Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena.
Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka
viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän
vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut
kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen
ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana
hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle
toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana
koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä
lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi
Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen
kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan
ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet
vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha
valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä
salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen
jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli
saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen
tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä
kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi
Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja
kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen
kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon
ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili
ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan
ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha
tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin,
koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa
Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja
vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille.
Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen
niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt,
vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan.
Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson
ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan
täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota
tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin
välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella
jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty
Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän
edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten
mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten
ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka
molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta,
sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan
mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä
Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan
Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen
ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina
yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai
niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen,
että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden
neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja
vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti
kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin
valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen
kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla
valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana
punnitsivat asiaa.
Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin
kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin
suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen
kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko
sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein
herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson
ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin
itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra
oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua
hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi
nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona
valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään
luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen
kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille,
joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan.
Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä
saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.
Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa
valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli
ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka
tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei
ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen
välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen
kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että
menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta
otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta
samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. "Me olemme täällä koolla
kaikki kaksitoista!" huusi vanha ritari Jon. -- "Kolmannelletoista
ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa."
Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan
jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta
sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä
varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen
liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä
mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.
Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin
luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä.
Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi
vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan
sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa
vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka
saisikin maata kuukauden sen johdosta. "Parempi pyy pivossa, kuin
kaksi metsässä!" sanoi hän. "Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna
enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä,
joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo
haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin
minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika,
jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä
ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan
kunniakäädyillä!"
"Haavani paranevat helposti", -- vastasi drotsi Pietari, "eikä miekka
tällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette
kuitenkin oikeassa!" lisäsi hän. "Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin
aikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta
heittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka
haavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä
liikkeitä --"
"Liikettä minä juuri tarvitsen", -- keskeytti kreivi hänet. --
"Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka
ohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona.
Tiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi
onnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden
olla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni
ja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni,
mutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi."
Nyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen
sindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla
kirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. "Kas niin!" -- sanoi
hän -- "luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt
jätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! -- Koetappas sinäkin
kerran miltä tuntuu lekotella mukavasti."
"Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä
suurta osanottoa kuin hän, armollinen herra", vastasi hovinarri, "mutta
koska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät
teidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini
yllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin."
"Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä
lisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan
harjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä.
Muuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo
tämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön
tulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin
aion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!" jatkoi kreivi
iloisesti: "minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta
puhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän
imettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet
valehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini
naisten läsnäollessa."
"Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin
häpeällisesti erehtynyt", sanoi Pitkäsääri kumartaen. "Vaikka en ole
kuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin
ollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä
kiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt
aikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte
kotiin."
Kuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta
ritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon
ritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen
isäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden
liikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he
näkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden
kiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia
palvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä
hitaammin. "Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit", sanoi
hän. "Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä
näköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa
niin jaloa tainta."
"Sen myönnän täydellisesti" -- vastasi drotsi Pietari lämmöllä. --
"Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa
jälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen
ajatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan
avulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen."
"Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?"
"Halvan ritarin?" -- toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. "Vanha
Jon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren
Absalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari,
vailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että
kuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa.
Sekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren
rakkaimpia ystävättäriä."
"Totta puhuen, hyvä ystäväni", sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten
ja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, "vähät minä hienouksista, mutta
minua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt
häntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa
te veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan
hänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten
joukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten
eteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he.
Mutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella
sanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa."
"Huolimatta ujoudestanne, te ette ole kuningattarelle tuntematon,
jalo kreivi!" -- vastasi drotsi Pietari. "Teidän urhoollisuutenne
ja vaatimattomuutenne ei jäänyt piiriratsastuksessa huomaamatta,
ja olisinpa houkkio, jos tahtoisin kopeilla etuoikeudella, jonka
ainoastaan satunnainen onnettomuus riisti teiltä."
"Te sanotte, että hän on puhunut minusta, ottamatta huomioon minun
epäonnistunutta kunnianosoitustani, koettaessani tervehtiä häntä
taistelun aikana."
"Jos hän olisikin sille hymyillyt, jalo kreivi, niin uskallan kuitenkin
vakuuttaa teille, ettei pilkka eikä ylenkatse -- --"
"Pilkka ja ylenkatse?" keskeytti hänet kreivi ylpeästi. -- "Saatana
vieköön, kuka sellaista ajattelee. Jos kristikunnan rakastettavin
nainen halveksii kreivi Gerhardia, saa hän toimittaa ritarin
taistelukentälle antamaan minulle sovitusta. En toki ole niin ujo,
että sellaista pelkään. Mutta sanokaa minulle suoraan", jatkoi hän --
"enkö ole liian paksu ja jäykkä näin kauheasti sidottuna esiintyäkseni
sopivasti sellaisessa seurassa?"
"Se sopii teille mainiosti", vastasi drotsi Pietari hymyillen.
"Ritarillista herraa ei kääre rinnalla rumenna, minun silmissäni suo se
teille majesteetillisen ryhdin."
"Hyvä on, oiva ystäväni! Majesteetillisesta ryhdistäni saan kiittää
teitä. Mutta olette oikeassa; kun ritarilla vain on selkä eheänä, niin
riippukoon sydän kernaasti riekaleina ruumiista, semmoisena pitäisi
hänen olla paras kaikille jaloille ja oikeamielisille naisille."
Kreivi Gerhard astui nyt reippaasti ylös portaita Jon ritarin
asuntoon, drotsi Pietarin ja kahden ritarinsa seuraamana. Eteisessä
vastaanottivat palvelijat heidän vaippansa, jonka jälkeen he avasivat
komean holvikattoisen juhlasalin suuren tammioven. Korkeisiin,
pronssisusien kannattamiin ristikkojalustoihin asetetut vahakynttilät
valaisivat salin. Ritareita ja naisia seisoi iloisesti puhellen
siellä täällä ryhmissä kiiltävällä tammilattialla, toisten istuessa
lautapelien ja pienten kullattujen pöytien ääressä. Toisesta vielä
suuremmasta salista, jonka ovi oli auki, kaikui huilujen ja viulujen
soitto heitä vastaan. Siellä soitettiin erästä sankarilaulua, jota
säestivät nuoren tyttöparven äänet ja sirot kepeät tanssiaskeleet.
Siellä näkyi komeasti puettu ritari sulavasti liikkuvan kookkaan
majesteetillisen naisen ohi, jonka yllä oli kullalla ja purppuralla
koristeltu tulipunainen puku.
"Kuningatar!" kuiskasi kreivi Gerhard drotsi Pietarille korvaan ja jäi
hämillään seisomaan ensimäiselle ovelle.
"Ja herttua Waldemar" -- lisäsi drotsi Pietari, joka myöskin
hämmästyneenä jäi seisomaan, mutta ei kuningattaren kauneuden eikä
jalon olennon vuoksi, jota hän niin usein oli ihaillut, vaan nuoren
herttuan rohkean ja itserakkaan käytöksen tähden, joka ensiksi
pisti hänen silmiinsä. Levoton ajatus välähti salaman tavoin hänen
sielunsa läpi, ja hän tarttui tahtomattaankin kreivi Gerhardia lujasti
käsivarteen.
"Mikä teitä vaivaa, hyvä ystäväni?" kuiskasi kreivi Gerhard. "Huimaako
teidänkin päätänne tämä näky? Minä olen jo saanut osani --, totisesti
se oli ihana ilmiö."
Nyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen
kohteliaasti heitä vastaan. "Tervetuloa, hyvät herrat!" sanoi vanha
ritari. -- "Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi
vaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta."
"Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut
sisällä muutaman päivän", vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä.
-- "Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman
partaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut
jalolle rouvallenne ja tyttärellenne -- kun tanssi on lakannut -- hänen
armolleen kuningattarelle."
Tämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun
sana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin
päin.
"Niinkuin käskette!" vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti
hymyillen. "Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää
uljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina
tanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte -- --"
Kreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva
tanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä
kiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui
hänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien
ritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja
laulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli
Jon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren
häikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä
suurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella,
joka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään
ilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista
herraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi
kilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren
herttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka
vaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten
suosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä
vaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän
selvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka
mukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta
surumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta
tuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja
tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena
nuorten tyttöjen laulaessa:
Hirveä, orhia rukoile:
unhoon Kirstisi pienonen vaipuu!
Hirveä, peikkoa rukoile:
kuolevi lempesi kaipuu!
"Pahus vieköön!" -- mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen
hän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt
jatkoivat:
Hän rukoili hirveä, orhiakin:
ei saanut hän neitoa mielestään.
Hän rukoili hirveä, peikkoakin:
ei surmata voinut hän lempeään.
Kreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin
sai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja
sen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti
ritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset
kasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:
Maanpakoon urho se ajettiin,
ja neitonen joutui luostariin.
Sekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet
saman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka
mukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla
aina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti.
Juhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun
sisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti
drotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan
rubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen
lapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:
"Joka lintuselta, mi lens yli maan
nuor nunna tiedusteli sulhoaan,
joka leivolta sinitaivahan alla
ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla:
'mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'"
"Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!" sanoi nyt
vanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena
hajamielisen ystävänsä puoleen. -- "Jos nyt haluatte, niin saatan
teidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo."
Kreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä
huomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään
tervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki
vieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon
saattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella
hopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon
hyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa
talonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen
seuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti
vaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla
kultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja
tulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja
joutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka
kaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen
kahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi
häntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja
kaunis.
"Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!"
sanoi pieni kuningas kiivaasti. "Kun kultanappulat ovat saaria ja
maita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä
silloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa
olen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne
silloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän
ne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä."
"Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!"
vastasi vanha ritari. "Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi,
mutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki
on sopimaton!" lisäsi hän vakavasti. -- "Eikö drotsi Hessel ole vielä
opettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä
arpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina."
Prinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi
häntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli
huomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.
"Katsokaa, herra valtioneuvos!" kuiskasi hän, "meidän pieni kuninkaamme
jättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän".
"Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä", vastasi vanhus hiljaa. "Kun
vain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja
turhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä."
Drotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.
"Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi
kuningattarelle", sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi
Gerhardiin. "Suokaa minun näyttää teille tietä!" Hän astui nopeasti
edeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne
jäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä
Jon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi
kuningattarelle.
"Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän
armoanne", sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta,
luullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja
keskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.
"Kreivi Gerhard!" toisti hän osanottavasti. "Missä hän sitten on? Minä
en näe häntä."
"Mitä? Onko hän kadonnut?" -- sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään
taakseen.
"Tuolla ovella, teidän armonne!" yhtyi herttua puheeseen ivallisesti
hymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. "Jalo kreivi
ponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän
armollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän
toivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä
puuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen."
"Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin
hänen kanssaan!" sanoi kuningatar vanhalle ritarille. -- "Pyytäkää
häntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin
rohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa."
Ritari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta
armonosoituksesta.
"Pyhä Yrjänä minua auttakoon!" sanoi kreivi pelästyneenä. "Minä en
ole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse
liikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! --
Jumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä", mutisi hän hiljaa. Hän
tointui nopeasti, ja -- ettei näyttäisi pelästyneeltä -- tekeytyi
hän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa
linnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren
luo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain
puoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi
Gerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen
luonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin
turnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien
puolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa,
jolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti
kuningatarta.
"Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta", lisäsi kuningatar
peittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, "sillä tärkeämmät ja
vakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte
hyvin!" lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa
ja jäykkiä käsivarren liikkeitä -- "maailma ei ole pidellyt teitä
pahoin, herra kreivi".
"Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta",
sanoi kreivi Gerhard punastuen. "Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän
armonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla
ei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä
maailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän
armonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin
hoikempi, jos teidän armonne käskee -- --"
"Kuinka?" kysyi kuningatar hymyillen. "Voitteko te tulla hoikaksi
mielenne mukaan? Kernaasti suon teidän säilyttävän iloisuutenne."
-- Tahtomatta kauvemmin kuulla avomielisen kreivi Gerhardin
sydänsalaisuuksia, ja vähemmin sopivaa puhetta omasta persoonastaan,
keskeytti kuningatar äkkiä keskustelun muutamilla ylimalkaisilla
kysymyksillä, joihin kreivi jotenkin hämillään vastasi, peläten
sanoneensa jotakin sopimatonta. Ritari Abilgaard ja Cecilia neiti
olivat jo vähän ennen poistuneet tanssisalista ja seisoivat
ikkunansyvennyksessä innokkaasti keskustellen. Nyt alkoivat viulut
ja huilut reippaan ja vilkkaan soiton, ja nuoret tytöt lauloivat
kuningattaren lempilaulun kuningas Didrikin ja leijonan taistelusta
lohikäärmeen kanssa.
"Siitä laulusta minä pidän!" sanoi kuningatar. "Kullakin ajalla on
minun luullakseni lohikäärmeensä. Mutta kun kuningas ja leijona ovat
liitossa, silloin eivät matelijat voi mitään."
"Se oli totuuden sana, jalo kuningatar!" vastasi kreivi osanottavasti,
huomaten täydellisesti sivutarkoituksen. "Vielä vartioivat leijonat
Tanskan valtaistuinta, mutta luulenpa heidän meidän ritarillisina
aikoinamme mieluummin palvelevan kuningattaria kuin kuninkaita."
"Jos haluatte, niin alamme tanssin yhdessä tämän laulun mukaan!" lisäsi
kuningatar keskeyttäen hänet.
Kreivi Gerhard joutui taas hämilleen, mutta hän turvautui tavalliseen
keinoonsa ja astui rohkein hyökkäys-askelin keskilattialle, taluttaen
kuningatarta kädestä. Hän ei tuntenut vähimmässäkään määrässä tanssia,
mutta liikkui niin hyvin kuin taisi kuningattaren mukaan, jäljitellen
mitä tarkkaavaisimmalla jännityksellä hänen jokaista käännähdystään
vastakkaiseen suuntaan. Kaikeksi onneksi oli tanssi itsessään aivan
yksinkertainen, ja hänellä oli luonnostaan hyvä tahti ja sävelkorva.
Huolimatta jäykistä liikkeistään, ja vaikka hän polkea komisteli
lattiaan saappaittensa koroilla, niin että kannukset helähtivät, ei hän
näyttänyt niinkään hullulta, ainakin hän oli komean ja majesteetillisen
näköinen. Kun ensimäinen askel oli uskallettu, katosi kaikki jäykkyys
hänen olennostaan. Reipas laulu ja kuningattaren hyväntahtoinen hymyily
rohkaisivat häntä, hänen hyvänsuovista kasvoistaan loisti raitis ja
vilkas ilo, ja hän levitti Mahtavasti käsivartensa tyttöjen laulaessa:
Mestari Didrik kuningas
tutkia tahtoi säilänsä tehon,
löi sen kovaan kallioon,
hulmahutti vuori tulen ehon
Hän tanssi vielä mitä onnellisin ilme kasvoillaan, kun laulettiin
laulun 33:tta värssyä:
Leijona kaivoi ja Didrik löi
vuorta, mi leiskui ja säkenöi,
häntä jos leijona ei saanut pois,
suruhunsa kuollut se ois.
Mutta nyt hän näki äkkiä kuningattaren kalpenevan ja kuuli
huudahduksen: "minun Jumalani! Hänestä vuotaa verta!" Ja nyt hän vasta
huomasi itsekin, että veri valui virtanaan jälleen auenneesta haavasta
hänen rinnassaan. "Anteeksi, teidän armonne!" sanoi hän äkkiä peitellen
käsivarrellaan tulvehtivaa verivirtaa. -- "Minun olisi oikeastaan
pitänyt vielä maata pari päivää pienen asemittelyn jälkeen, mutta
sitten en olisi saanut olla tässä juhlassa. Minä tanssin ensi kertaa
elämässäni, mutta teidän armonne tekee minulle kaikki mahdolliseksi.
Ja tämä on ehkä ainoa kerta, jolloin minun suodaan vuodattaa vereni
kauneimman ja jaloimman naisen tähden." Hän teki liikkeen ikäänkuin
hyvästi sanoakseen, mutta huomasi samassa jalkojensa horjuvan. Hän
valahti kuolonkalpeaksi. Drotsi Pietari ja kreivin omat ritarit
kiirehtivät nopeasti häntä auttamaan, taluttaen hänet ulos salista. Hän
heitti vielä kunnioittavan katseen takaisin kuningattareen, joka oli
hyvin levoton. Tiedotonna hänet kannettiin drotsi Pietarin asuntoon,
jossa säälivä hovinarri vastaanotti hänet pelästyksestä huutaen, ja
jossa heti haavalääkäri ja hänen huolestunut ystävänsä mitä suurimmalla
huolella hoitivat häntä.
Juhla Jon ritarin luona keskeytyi tämän onnettomuustapahtuman johdosta.
Kuningatar oli heti sen jälkeen poistunut seurasta. Aikaiseen
seuraavana aamuna lähetti hän kysymään kreivi Gerhardin vointia.
Haavalääkärin selityksen mukaan ei ollut enää vaaraa pelättävissä,
vaikka hän ei vielä ollut herännyt kokonaan tainnoksista, eikä pitkiin
aikoihin saisi nousta vuoteesta.