenut itseäni siitä onnettomaksi. Se side on
nyt rikottu, enkä minä tunne itseäni sen onnellisemmaksi. Alaikäisten
sieluilla on enkelinsä Jumalan luona, sanoo Mestari Martinus. Jumala
yksin tietää mikä meille on parasta, ja hän johtakoon meidän kohtalomme
parhaaksemme. Ei taida olla pitkältä siihen, jolloin kuulemme
samallaisen kihlauksen pienen kruununperillisemme ja soman ruotsalaisen
kuningaslapsen välillä, jonka näimme turnajaisissa. Kuningas näkyi sitä
hartaasti toivovan, enkä minä tohdi sitä vastustaa."
"Raakamaista! Inhoittavaa!" -- mutisi ritari. -- "Mutta minulla on
teille muuta sanottavaa. Oletteko valmis matkaan?"
"Vielä ei ole aika käsissä. Niin kauan kuin kaunis herra tanssii
ja koreilee tuolla sisällä, ajattelee hän tuskin valtakunnasta
poistumista."
"Te tiedätte kuitenkin hänen sanoneen hyvästi kuninkaalle? Sanotaan
hänen vielä tänä yönä matkustavan Schleswigiin, mutta minä tiedän
kahden hyvin ylhäisen herran aikovan tänä yönä Korsörin puolelle.
Ne ovat varmasti herttua ja hänen drotsinsa. Laivan, jonka he ovat
vuokranneet, sanotaan olevan ruotsalaisen, mutta minä uskon sen olevan
norjalaisen, ja päällepäätteeksi merirosvolaivan."
"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari. "Meidän pieni purjelaivamme
on kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin
ritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on
lentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä
vapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei
häntä siitä kukaan voi estää."
"Kyllä ymmärrän!" vastasi Thorstenson. "Me teemme, myöskin vain
huvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave
Litlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä."
Drotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka
saattoi hänet hämilleen. "Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!" --
sanoi hän nopeasti. "Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen
asti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani
laivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen
linnanportilla hevostemme luona." Hän puristi Thorstensonin kättä ja
astui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan
kuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.
"Pari sanaa, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä
äänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi
pysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. "Mitenkä voi sairas
vieraanne?" kysyi hän. "Olen pahoillani, että minä tavallani olen
syypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa."
"Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois
häntä katsomaan."
"Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!" jatkoi
hän, "sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti,
taistellessaan erään naisen kunnian puolesta!"
Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Mitenkä? Armollinen
kuningatar!" änkytti hän. "Kuka on sanonut --"
"Yhdentekevää!" -- keskeytti kuningatar hänet. "Minulle on aivan
äskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui
riitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja
ujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja
jonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin
uskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä."
"Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut", vastasi drotsi Pietari
syvästi loukattuna, "sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi,
kantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa
kunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen
verran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista
kohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan
taisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, -- jalo kreivi Gerhard
itse voi sen todistaa -- hänen vastustajansa ei ole unohtanut
velvollisuuksiaan."
"Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne
todenperäisyyden takeena", sanoi nyt kuningatar lempeästi -- "mutta
minun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita,
ja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka
yhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin
mainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu
ritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin
se on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän,
että te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan
vieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta
suosiostani."
Tuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen
silkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan
huokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan
äänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.