Oli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen
Kirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa
hämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä.
Ritarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin
ulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa
maisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia
virsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan,
voidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä
heidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja
kulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä
huomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo "Se oli
kamaripalvelija Raane, herra drotsi!" -- sanoi hän innokkaasti. "Hänen
ohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?"
"Ei ole tarpeellista!" -- vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa:
-- "jos hän aikoo _sitä_ tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa
Nyborgissa".
"Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte
hyvin, kuinka käy!"
"Sen kyllä tiedän", -- vastasi drotsi, -- "anna hänen ajaa!"
Nuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen
kunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä
seurastaan.
"Ihana maa!" -- sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä
ja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä
levisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.
"Niin kyllä!" -- vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. -- "Jos
kansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa,
olisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan
pari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut
elää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne
olivat toisia aikoja!"
"Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!" -- sanoi kreivi: --
"onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen
keskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset
loistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä
usein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin
kreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta
olisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota
heleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän
sitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku
kuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te
olette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari."
"Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo
kiintyneenä!" -- vastasi drotsi -- "ja jos Jumala suo, ei se ole
häpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin
vannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta
harjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka.
Eihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen
ollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä
loiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa;
sadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt
useimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat
horjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa
ne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin."
"Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, -- paitsi
itseänne?" -- kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä
ja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan
keskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa
huolettomaan iloisuuteen.
"Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen
ansiollisiin miehiin", -- vastasi nuori drotsi kainosti -- "mutta
jos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David
Thorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä
oppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon
minäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan
Tanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava."
"Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä" -- vastasi
kreivi. -- "Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari
muka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja."
"Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot
mainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta", --
lausui drotsi kiihkeästi: -- "Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä
pidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas
ja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi
arkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä
Ruotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita
totuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman
kuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä
prinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä
ette nykyään voi Tanskasta keksiä."
"Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän
valtiomies-ihanteenne", -- vastasi kreivi hymyillen -- "ja minä
kunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin,
että se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan
ja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet
suureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee
muinaisjuttuihin ja logicorum'iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän
ei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada
maallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus!
Sinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, --
hän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona -- hän joka
juuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön -- mestari
Martti Mogensen" --
"Maisteri _Martinus de Dacia_, liikanimeltään _Magnifilius_, se on
meidän kielellämme: Suuren poika!" -- oikaisi puolioppinut hovinarri:
-- "Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain
mestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen." Nyt hän
kohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti
vatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.
"Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!" -- huudahti kreivi
hymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen
loogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli
tärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin _Modi siqnificandi_ hänen
_Logicastaan_.
Tämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä
kasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi
Gerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen
silmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa
nauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi
hymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin
vastenmieliseltä ja suututti häntä. "Minun täytyy myöntää Teille,
herra kreivi", -- lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus
oli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, -- "että Teidän
hovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla
hän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja
liioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja
pikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja
kunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin
minun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla
ja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet.
Kuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja
rippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja
halventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin
jaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, -- vaikkapa sen tekisitte
Te, jalosukuinen kreivi!"
"Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara
herra drotsi!" -- vastasi kreivi, lakaten nauramasta. -- "Ollaanko
Tanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata
eleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan?
Mitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä
tarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja
hyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni.
Jos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin
voi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa
leikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele
pikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte,
syötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa,
että minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne
kohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi,
kunnon mieheksi."
"Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani", --
vastasi drotsi Pietari kiihkeästi. -- "Se on ehkä tapa muissa maissa;
mutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä."
"Se juuri on puute koko Teidän elämässänne", -- vastasi kreivi --
"ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, -- sehän
osoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian
yksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt
ei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä
se taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin
ihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti
tähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä,
jolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä
ihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin
ystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan
heissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän
hyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden
jokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun
kustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule,
Pitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja
esiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi."
Hovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta
hullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru
vaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi.
Tehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti
esiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin
raivohullu.
"Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat
hevosemme, ja se on perhanan paha asia!" -- huusi kreivi, vaivalla
hilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan,
johon hovinarri oli häntä kolahuttanut.
"Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla
silloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään", -- sanoi
nyt drotsi Pietari hymyillen -- "mutta tällä ette vielä ole todistanut
minulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta".
Tyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi
Gerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän
alkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen
kokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi
ystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen
kahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu
koski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua
Nyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa,
joka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli
perintöoikeutta Alo'iin sekä useihin kruunun alueihin.
"Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!" --
lausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, -- "mutta
jos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun
mielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän
vaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan
korkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä,
onnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa
herttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain
lupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja
turvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla
on kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen
haaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin
kuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa
kohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos
Te olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään
tapahtunut."
"Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri
vääryys ja kuulumaton typeryys" -- keskeytti drotsi Pietari hänet
kiivaasti.
"Minä tiedän, mitä aiotte sanoa", -- jatkoi kreivi, -- "mutta yhtä
vääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna
Waldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta
haltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo
poikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi
puoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi
vastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä
olisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä
kielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos
tätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan
niin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen
ja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te
saatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat,
herra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta
elkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin
valtioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten
sanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes
kuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi
matkanaiheeksi."
Kuullessaan tämän viime käänteen, minkä kreivi antoi keskustelulle,
drotsi Pietari punastui sekä näytti säpsähtävän. "Sen kunnioituksen,
mitä osoitatte meidän jalolle kuningattarellemme, herra kreivi", --
lausui hän vakavasti, -- "hän kyllä täydelleen ansaitseekin, eikä
kukaan voi moittia Teitä siitä, että Te ette mitenkään tahdo jäädä
kohteliaisuudessa vähääkään jälkeen Tanskan ritareista. Mutta en
voi uskoa, että Te yksin sen takia matkustatte Tanskan hoviin. Jos
aiotte, kuten kuulostaa, tukea Waldemar herttuaa hänen yltiöpäisissä
puuhissaan, niin olkaa varsin varuillanne! Kruunun ja valtakunnan
itsenäisyys on pelissä. Jos ei erotuomarien sallita laillisesti saattaa
asia päätökseen, ja jollei siihen tyydytä molemmin puolin, niin voidaan
pelätä veristä kansalaissotaa."
"Kuten sanon Teille, herra drotsi, minä en sekaannu ensinkään näihin
valtioasioihin! -- On kai varmaa, että koko hovi on Nyborgissa, kaunis,
rakastettava kuningatar myös!"
"Päätös ainakin oli sellainen", -- sanoi drotsi Pietari kylmästi,
tuntien tämän avomielisyyden tympeästi koskettavan häntä itseään ja
myös pitäen sitä kuningattaren persoona sekä kuningassukua loukkaavana.
-- "Minusta tuntuu kummalliselta, herra kreivi", -- jatkoi hän
suuttumustaan hilliten -- "että Te niin avosuisesti lausutte julki sen,
mitä kuitenkin jokainen asemansa tunteva ritari ja kauneuden ihailija
osoittaa vain väreillään ja kilvessään, varsinkin tämänlaisessa
tapauksessa, missä ritarillisella kunnioituksella on niin ahtaat ja
määrätyt rajansa. En voi asettaa tätä erikoista huomaavaisuuttanne
kaunottaria kohtaan yhteyteen myöskään surullisen leskimiesasemanne
kanssa."
"Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi",
-- vastasi kreivi välinpitämättömästi, -- "ja tuntuu siltä kuin te
ottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä
itseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En
ensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan
en sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te
siinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä
suinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni
voi yhdistyä muitten hupiin."
"Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää
minusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä
kunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani
itseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan
häiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne."
"Vai niin!" -- keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän
ilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. -- "Siinäkö langassa tämä juttu
riippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen
käytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi
tahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra
drotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan,
huomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne
kohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava
eräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te
luultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin."
"Huhujen?" -- toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. -- "Jos
ne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat
niiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat
häpeämättömiä raukkoja."
"Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä
huhuista", -- vastasi kreivi säkenöivin katsein, -- "niin kaukana
olkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori,
intomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän
onnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne
kotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis
lyhentää." Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa.
"Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan
sekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne",
-- jatkoi kiihtynyt kreivi. -- "Te kuljette silmät kiinni tornin
huipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja
hetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse
olen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin
hulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta
se olkoon _minun_ asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin
epäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni
ylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut
jaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman
tuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja
suojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun
miekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!"
Kuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien
miekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä,
mutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa
isketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi
Pietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta
samalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta.
Mutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa
ympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi
voinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo
moni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen
kiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen
drotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista
hetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin
äkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi
kaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään.
Tuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari
hyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän
ehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.
Kuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja
huomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin
välttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä
tavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi
silmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty.
Viha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja
hyvänsävyinen ilmeensä. "Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli
paljonkaan hupia" -- sanoi hän. -- "Minä olen Teitä runnellu pahoin,
drotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi
minut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa
minun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? -- Minä en
juuri siihen pysty." Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan
jälleen.
"Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!"
-- lausui drotsi Pietari. -- "Kun olette hiukan koonnut voimianne,
autan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka
ajamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin
ja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä
peitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään.
Kaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli
aikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta."
"Tietysti!" -- vastasi kreivi. "Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua
lyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt
voimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään
liene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää
hyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin
kyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä
hölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä
enää voi uskoa mitään pahaa Teistä."
Sillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa
ympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois
rubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti
hymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa
kohden, virkkoen: "Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille
vain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi
vastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän
leikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on
kuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni
lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä
nyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu
unikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet
tapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa
koskaan kenellekään muulle. Ja -- ritarikunniani kautta! -- enpä tiedä
koskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän
yhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta,
mitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä."
"Tässä on minun käteni!" -- puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. --
"Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme
toisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi
Pietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta
kuin nimeni on kreivi Gerhard!"
Drotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään
kädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi
hypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi
haavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään
illalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä,
Helletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä
he eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän
takia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas
kevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä
tammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas
kauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin
holvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen,
samoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut
näiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän
elinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän
läpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen
virittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän
kuuluviinsa.