"Mutta missä on kaupunki? Minä luulin jo olevamme perillä!" sanoi
lopulta kreivi Gerhard ja valitteli vähän haavaansa. "Terottakaa ensi
kerralla paremmin miekkanne, drotsi Pietari, niin se riipaisee vähemmän
lihaani, vaikka menisikin hiukan syvemmälle. En kuolemakseni jaksa
kärsiä sen kutiamista."
"Jos se olisi tunkeutunut sormenkaan verran syvemmälle, jalo kreivi,
niin me emme kuuntelisi tänä iltana täällä yhdessä satakielen laulua",
vastasi drotsi Pietari. "Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä neitsyt!
Haava ei ole vaarallinen, eikä tuota teille suurempia tuskia, kunhan
vain voitte olla hiukan varovainen. Minä tunnen voiteeni, se on tehty
Henrik Harpunsoittajan ohjeen mukaan."
"Silloin se on varmasti hyvää!" vastasi kreivi. "Hän valmisti laastarin
myös kuningas Waldemarin silmään. Mutta mihin minä joudun tämän moskan
kanssa?" jatkoi hän hiukan ärtyisesti. "En minä halua esiintyä linnassa
nypityn kukon näköisenä, enkä edes tunne kaupunkia. Onko siellä
kunnollista majataloa?"
"Sen puutetta ei ole, jalo herra, sillä sen jälkeen kun Danehove
säännöllisesti kokoontuu sinne, on pieni Nyborg aikatavalla
laajentunut. Mutta kun ette kuitenkaan halua tulla haavoitettuna
linnaan ja saattaa kaikki kuningattaren somat hovineidot tuskaan, niin
tyytynette vastaanottamaan minun luonani asunnon ja hoidon."
"Teidänkö luonanne? Milloinka olette, drotsi vanhapoika, ruvennut
Nyborgin kaupungin porvariksi ja talonisännäksi?"
"Viime vuodesta, teidän luvallanne, mutta omalla tavallani. Te kyllä
tiedätte, että minun asemassani olevalla tuskin milloinkaan on kotia.
Isieni linnan, Harrestrupin, näen tuskin kerran vuodessa. Kun hovi
on Riibessä, niin asun minä siellä prinssin luona linnassa, mutta
se ei ole siellä kauan. Täällä ollessani asun itseni luona. Kaikki
ruhtinaalliset herrat, jotka kokoontuvat tänne Danehoveen, tuskin
mahtuvat linnaan. Minä olen senvuoksi seurannut edellisten drotsien
esimerkkiä ja olen antanut Jon ritarin tavoin rakentaa itselleni
pohjoisen lammikon luokse kivestä talon, sieltä ei ole pitkälti
linnaan eikä Danehoveen, ja kaikkien valtakunnan neuvosten ja kruunun
läänitysherrojen keskellä olen kuitenkin oma herrani."
"Sepä oivallista. Silloin olen heti vieraanne. Ja koska te, hyvän
vanhan tavan mukaan, osaatte yhtähyvin parantaa lihaa kuin hakata sitä
rikki, niin ei olisi voinut paremmin osua."
"Ei tämä käsi toista kertaa toimita itselleen välskäröimistä
teistä!" -- vastasi drotsi Pietari ojentaen kätensä matkatoverilleen
uskollisella sydämellisyydellä. -- "Kunhan vain tyydytte nuorenmiehen
asuntooni. Minä en ymmärrä mitään talousasioista, mutta vanha Dorthe
emännöitsijäni on sitä taitavampi. Tämän yön olin jo ajatellut olla
isäntänne, ja asemieheni on varmasti pitänyt huolen virvokkeistamme."
"Kyllä pikarillinen hyvää viiniä on tarpeen sellaisen suoneniskun
jälestä", sanoi kreivi.
"Eipä se ole oikein sallittua Henrik-mestarin lääkärikirjan mukaan;
mutta luulenpa teidän voimakkaan luontonne senkin kestävän."
"Viis teidän lääkärikirjoistanne ja vanhasta Henrik-mestarista! Hän oli
pappi: mitenkä hän ymmärtäisi holsteinilaisen kreivin luonnetta. Kyllä
minä viiniä kestän, vaikka sitten makaisin viimeisilläni, niinkuin
autuas isä vainajani. Herra hänen sielunsa siunatkoon! Min kauan kun
aimo siemaus viiniä minulle maistuu, en minä kuole, ja siihen mennessä
eivät yhden- eikä toisenlaiset sydänhaavat saa minua masentumaan. Eipä
taida monikaan tulla lihavaksi onnettomasta rakkaudesta", lisäsi hän
hiljaa huokaisten, "mutta uskonpa kuitenkin sen onnistuvan viinin ja
hovinarrin avulla. Minä en voi kiittää onneani rakkausasioissa, mutta
olen kuitenkin jotenkin hyvinvoivan näköinen, niinkuin näette."
"Te surette siis vielä nuoren puolisonne kuolemaa", sanoi drotsi
osanottavasti, "sen kyllä arvasin -- --"
"Surenko! Kuka uskaltaa sanoa minun surevan?" keskeytti kreivi hänet.
"Jos joku hovissani suree, niin annan minä hovinarrini kurittaa häntä
marakatinhännillä. Mutta koska nyt olette minun uskottu ystäväni",
jatkoi hän, "niin kerron teille rehellisesti asiani. Jos olisin nähnyt
Tanskan kuningattaren ennen viime vuotta, niin olisin vielä nuorimies,
enkä leski, ja silloin en milloinkaan olisi kosinut ruotsalaista
prinsessaa. Tuo kirottu valtioviisaus tekee kaikki ruhtinaat melkein
narreiksi; mutta minä sain ansaitun palkkani. Elämä holsteinilaisen
kreivin kanssa oli prinsessasta liian halpaa; kas, sen vuoksi kuoli
hän, ja ainoa kunnia minkä siitä voitin, oli, että tulin narrimaisen
varakuninkaan langoksi, jonka kuka reipas Tanskan ritari tahansa voisi
työntää pois valtaistuimelta, ja joka nyt kuin hullu kiertelee maasta
toiseen porton kanssa."
He ratsastivat hetken aikaa ääneti. "Teidän onneton appi-isänne ei ole
juuri kunnioitusta ansainnut", sanoi drotsi Pietari miettiväisenä.
"Hän ei tosiaankaan tuota kunniaa suurelle nimelleen. Mutta hän oli
kuitenkin Ruotsin oikea ja lainmukainen kuningas. Minun mielestäni
oli surullista antaa toisille kansoille onneton esimerkki siitä miten
kruunattu ja voideltu kuningas voidaan alentaa. Se tapahtui kokonaan
ylpeän Stig Andersenin toimesta, ja hän ulotti oikeutensa ja valtansa
paljon pitemmälle kuninkaan käskyä. Ruotsin kansa ei myöskään iloitse
vaihdoksesta: heikon ja hekumallisen mutta kuitenkin hyvän, ja
hurskaan kuninkaan asemesta, saivat he voimakkaan ja viisaan, mutta
julman ja verisen tyrannin. He saivat lohikäärmeen malan sijasta, jota
halveksivat. Pyövelikirveillään on nyt Maunu kuningas opettanut heille,
ettei ainoakaan ruotsalainen ritari kanna päätään niin korkealla ettei
siihen ulottuisi kapinakuninkaan kirves."
"Meidän täytyy kuitenkin myöntää, että Ruotsin Maunu on oiva
kuningas!" -- vastasi kreivi. -- "Enpä ylistele häntä senvuoksi, että
hän on lankoni. Mutta sen tiedän, ettei häntä turhaan kutsuta Maunu
Latolukoksi. Jos hän lyökin vähän liian ravakasti jäykkäniskaisten
suurherrain päitä poikki, niin saavat heikommat sitä enemmän kiittää
häntä. Hän on todellakin pannut lukot heidän latoihinsa, eikä hän
halutessaan suvaitse pikku tyranneja."
"Siinä olette oikeassa, kreivi Gerhard! Hänen mielestään Ruotsille
riittää yksi niin suuri tyranni -- ja teidän ja Hedvig-kuningattaren
suostumuksella -- siihen hänessä on kylliksi miestä. Niin hullusti
eivät asiat vielä ole Tanskassa, olkoot ne vaikka kuinka huonot. Jos
Stig Andersenilla ja hänen ystävillään olisi oikeus panna viralta
kuninkaita ja valita uusia, niinkuin he kyllä haluaisivat, niin pian
nähtäisiin minkälaisessa verimeressä me saisimme uida."
Näin vakavasti keskustellen he olivat saapuneet kaupunginportille,
jossa asestettu porvari pysäytti heidät ja kysyi voudin nimessä
ankaralla äänellä heidän nimeään, ja minne aikoivat asettua asumaan.
Heti drotsi Pietarin lausuttua oman ja Holsteinin kreivi Gerhardin
nimen, kumarsi ankara porvari syvään, mutta huomautti kuitenkin,
virkansa puolesta, ylhäisiä matkustajia muistamaan Nyborgin
kaupunginoikeuden seitsemättä pykälää.
"Hyvä", sanoi drotsi, "on oikein, että muistutatte meitä siitä". Ja he
ratsastivat esteettömästi edelleen.
"Ollaanpa täällä ankaria" -- sanoi kreivi, "kun itse drotsille
muistutellaan lakia. Mitä heidän ikävät kaupunkilakinsa meille
kuuluvat?"
"Se on aivan oikein!" vastasi drotsi Pietari. "Täällä ei kukaan vieras
saa kantaa aseitaan kauvemmaksi kuin majataloonsa asti, ja jokaiselle
matkustavaiselle on siitä huomautettava. Kuninkaan läsnäolo ja monet
vieraat tekevät tämän varovaisuuden toimenpiteen tarpeelliseksi. Mitä
auttavat ankarat lait, jos ei niitä valvota. Mies kyllä tunsi minut
mutta hän tietää, että minä en kärsi itsenikään suhteen siinä asiassa
poikkeuksia."
"Tuhat tulimmaista! Olemmeko me todellakin vankeja täällä keskellä
rauhaa? Tämähän on aivan naurettavaa!" huudahti kreivi. "Ei suinkaan
tuo Riiben perkeleellinen maalaki ulotu tänne asti? Jumala varjelkoon
meitä Riibe-oikeudesta! sanotaan myöskin Kielissä."
"Elkäämme puhuko liian kovaa siitä, jalo kreivi!" vastasi drotsi
ratsastaen häntä lähemmäksi ja jatkoi hiljaisella äänellä: "On
todellakin suuri onnettomuus, että laki itse tekee sen rikkomisen
tarpeelliseksi. Se mikä Riibe-oikeuden on tehnyt eniten kuuluisaksi,
on täällä osaksi jätetty pois. Muutamissa kohdin on kaupunginlaki
kuitenkin täälläkin liian ankara ja melkein julma. Mutta, jos Jumala
suo, se on vielä muutettava toisenlaiseksi."
He ratsastivat nyt korkeatornisen Frue-Kirken ohitse, joka sijaitsi
Helletofte nimisellä, viheriällä kunnaalla, jossa paitsi kirkkoa oli
muutamia, yksinkertaisia rakennuksia, samaa göötiläistä tyyliä kuin
kirkko, ja niillä oli suipot päädyt ja pienet, pyöreät ikkunat.
"Kuka asuu täällä?" kysyi kreivi. "Täällähän on yhtä aution ja
hiljaisen näköistä kuin luostaripihassa."
"Täällä asuvat Frue-Kirken papit ja kirkonvahdit", vastasi drotsi
Pietari. "Jos ikävöitte eloa ja iloisuutta, niin siitä ei ole puutetta,
kun saavumme tuonne ylös linnaan. Kaupungissa on nykyään ainakin
toista vertaa enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, ja simaa sekä olutta
ei näissä tilaisuuksissa säästellä. Siitä ovat myöskin tappelut ja
riitaisuudet seurauksena, ja ollaan ehkä liiankin ankaria ja kärkkäitä
niitä estämään kuin mitä tarve vaatisi. Nuo asestetut miehet, jotka
tuolla näette, ovat voudin miehiä. Luultavasti hekin tahtovat pidättää
meitä."
Kävi niinkuin drotsi Pietari arveli, ja matkustavien täytyi tyytyä
siihen, että kuusi asestettua porvaria pysäytti heidän hevosensa
kysyen, eivätkö he tunteneet kaupunkilakia, koska ratsastivat aseet
mukanaan. Drotsin selitettyä, että he nyt vasta olivat saapuneet
kaupunkiin ja juuri ratsastivat asuntoonsa, heidän annettiin
esteettömästi kulkea edelleen; mutta kolme ankaraa oikeudenpalvelijaa
seurasi tarkkaavaisina heitä.
"Kyllä pitäisi kuninkaan täällä olla turvassa!" -- kuiskasi kreivi
Gerhard kiukkuisesti. -- "Luulisi noiden miesten näkevän maankavaltajan
joka vieraassa, niin vihaisilta he näyttävät."
"Heillä on sen pahempi syynsä siihen, jalo kreivi! -- Mutta täällä
ollaan siihen tottuneita. Eikä se häiritse porvarien iloisuutta.
Kuuletteko kuinka he laulavat tuolla vanhassa teräväpäätyisessä
kivitalossa? Siellä on raatihuoneen porvari-vartio. Nyt he varmaankin
juovat kuninkaan maljan."
"Siellä ei ole aivan pieni joukko heitä. Onko Nyborgissa niin suuri
porvarivartio?"
"Heitä on siellä vain kolmas osa. Muut vartioivat linnaa. Kuninkaalla
ei ole uskollisempaa väkeä. Hän on myöskin tehnyt paljon kaupungin
hyväksi ja suosii sitä erikoisesti. Jos hän ei olisi täällä turvatumpi
kuin muualla, niin Danehove muutettaisiin toiseen kaupunkiin ja silloin
olisi Nyborgin varallisuus- ja kukoistusaika mennyttä."
He ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus,
jossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä
siipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja
korkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä
ikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri,
kirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla,
ilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa
ja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa
edestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.
"Mitä he katselevat?" kysyi kreivi.
"Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa", -- vastasi drotsi
Pietari.
Kreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään
keskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen
naisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.
"Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!" kuuli hän uteliaitten katselijain
kuiskaavan toisilleen.
"Hän tanssii herttuan kanssa", -- sanoivat toiset.
"Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel -- katsokaa miten suorana
hän tanssii! -- hän pyrkii korkealle, uskokaa minua."
"Tulkaa, jalo kreivi!" sanoi drotsi Pietari äkkiä. "Katsokaamme,
etteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta
asunnollani." He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän
kivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi
tulisoihtua pidellen. "Tuletteko viimeinkin, herra!" sanoi Klaus
Skirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. -- "Eihän vain
onnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne
ja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä
etsimään."
"Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen,
nuoren ritarin kanssa", sanoi drotsi Pietari. "Minun jalo vieraani on
pahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki
järjestyksessä?"
"Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko
tänne välskärin?"
"Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi
nostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä."
Tuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen
selästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi
ritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan
levottomina.
"Ei akkojen ruikutuksia!" sanoi kreivi, "minut on sekä sidottu että
lääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!"
Klaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille
tietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka
keskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät,
valaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.
Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti
eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän
miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle
oli sanottu kaupunginportilla. "Tuhat tulimaista!" sanoi hän, "jos
todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis
kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette
isäntämme".
"Tietysti!" vastasi drotsi Pietari -- "on hyvä, että itse sen
muistatte, -- totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi
mielelläni muistuttanut teitä siitä".
"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia", kysyi kreivi,
"mikä siitä olisi seurauksena?"
"Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin
saisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman
sakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen."
"Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna
riisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?"
"Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla
sanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan,
sanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli
veitsellä pistettävä."
"Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?"
"Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse
lukea."
"Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te
samoin, herrani!" Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan.
Hänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse
miekkansa ja asetti sen syrjään. "Minä olen täällä saman lain alainen",
sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "ja minä toivon etteivät korkeat
vieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät
herrat, ja olkaamme iloisia?"
Tähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli
istuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän
lähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään
kumartaen pitkän puumiekkansa. "Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava
herra isäntä!" vastasi hän. "Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota
ei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa
onnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa."
Drotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin
kunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan
raskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat
ja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin
rikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista
nuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin
huolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja
tuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.
"Missä vanha Dorthe on?" kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun
kreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. "Onhan hänen
tapansa pitää talo kiiltävän puhtaana."
"Voi, totisesti, hyvä herra!" -- sanoi Skirmen, "Dorthe Feienkostin
asiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä
Frue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön.
Hänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet
huomenna."
"Herra auttakoon!" -- huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti
pöydästä. -- "Onneton!"
"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?" kysyi kreivi Gerhard.
-- "Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni
ainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi
sellaisella nuorella miehellä olla?"
"Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi", -- sanoi drotsi
Pietari. -- "Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut
minua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun,
että mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa
naista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla
huolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita
keijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on
sairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan
tai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä
kirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei
pidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista
niin hurskaaseen tarkoitukseen. -- Ja nyt hänet on otettu kiinni ja
vangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään
arvoinen. Onneton!"
Muutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.
"No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?" -- kysyi kreivi
Gerhard: "sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä.
Eukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill'aikaa annatte jonkun muun
lakaista lattianne."
"Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan
tapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta.
Jok'ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on
nainen, niin hän haudataan elävältä."
"Mutta oletteko hullu?" -- kysyi kreivi --, "rangaistaanko naista niin
luonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette
kai leikkiä, herra drotsi!"
"Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen
on kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin
näette, että minä ikävä kyllä en valehtele."
"Lue sinä se, Pitkäsääri!" -- huusi kreivi hovinarrilleen. "Minun on
vaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta."
"Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!" toisti hovinarri, ja otti kynttilän,
jolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. "Tässä se on.
Kuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja,
ja tässä ovat myöskin syyt esitetyt." Hän alkoi nyt lukea virallisella
tuomarin äänellä: "'Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa
kera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen
kunniansa tähden elävänä haudattava.' No, totisesti, siinäpä kunnia,
josta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, -- se ei ole katoavaista
kunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja
heikommalle sukupuolelle."
"Mutta oletteko te hulluja?" huusi kreivi. "Onko mikään kunnia tulla
elävänä haudatuksi?"
"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!" -- vastasi
hovinarri: "onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi
ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen
mieslurjuksen tai varkaan tavoin, -- ajatelkaa mikä harmi siitä olisi
hänen rippi-isälleen".
"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!" -- huudahti
kreivi. -- "Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin
julmia -- niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä
kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö
olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä
haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi."
"Hänet täytyy saada pelastetuksi!" -- huudahti nuori drotsi, joka tähän
asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien
kirjeiden päällä. -- "Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä
kuninkaan luokse." -- Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.
Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi,
poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella
ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi
kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen
hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti
sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: "Kiitä Jumalaa, poikani,
että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa
riippuvan Warden hirsipuussa."
Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi
tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa
olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna
tuoliinsa.
Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi
viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja
kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja
Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki
verenvuodon viinillä.
Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä
kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi
kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että
sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin
avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla
vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän
huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja
oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin
jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja
selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin
vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi
Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä.
Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan
luokse.
Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa
vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: "siihen oli teidän
kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten
nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi".
"Te ette nyt saa puhua paljon!" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan
mielihyvällä hänen valtimoaan.
"Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua,
niin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä
kuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet
elävältä naisellisen kunniansa vuoksi?" Häntä alkoi taas naurattaa,
mutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.
"Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu", vastasi Pietari
drotsi; -- "mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille."
"Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun
mieleistäni."
"Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä
kohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut
valtakunnanlakia vastaan?"
"Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?"
"Minä menin kuningattaren luokse" -- --
"Ha, ha! sen ymmärrän -- onnellinen ritari! Mutta miksette antanut
minun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin
rinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut
polttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu,
vaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti."
"Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra
kreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne.
Nyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos
välttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten
Herran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!" Tämän sanoessaan
poistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen
jälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen
päänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä
tahtonut nähdä häntä.