Henkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri,
holvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot,
ja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen
kultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti
ne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen
aikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan
makuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli
noin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen
silkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja
kunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä
kuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke
Jonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi
Pietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen
kasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset
kasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen
liinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla
kunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan
näkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen
hänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa
voitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. "Hyvää päivää,
Åke!" -- sanoi hän -- "oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä
aamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä
nukkumassa?"
"Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi
Kristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut
koko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet
pysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä
sammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?"
"Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et
tavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää,
Åke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja
rukoilemaan."
"Kyllä minä olen rukoillutkin!" vastasi poika: -- "Minä rukoilin
Jumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja
kuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni
painuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin
minä olisin ollut onneton."
"Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa
kuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että
murhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään,
Silläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että
pidät silmäsi auki."
"Hyvä Jumala, herra drotsi! -- eihän semmoista toki milloinkaan voi
tapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä."
"Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman
sotajoukot meitä vartioisivat", -- vastasi drotsi, "senvuoksi elkäämme
eläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä,
joka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia".
Nyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen
makuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi
kaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin
äärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea
kohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin
saliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin,
epävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta
miekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen
ja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty
hänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä,
levottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin
viivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren
suosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan
etemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän
viittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin
messinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän
päähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja
poistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli
jäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi
liikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että
saattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.
"Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!"
sanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. -- "Te rohkenette esittää
tärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja
meidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä
uudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden
puolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei
sanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja
valtaistuimen turvallisuutta?"
"Minä tiedän, ja voin sen todistaa", vastasi nuori drotsi rohkeasti
-- "että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten
kanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa
liiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig
Andersenin, kanssa."
"Todista se!" sanoi kuningas kalveten.
"Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari
Martti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte
uskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani."
"Mestari Martti!" toisti kuningas. "Hän on minulle uskollinen, eikä ole
sopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni
ääreen. Onko hän täällä?"
"Ei, herra kuningas!" vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi
vaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä
kielletty -- "mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen
oikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen
käsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!"
"Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini."
"Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette,
että minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut
eilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain
puhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!"
"Ei sanaakaan teistä itsestänne, -- vaiti!" Kuningas luki nopeaan ja
levottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman
silmäyksen ritariin. "Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous", sanoi hän
-- "mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita,
ei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin
langettaa kuolemantuomion, -- ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista
täällä puhutaan?"
"Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat
kirjoitetut, käskettiin minun hävittää."
"Nimitä petturit! Heidät on vangittava!"
"Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei
ole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne
ilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta
ketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra
kuningas, se viittaus on tärkeä."
Kuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.
"Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa", jatkoi
ritari: "luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on
hänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta
kaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä,
on hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen.
Useimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani
Beltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta
yhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy
yhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne
tyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista
heidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen
kamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä."
"Raane?" -- huudahti kuningas hämmästyneenä, -- "siitä hän ei ole
puhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja
hänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo,
kunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa
tähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä,
ja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä."
Ritari puisti päätään. "Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta
kokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme.
Ehkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot
siitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten
kanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita."
"Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!"
"Ei, niin, teidän armonne!" -- vastasi drotsi Pietari pelkäämättä.
"Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki
suojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En
voi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra
kuningas!"
"Muistakaa kenen kanssa puhutte!" -- keskeytti hänet kuningas, koettaen
turhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. --
"Mitä muuta voitte kertoa?"
"Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni,
niin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että
salainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen
minun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa
toteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa."
"Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni.
Minä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin
tuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan!
Tahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa
vastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on
kuullut?"
"Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut
hänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan
sanansa."
"Antaa hänen tulla!" käski kuningas.
Drotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui
nuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli
kuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi
hän miekkansa ristikahvan häntä kohti. "Vanno!" sanoi hän. -- "Vanno,
ettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi
pelastukseksi!"
"Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!" sanoi Klaus
Skirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.
"Hyvä! Nyt voit mennä!"
Klaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan
silmäyksen herraansa.
"Kamaripalvelija Raanekin mukana?" sanoi kuningas miettiväisesti. --
"No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa
hän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän
tekee minulle kaikesta selvän."
"Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen."
"Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te
vihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä
tyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?"
"Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän
armonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen
Ruotsissa."
"Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti,
niin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä
maassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä
päälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin
ottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! -- On jo aika näyttää
uppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat
kuin Ruotsissa."
"Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten
veriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja
oikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen
valtakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus
ja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on
laki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa
kapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä."
"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? -- Sano suoraan, urhokas
drotsi Pietari!" -- sanoi kuningas huolissaan. -- "Sinä olet rehellinen
alamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä
nyt on tehtävä?"
"Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan
rauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että
semmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi
kaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella
ylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista
kulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti
valitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti
ratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin
on aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän
päämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän
hakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on
heti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän
rauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole
mitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme
ehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla
oikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan."
"Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu,
jos heitän sen luotani oikun tähden!" sanoi kuningas nyt rauhoittuneena
ja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. -- "Se käsky, jonka eilen
pahalla tuulella ollessani julkaisin -- --"
"Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen
vahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne."
"Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla.
Totisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on
kysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen,
Pietari Hessel! Anna tänne!"
Drotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen
rikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä
äänellä: "Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini.
Minä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi
tahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole
vaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle,
niin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena.
Mutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini",
jatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, "voitteko kehua
olevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen,
jonka värejä te kannatte? -- No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä
paremmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä
kuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen
kädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman
sukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta,
rakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja
ylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta
merkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan
kruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen
hupaisen seikkailun vuoksi."
Tämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä
hävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan.
Viimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää
viekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä,
ylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta
ja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä
totisena rinnalleen ja vaikeni.
"Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?" sanoi kuningas äkkiä totisena.
"Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista
kunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä
tyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei
ole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan
ja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte
te silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle
pohjalle, on hän meidän vankimme!"
"Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme
ne tiedot, joita minä vielä odotan?" huomautti drotsi Pietari. --
"Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat
olosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja
valtakunnan laki ja oikeus --"
"Vaiti siitä!" huudahti kuningas kiivaasti: -- "Ei mikään laki estä
minun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette
minun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä
nykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi
siitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä
viisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa
tämä kunnialahja!" Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä
koristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen
hänelle kätensä suudeltavaksi.
Ääneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä
toivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää
kuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa
vastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän
nousi ja odotti merkkiä poistuakseen.
"Vielä sana!" -- alkoi kuningas puhua. "Minä tiedän, että te olette
kauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te
olette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut
hänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt
hänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä
epäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi
seurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?"
"Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään,
eivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei
kenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei
ole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot
siitä."
"Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas
herra!" -- sanoi kuningas. -- "Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies
voi sanoa meille enemmänkin."
"Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä
näin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas,
että voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää
uskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman
vaimon sisarenpoika!"
"Hyvä!" -- vastasi kuningas kalveten. "Siitä ei teidän tarvitse
muistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva
appi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin
Raane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä
epäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle.
Viekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt
menkää, rehellinen Pietari drotsini", sanoi kuningas äkkiä lempeästi
ja tuttavallisesti. -- "Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni
ansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille
ja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!"
Kuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli
ritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli
pieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat
aivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen
viisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä
se lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat
vanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla,
ulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä
ylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö
ja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi
kunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen
aikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan
henkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta
drotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan
totisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi
Pietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan
tunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui
drotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään.
Kyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta
sanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen
kaupunginvoudin puoleen. "Niin kuin näette, hyvä voutini!" -- sanoi hän
melkein välinpitämättömällä äänellä. -- "Herra drotsi Pietari Hessel
tuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli
väärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet
syynä. Mene Jumalan haltuun!"
Vouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle
ritarille, että drotsi Pietarille.
"Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra
valtioneuvos!" -- kysyi drotsi Pietari. -- "Minulla on teille tärkeitä
asioita ilmoitettavana."
"Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua
puolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio
on kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja
tyyninä."
Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen
yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.
Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja
tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena
palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen
poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat,
mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä
olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta.
Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa,
asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari
David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän
tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään.
Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten
drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui
nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja
levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki
kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina.
Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi
Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli
saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat,
palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui
alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.
Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä
se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää
sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä
täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi
syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen
otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet,
jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta
ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa
näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla
hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita
ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän
huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät
olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen,
tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa.
Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai
liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien
heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he
myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään
vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut
herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen
näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla
itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan
tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen.
"Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!"
sanoi hän vakavasti. "Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja
ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan
vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on
kiusaus, joka meidän on voitettava!"
Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen
kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa
tämän asuntoon.