Nuori drotsi seisoi ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena vierastuvassa
ja näkyi tuumivan olisikohan hän liiaksi kiivastunut. Vanha Henner
oli rauhallisesti, mutta mitä suurimmalla osanotolla seurannut
jokaista hänen sanaansa ja koko hänen esiintymistään. Porvarit ja
kalastajat olivat myöskin esimiehensä esimerkkiä noudattaen olleet
korkeitten herrojen riidan mykkinä todistajina. Klaus Skirmen oli
jäänyt seisomaan ovelle, kadottamatta näkyvistään herransa kasvoja,
vaikka hän välillä vilkaisikin sivulleen pieneen, mustatukkaiseen
Åseen, joka katseli uteliaasti, veitikkamaisilla silmillään hienoja
vieraita. Vangittu, viekas kamaripalvelija oli käyttänyt hyväkseen
huomiota, jota yleisesti osoitettiin kovaäänisille herroille. Hänen
salaisesta viittauksestaan oli Martti kokki, joka näkyi tuntevan hänet,
suurella keittiöveitsellään, jota kantoi vyössään, muitten huomaamatta
katkaissut hänen siteensä. Tätä hän ei kuitenkaan voinut käyttää
hyväkseen niin kauan kuin ihmisjoukko teki ulospääsyn mahdottomaksi,
jonka vuoksi hän jäi rauhallisesti seisomaan, kädet ristissä selän
takana, niinkuin olisi hän ollut vielä sidottuna. Sitten vasta, kun ovi
oli auki ja oli kylliksi tilaa, livahti hän äkkiä vahtiensa käsivarsien
alitse, ja oli kadonnut ovesta.
"Mitä? Sen saatana! Pääsikö hän karkuun?" huusivat hämmästyneet
kalastajat ja juoksivat hänen jälkeensä.
"Seis, antakaa hänen mennä!" huudahti drotsi Pietari äkkiä ja pysäytti
heidät. "Parempi on antaa hänen paeta. Hän olisi kuitenkin heti päässyt
vapaaksi. Nyt hän ei uskalla kovinkaan pian palata hoviin, ja meillä on
yksi petturi vähemmän joukossamme."
Kalastajat seisoivat vielä valmiina ryhtymään takaa-ajoon.
"Tehkää niinkuin herra sanoi! Antaa sen saatanan mennä menojaan!" --
sanoi vanha Henner Friser. "Sen poika saipparan voi vaikka ilmaan
puhaltaa. Ei hän miestä peloita! Kun hänet vielä kerran saamme
käsiimme, niin nitistämme heti paikalla häneltä kaulan poikki. Antaapa
nyt miehen jänistää!"
Sen puheen näkyivät kalastajat ymmärtävän, ja jäivät seisomaan.
"Nyt kiitos teille, reippaat miehet, avustanne ja osanotostanne tähän
asiaan!" puhui drotsi Pietari. -- "Menkää nyt kukin kotiinne ja pysykää
rauhallisina! Ryöväreitä ei nyt tarvitse pelätä, ja minä vastaan
urhoollisen esimiehenne turvallisuudesta!"
"Hänen päästään ei pidä kenenkään hiuskarvaakaan korventaman, niinkauan
kuin merisianpyydystäjiä on olemassa Melfartin salmella!" -- vastasi
nuori kalastaja.
"Jos hän joutuu satimeen kuninkaallisen aseenkantajan tähden, jonka me
heitimme roistojen kuoppaan" -- sanoi aseseppä Troels -- "niin kyllä
me kiltaveljet häntä suojelemme. Kaksitoista meistä vartioi taloa
tämän yön, ja jos hänen täytyy paeta, on veneen luona kuusi miestä,
äyskäreillä ja tuluksilla varustettuina."
"Oikein, lapset, oikein!" -- vastasi vanha Henner. -- "Menkää
vain! Sitä asiaa ajattelen. Ehkä ennen aamunkoittoa saatte tiedon
päätöksestäni."
Hänen viittauksestaan poistuivat porvarit ja kalastajat tuvasta. Sitten
tarttui vanhus kiihkeästi drotsi Pietarin käteen. "Jumala ja Pyhä
Kristian siunatkoot teitä, jalosukuinen nuori herra, kaiken sen edestä,
mitä olette tehnyt minulle ja pikku Åselleni tänä iltana!" -- sanoi
hän liikutettuna. "Olen roisto, jos sen milloinkaan unohdan. Sitä mitä
puhuitte näille ylhäisille heittiöille, en myöskään hevillä unohda; se
on liikuttanut vanhaa, syntistä sieluani melkein enemmän kuin jaksan
kestää." Pikku Åsea näkyi ihmetyttävän se hillitty, mutta voimakas
liikutus, joka kaikui isoisän äänestä, niin tavallisuudesta eroava se
oli. Tämä huomasi samassa tytön hämmästyksen ja päästi äkkiä ritarin
käden. "Meneppäs nyt maata, lapseni!" -- sanoi hän tyynesti -- "ja nuku
rauhallisesti siksi kunnes kutsun sinua! Elä uneksi ryöväreistä tai
muista paholaisista! Tämä käsi on ennen kurittanut mahtavampiakin! Nyt
se ei ole enää niin valmis kurittamaan. Se alkaa jo valikoida roistoja.
Mutta maailma on suuri, ja jos me emme enää saa olla täällä rauhassa,
niin kyllä keinot keksitään. Nyt, hyvää yötä, lapseni! Rukoile Jumalaa
ja meidän omaa suojeluspyhimystämme Pyhää Kristiania suojelemaan meitä!
Nyt joudu nukkumaan!"
"Rakas isoisä, anna minun ensin katsoa sinun haavaasi!" pyysi pikku Åse
rukoilevasti, ja tarttui sydämellisesti hänen käteensä, suudellen sitä.
"Ei toki, lapseni! Niistä hyttysenpuremista ei tarvitse puhua! Etkö
kuullut mitä sanoin?"
Vanhuksen ankara ääni, ja äänettömyys, jolla tyttö näkyi aikovan
häntä totella, osoittivat, että vanha isoisä ei ollut tottunut
vastustelemisiin. Tyttö viivytteli vielä. Vanhus katseli
tarkkaavaisesti tyttöä ja huomasi tämän heittävän pikaisen, osanottavan
silmäyksen ovelle, jossa nuori aseenkantaja yhä seisoi. "Se on totta,
nuorukainen tuolla oven luona -- ei ole vielä saanut illallista, ja
hän on kuitenkin rehellisesti sen ansainnut; ilman häntä emme olisi
löytäneet sinua. Mene sinä Åse, ja pidä huolta hänestä keittiössä!"
"Tule, Klaus Skirmen!" -- sanoi Åse riemuissaan ja niin
tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo kauan tuttuja. Hän juoksi
ovelle nuorukaisen luokse, tarttui hänen käteensä ja veti hänet
iloisena mukaansa keittiöön.
"Ihmeellinen lapsi!" mutisi vanhus puoleksi ääneen itsekseen -- "nyt
hän on taas entinen pieni villikissa, ja nyt voi yksi sana saattaa
hänet iloiseksi tai surulliseksi; mutta kun hän joutuu voimallisten
uniensa valtoihin, ei syntisinkään tohdi himoiten katsoa häntä silmiin.
Hm, hm, heikolla perustuksella on meidän voimamme!"
Drotsi Pietari oli seisonut syviin ajatuksiin vaipuneena, eikä ollut
huomannut mitä hänen ympärillään tehtiin. Hän oli ottanut esille
povitaskustaan pergamenttikäärön ja tuijotti siihen jäykästi, mutta ei
näyttänyt tietävän mitä luki.
"Oletteko saanut ikävän kirjeen, jalo herra?" -- kysyi vanhus katsellen
häntä osanottavasti, -- "tai luetteko iltarukoustanne? Jos sielunne
puhuu taivaalliselle isällemme, niin en minä tahdo teitä häiritä, mutta
näyttäisitte toki silloin iloisemman näköiseltä. Te olette nuori, ja
tuskin lienee teidän omallatunnollanne vielä pahempia syntejä. Ei kai
teidän tarvitse vilkaista taaksenne nähdäksenne seisooko paholainen
irvistellen selkänne takana, silloin kun luette isämeitänne ja Ave
Marianne?"
"Mitä sanoitte, kunnon vanhus?" kysyi ritari hajamielisesti, piilottaen
nopeasti pergamenttikäärön. "On jo myöhäistä, ja minä tarvitseisin
lepoa. Vaivaloinen matka on rasittanut minua."
"Tulkaa ensin virkistäytymään jalo herra! Paras vierashuoneeni odottaa
teitä. Minulla olisi kyllä ensiksi sana sanottava teille, sillä Herra
ties milloin toiste tapaamme. Mutta te olette väsynyt, ja minä näen,
että teillä on tärkeämpiä asioita mielessänne. Tulkaa, herra drotsi!
Ette kai ylenkatso haarikkaa hyvää, tanskalaista kotiolutta? -- Mitä
hemmettiä! Ovatko nuo vihaiset herrat muuttaneet olueni viiniksi?
-- Samapa se, hyvin he siinä tekivät!" He istuutuivat nyt molemmat
Martti Madsvennin puoleksi tyhjennetyn ryytiviinimaljakon ääreen. Kun
pikarillinen voimakasta viiniä oli virkistänyt heitä, alkoi vanha
Henner taas puhua: "Te puhuitte hyvin hyvästi tänä iltana, jalo herra!
Minun jalosukuiset vieraani pitivät puhettanne sopimattomana, ja te
itse malttamattomana; mutta te sanoitte hyvän sanan aikanaan minulle ja
monelle muulle. Niin, te olette oikeassa, jalo herra! Kruunu on pyhä,
kantakoon sitä kuka tahansa, ja kuningas on voideltu mies: eikä kukaan
saa rankaisematta kohottaa kättänsä häntä vastaan, olkoon hän sitten
vaikka itse saatana, jonka meidän Herramme ja Jumalamme on joksikin
ajaksi asettanut ajalliseksi kurittajaksemme."
"En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!" -- keskeytti hänet drotsi
-- "mutta se melkein oli tarkoitukseni; -- mitenkä sinä nyt siihen
johduit? Tunsitko sinä nuo herrat?"
"Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko
kreiviä?" -- vastasi Henner. -- "Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin
tunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään.
Tätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi
mieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja
kieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka
kuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan.
Pitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla
puhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla
saatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä
ehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi."
"Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!" -- sanoi drotsi Pietari --
"tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä
syntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista,
vaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen." Hän oli ottanut
esille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. "Tunnetko sinä ritari Tyko
Abilgaardin, herttuan drotsin?"
"Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä
paikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä
takki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki."
"Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos", -- sanoi drotsi
Pietari tukahuttaen huokauksen. -- "Litlen suku on jaloa juurta, kunhan
vain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa
ole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa
samasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan."
"Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!" alkoi Henner
taas puhua. -- "Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli
nähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen
näki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä
menettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse -- häntä
ajatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei
Tanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar
Seierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin
kiittää kruunustaan. -- Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen
asemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa
kruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä
päässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan."
"Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos
olisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi
rakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto."
"Autuus!" jatkoi Henner synkästi -- "elkää puhuko niin varmasti ihmisen
autuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen.
Luuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu,
joka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?"
"Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!" -- vastasi ritari ankaran
totisesti. -- "Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään
ihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen."
"Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta
kuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei
ole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta,
niinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui
nuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa
häntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja
kuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?"
"Mistä se johtui mieleesi, vanhus?" kysyi ritari pelästyneenä. --
"Sanoinhan minä, ettei kenenkään pidä tuomita, ja kuitenkin --, sitä
miestä tahtoisin vähiten tuomita, jonka vanhurskas tuomari tuolla
ylhäällä valitsi hurskaan kuningas Eerik Waldemarinpojan kostajaksi,
sekä syöksemään veljenmurhaajan Tanskan valtaistuimelta."
"Se mies seisoo tässä edessänne, herra drotsi!" -- sanoi Henner Friser
nousten seisomaan. "Tällä kädelläni ammuin nuolen, joka sattui kuningas
Aabelin petolliseen sydämeen, -- tuolla riippuu teräsjousi, josta
kuoleman ja kadotuksen tuomio suhahti veljenmurhaajalle."
Kauhistuneena ponnahti ritari ylös ja katseli oudolla vavistuksella
kookasta, voimakasta vanhusta, joka seisoi hänen edessään hämärtyvässä
tuvassa kuin peloittava sankarihaamu. "_Sinäkö sen teit?_ vanhus",
sai hän ponnistaen sanotuksi. "Anna minun olla ainoa ihmissielu, jota
raskautat niin hirvittävällä salaisuudella, ja ole varuillasi, jos
herttua Waldemar olisi tiennyt jousesi teon, niin ei ainoakaan mies
maassa olisi voinut pelastaa sinua."
"Se on minun pienin suruni!" -- vastasi vanhus. -- "Te ette ilmaise
minua, sen tiedän, ja paitsi teitä ei kukaan maailmassa tiedä mitä
vanha Henner ajattelee, kun keskiyöllä myrskyää niinkuin hurja
metsästäjä nelistäisi kattoni ylitse, ulvovat koirat jälessään.
Elkää luulko, että minä kadun elämäni parasta tekoa! Ei, kiitetty
olkoon Jumala ja Pyhä Kristian! Minä en pelkää sitä hetkeä, jona
seison kuningas Aabelin kanssa Herran tuomioistuimen edessä. Ja
kuitenkin, herra ritari, on niin omituista ajatella riistäneensä
sielun armonajasta ja syösneensä syntisen kadotukseen ennenkuin hänen
oikea hetkensä oli käsissä. Mutta se on vanhuuden-heikkoutta, -- sen
kyllä tiedän; semmoiset ajatukset tulevatkin mieleeni vain yöllä.
Kun päivällä katselen joustani, tunnen ylpeydellä, että tämä käsi on
kuitenkin kerran pelastanut Tanskanmaan perikadosta. Niinkuin sanoin,
ainoastaan yöllä tulen hentomieliseksi ja säälin sitä kuollutta
saatanaa."
"Rukoile Jumalaa hänen sielunsa puolesta!" -- sanoi ritari osanottavan
levottomasti.
"Ei, sitä en voi, herra drotsi, eikä se kannattaisi. Mitä tein
hänen edestään voimakkaalla kädellä, sen tein. Mutta kaikki on
turhaa: hän on tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Minä työnsin
poltetusta tammesta tehdyn kuusi kyynärää, pitkän seipään hänen
mädänneen ruumiinsa läpi Gottorpin luona, mutta mitä apua siitä
oli? Se ylpeä saatana ei kuitenkaan tahtonut nukkua suossa, eikä
hän suo toisienkaan nukkua rauhassa. Olette kai joskus kuullut
puhuttavan hänen öisestä ratsastuksestaan? Joka keskiyö ratsastaa
hän pikimustalla metsästysoriillaan pitkin Gottorpin nummea, kolme
tulista helvetinkoiraa kintereillään. Jumalan kiitos, minä en ole sitä
itse nähnyt. Mutta aina keskiyöllä suhisee ja vinkuu minun korvissani
niin että herään raskaimmastakin unesta. Ehkä tuo kaikki on vain
taikauskoa ja lörpötystä, ja ehkä maatessani veri nousee päähäni. Mutta
kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen en ole voinut sulkea silmiäni ennenkuin
kaksi tuntia kirotun keskiyön jälkeen. Ja -- kuuletteko te? Herra! Nyt
taas suhisee ja vinkuu." Hän piteli molempia käsiään korvillaan ja
puisteli harmaata päätään levottoman ja tuskaisen näköisenä.
"Onneton vanhus!" sanoi ritari -- "enpä usko veren eikä kuolleen
olevan syynä rauhattomuuteesi. Minä uskon ennemmin, että rehellinen
sydämesi salaisesti epäilee oliko työsi oikeudenmukainen ja Jumalalle
otollinen. Neuvottele asiasta jonkun hurskaan papin kanssa, ja etsi
rauhaa siltä Herralta, joka totisesti yksin sen voi antaa ja ottaa!
Mutta sinun täytyy nyt myöskin huolehtia ajallisesta rauhastasi
ja turvallisuudestasi -- ei vain tämän asian tähden, mutta senkin
tähden, mitä tänään tapahtui. Tiedämmehän me molemmat, ettei se
ollut kamariherra Raane, vaan mahtavampi mies, joka oli valinnut
sinun viattoman Åsesi uhrikseen. Minä tunnen kyllä hänet! Minut hän
viisaana säästää, mutta hän ei luovu aikeestaan, sen vuoksi että on
kerran epäonnistunut. Roistojen kuoppaan heitetystä aseenkantajasta
voi sinulle koitua ikävyyttä ja vaaraa. Minulla on vain yksi neuvo,
vanha Henner! Sinun täytyy ennen päivän koittoa lähteä tytön kanssa
Beltin yli. Myötä täällä talosi ja omaisuutesi. Mutta lähde viipymättä
Harrestrupiin voutini luokse, minä annan kirjeen mukaasi. Hän antaa
sinun asuttavaksesi Finnerupin tyhjän metsätorpan. Siellä olette sinä
ja Åsesi turvassa. Tuuli on hyvä. Elä mieti liian kauan!"
Vanhus oli istuutunut penkille, hän nojasi kyynäspäillään pöytään,
ja painoi korkean otsansa käsiinsä. "No niin! Minä seuraan teidän
neuvoanne ja otan kiitollisuudella vastaan tarjouksenne, jalosukuinen
nuori herra!" -- sanoi hän päättäväisesti ja nousi. -- "En tee sitä
tämän harmaan pääni tähden: vaikka se olisi tuomittu pyövelin kirveen
katkaistavaksi, niin en minä nyt vanhoilla päivillä pakenisi sitäkään
häpeää. Mutta tyttö on pelastettava. Hän on minun silmäteräni ja
sieluni ilo, -- hän on hyvä ja viaton. Hän ei edes itse ymmärrä
levottomia uniaan. Suokoon Jumala, etteivät ne milloinkaan toteutuisi!
Hänet tahdon pelastaa, -- ja te olette oikeassa, aika on täperä. Te
olette myös osoittanut minulle rauhan tien, herra drotsi, ja minä aion
noudattaa sitä. -- Minä lausun maallisille puuhille hyvää yötä ja
menen teidän metsänvartija-taloonne sovittelemaan suhteeni Jumalaani
ja tuomariini parhaan mukaan!" Näin sanoen hän pudisti vakuuttavasti
ritarin kättä ja poistui ulos järjestämään mitä oli tarpeen pakoa
varten.
Drotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut.
Hän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen
hopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin
luona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli
päättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo
yllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset
silmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän
penkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten.
Niin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän
unessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa.
Hento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen
nuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka
nyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään
pidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota
hän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui
yksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan
kuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin
puolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla,
joka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä
rauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään
tirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut
kalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta
sekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi.
Hän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen
ja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää,
jolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään
tutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät
kiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti
salaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään,
ja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas
varovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi
kirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa,
jossa oli päällekirjoitus: "Salaliittolaisia." Hän hapuili kädellään
tikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan,
mutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin
pienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti
hämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti
ulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.
Kohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä
lyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat
aikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot,
helisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren,
tukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset
kasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää
miehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli
tukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään
lyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku
sekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin
iloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä
erään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka
lyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine
ketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.
Hämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka
oli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten
hän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi
ettei ennen ollut huomannut heitä. "Jos oikein näen" -- hän lausui, "on
minulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia".
"Aivan niin, herra ritari!" -- vastasi tukeva, iloinen herra --
"ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel
joka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin
kruunajaisturnajaisissa -- eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?"
Ritari myönnytti kainosti kumartaen.
"Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!" -- jatkoi kreivi
Gerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: -- "Tämä nuori herra voi
jo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä
tai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin
Agnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena
drotsina maan ja valtakunnan parasta."
Vieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa
hullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä
kumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin
ketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.
Drotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja
säilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen
puoleen. "Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle
sitä väriä, jonka olen ottanut omakseni" -- lausui hän, -- "ja
ettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte
te vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja
miekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn
ja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti
väsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta
maan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin
luotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön
niin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen,
joka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi."
"Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!" -- vastasi
kreivi hyvänsävyisesti hymyillen. "Kaukana olkoon minusta halu loukata.
Teidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että
totisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette
saavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä
turnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne,
murtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen
ilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen
ritarina, -- mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi,
parhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten
reipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää
pahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!" -- jatkoi hän, osoittaen
hovinarriaan. -- "Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet
minun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita.
Täydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen
olevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku
etuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse
ehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina
on kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää
pilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä
kunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia
itseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja
Herramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!" -- Näin
sanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori
ritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt,
että kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli
matkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien
takia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä
matkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli
virkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän
ääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti
drotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner
Friserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle
Harrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä
kiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa,
joihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä
keihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta
riippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi
ritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä
vakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin
käteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: "Kiitos,
herra ritari, onnea matkalle!" Drotsi taputti häntä ystävällisesti
poskelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen
yhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille
pienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.
Klaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön
Åsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei
näyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen
sydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden
hansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos
keittiöstä.
Ennen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän
seurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta.
Klaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan
kreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja
katsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi
aseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä,
kaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan
myötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen
tyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.