Drotsi Pietari Hessel ja hänen aseenkantajansa olivat ankarassa
myrskyssä tulleet Beltin ylitse suuren matkustajaseurueen kera.
Gremermosesillan ja kaupungin välisellä tiellä he olivat tavanneet
lauttamiehet, sekä aseseppä Troelsin ja joukon porvareita, jotka
kiiruhtivat tietä pitkin Hegnesmetsään etsimään Henner Friseriä ja Åsen
ryöstäjiä. Drotsi Pietarilla oli maihin noustessa korvien yli vedetty
karvalakki päässä, ja suuri merimiestakki ritaripukunsa peittona. He
olivat nousseet viimeksi maihin, ja ennenkuin ritari nousi ratsunsa
selkään, riisui hän päältään pitkän takin ja lakin, heitti tulipunaisen
vaippansa hartioilleen ja pani töyhtöhatun päähänsä. Välittämättä
muusta matkaseurasta hän oli heti valmis auttamaan porvareita alhaisia
ryöväreitä vastaan. Muut matkustajat olivat valittaneet tukalaa
laivamatkaa ja hartaasti toivoneet pääsevänsä majataloon virkistyksiä
ja lepoa saamaan.
Gremermosesillalla seisoi vielä kuun vaihtelevassa valossa merimies
käsi siteissä, täysiin mustiin rautavarustuksiin puetun ritarin
vieressä, jonka kypäränsilmikko oli laskettu alas. He näyttivät
puhuvan vakavasti ja salaperäisesti keskenään osoittaen äsken
saapunutta purjelaivaa sekä pienempää venettä, jolla panssaroitu ritari
näkyi saapuneen, ja joka oli vähän syrjempänä metsän siimeksessä,
Middelfartsalmen luona. Venemies oli tullut suuren seurueen mukana
ja näytti kertovan ritarille heidän matkastaan, ja ketä laivassa oli
ollut mukana. Viimein he erosivat. Merimies kumarsi ja huolimatta
siitä, että oli haavoittunut, hän otti nöyrästi toimittaakseen jonkun
asian korkealle vieraalle. Merimies astui nopein askelin metsään päin,
jonka rannalle pieni purjevene oli vedetty, ritari sitävastoin astui
miettiväisenä kylään vievää tietä.
Vaikk'eivät Henner Friser ja hänen soma tyttärentyttärensä olleet
kotona, oli palvelusväki vastaanottanut vieraat majataloon tavallisella
huolenpidolla. Heti oli kannettu pöytään iso olut-tynnyri ja suuri
vadillinen keitetyitä kampeloita, joita siellä aina oli runsaasti.
Näihin näytti suurin osa seurueesta olevan tyytyväisiä, sillä oli
perjantai ja sai tyytyä paastoruokaan. Mutta kaikki eivät olleet samaa
mieltä.
"Pois laihat kampelat! -- Me tarvitsemme voimakasta liharuokaa", sanoi
pitkä, laiha, mutta ylpeän ja käskevän näköinen herra, jonka piirteet
olivat voimakkaat ja intohimoiset. "Elämämme ja terveytemme varalta
annan minä kaikille syntien anteeksiannon tämän päivän varalta!" lisäsi
hän käskevästi. "Olen siihen valtuutettu inhimillisen raihnaisuutemme
tähden."
Kampelat vietiin heti pois, ja suuri vadillinen suolaista lihaa
asetettiin sijaan. Tästä osoittivat useimmat seurueesta äänekästä
suosiotaan; mutta hengellinen herra oli vielä suuttunut. Huolimatta
sinisestä matkapuvusta, johon hän oli puettu, kävi hänen säätynsä
selville mustasta kalotista, joka peitti kaljun päälaen, ja
laihuudestaan huolimatta, näkyi hän olevan tottunut parempaan ja
hienompaan ruokaan. Hän alkoi hyvin kiivaasti puhua ja sanoi, että
oli pidetty huonoa huolta ylhäisempien matkustajien mukavuuksista
näissä uusissa etuoikeutetuissa majataloissa, sekä että, jos kuningas
sekaantumalla talousasioihin, aikoo ruveta vanhempien ihmisten
holhoojaksi, ja kieltää sekä maallisia, että hengellisiä virkistämästä
matkustavaisia, niin pitäisi hänen kuitenkin huolehtia siitä, että
näissä ravintoloissa olisi kunnon kokit.
Tämä tyytymätön herrasmies oli ainoa hengellinen koko matkaseurueessa.
Häntä nimitettiin mestari Grandiksi ja herra tuomiorovastiksi, ja hän
näkyi nauttivan yleistä kunnioitusta heidän kaikkien kesken. Useimmat
olivat ritareja ja muita korkeita maallisia herroja, hatuissa heillä
oli suuret höyhentöyhdöt ja yllään lyhyet, näädännahkalla reunustetut,
hienosta saksalaisesta tai englantilaisesta verasta tehdyt matkavaipat,
kaikki mitä erilaisimmissa, kirkuvissa väreissä, aina oman tai
naisensa maun mukaan. Heidän lyhyet takkinsa olivat enimmäkseen saman
värisiä ja samasta verasta kuin päällysvaipatkin, sekä pyöristetyt
edestä, ja vieraitten ritarien kuosin mukaan olivat reunat koristetut
pitkänlaisilla reijillä. Tämä omituinen vaatekuosi oli jo kauan ollut
kielletty Tanskassa, ja tuo uhkamielisyys, jolla kieltoa halveksittiin,
osoitti näiden herrojen kuuluvan rohkeaan ja tyytymättömään
ylimys-puolueeseen.
Pitkä, nuori herra, jolla oli tulipunainen vaippa yllä, rohkeat
kasvot ja hieno ruhtinaallinen ryhti, näytti olevan ylhäisin
seurueesta. Erityisempää huomiota osoitettiin myöskin eräälle paljoa
vanhemmalle herralle, jolla oli rohkea mutta kömpelö sotilasryhti,
ja yllä englantilais-sininen verkavaippa. Muutamat nuoremmista
herroista koreilivat kirkkaan keltaisissa, tulikeltaisissa ja
papukaijan vihreissä ritaripuvuissa. Pari vanhempaa herraa oli
puettu maksanvärisiin takkeihin ja vaippoihin. Oli melkein yhtä
monta aseenkantajaa kuin ritaria, ja heidän halvempi arvonsa näkyi
pyöreälakisista hatuista tai aselakeista, sekä kirjavista, karkeammasta
skottilaisverasta tehdyistä vaipoista. Nuorenlainen, hullunkurinen
henkilö, joka ei kuulunut ritareihin, eikä heidän seurueeseensa, mutta
erityisellä huomaavaisuudella näkyi liittyvän hengelliseen herraan,
herätti huomiota erityisellä palvelevaisuudellaan ja avuliaisuudellaan,
huolimatta siitä, että hänen tavaton lihavuutensa näkyi tekevän hänelle
jokaisen nopeamman liikkeen vaikeaksi. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset
kasvonsa loistivat ilosta ja elämänhalusta. Hänen ruskea lyhyt
takkinsa oli vyötetty leveällä hirvennahkavyöllä, johon oli pistetty
pitkä, leveä veitsi, ja samansuuruinen haarukka, sekä sarvilusikka,
pippuriaski ja vielä joitakin muita kapistuksia ja pikkulaatikoita,
jotka näyttivät kuuluvan keittiöön ja ruokasäiliöön. Hän kuunteli
suurimmalla tarkkaavaisuudella hengellisen herran tyytymättömyyden
purkauksia ruokajärjestyksestä, ja silmäili tavantakaa yksinkertaista
puulaatikkoa, jonka hän itse oli kantanut laivasta, ja asettanut
nurkkaan keittiön oven viereen.
"Te puhuitte taas kuin suoraan minun halvasta sydämestäni,
kunnianarvoisa herra tuomiorovasti!" sanoi hän nöyrän näköisenä,
mutta jonkinlaisella hovinarrin äänellä -- "nämä kuninkaalliset
hökkelit vievät vielä maan perikatoon. Ne ovat ryöväriluolia -- sanoi
kunnianarvoisa apotti Ry hyvin tunnetuksi tulleessa paastosaarnassaan
-- ne ovat ryöväriluolia, joihin kaikki villit linnut kokoontuvat,
ja joissa kotka ja harakka saavat syödä samasta vadista. Ne ovat
saattaneet vanhan vierasvaraisuuden rappiolle. Senvuoksi onkin hyvä
sopu ja iloisuus hiljaisten kodikkaitten huvitusten ohella, sekä jalo
keittotaito hävinneet. Minä tahdon kuitenkin puolen tunnin kuluessa
valmistaa arvoisille herroille ruuan ja juoman, joka saattaa meidät
kaikki unohtamaan ajan surkeuden, sovittaen meidät tämän jumalattoman
maailman kanssa!"
"Se oli oikein, poikani!" -- sanoi hengellinen herra lempeämmin ja
taputti häntä olkapäälle. -- "Elä kaiva kallisarvoista leiviskääsi
maahan, Martti Madsvend! Pidä huoli ajallisista tarpeistamme, eläkä
välitä paastosaarnoista!"
Kun matkustava kokki oli laatikkoineen poistunut keittiöön ja ruvennut
siellä talonväen murinasta huolimatta ruuanlaittopuuhiin, tutki
siniviittainen ritari juomaa, joka oli tinakannuissa pöydällä. "Mitä?
Tavallista tanskalaista kaljaa!" -- huusi hän ja heitti tinakannun
lattialle. -- "Hyi, saatana. Sellaistako nuo roistot uskaltavat tarjota
meille? -- Tahdomme saksilaista olutta, ja hetipaikalla!"
"Saksilaista olutta, joka tekee ihmiset hulluiksi, ei täällä tarjota!"
-- vastasi tarjoilupöydän takana oleva mies rohkeasti. -- "Se on yhtä
ankarasti kielletty kuin teidän ja näiden herrojen takin kuosi. Jos
te ette ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on, niin on ovi avoinna
edessänne; mutta raakuutta ja haukkumasanoja ei Henner Friser eikä
hänen väkensä kärsi!"
Sininen herra säpsähti ja katsoi ihmetellen mieheen.
"Hävitön mies, tiedätkö kenelle puhut?" -- huusi nyt hengellinen herra,
ja suonet hänen otsallaan pullistuivat vihasta. -- "Kuninkaalliseen
sukuun kuuluvien herrojen läsnäollessa ovat sekä maisterit että
tuomiorovastit halpaa väkeä. Täällä saa sinunlaisesi moukka vaieta,
vaikka sätkisimme sinua korville kirotuilla kampeloillasi ja
viskaisimme visakalloasi vasten ohuen tanskalaisen oluesi."
"Elkää välittäkö hänestä, rakas mestari Grand", sanoi nuori, hieno
punaviittainen herra. -- "Mies ei varmaankaan tunne meitä ja pitää
isäntänsä puolia. -- Jos teillä on talossa saksalaista olutta,
niin tuokaa se pöytään minun edesvastuullani!" -- lisäsi hän
välinpitämättömästi ja kääntyi tarjoilijaan päin, heittäen pöydälle
hänen eteensä kourallisen kirkkaita hopearahoja.
Mies näytti hämmästyvän ja epäröivän.
"Nyt joutuun!" -- jatkoi nuori herra. -- "Herttua Waldemar sinua
käskee. Kuninkaan kielto ei ulotu minuun eikä minun seuralaisiini,
senhän olet jo huomannut takkiemme kuosista."
"Sen ymmärtänette itse, korkea herra", vastasi tarjoilija tyynesti;
"mutta Tanskan maassa on sekä suurten, että pienten toteltava
kuninkaan lakia ja asetuksia, niin on minun isäntäni sanonut. Meidän
kellarissamme on tynnyri vanhaa, saksalaista olutta; siihen ei ole
kukaan uskaltanut koskea kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, ja ennenkuin
isäntä tulee kotiin, en minä laske ainoatakaan haarikkaa siitä
tynnyristä, vaikka kaikki olisitte keisareita ja paaveja."
"Heittäkää tuo hävytön mies ovesta ulos, herttua!" huudahti kiivas
mestari Grand, ja pari aseenkantajaa läheni jo innoissaan panemaan
käskyä täytäntöön, mutta he näkyivät vain odottavan viittausta.
Veri oli noussut nuoren herran poskiin, ja hän heitti uhkaavan katseen
tarjoilijaan; mutta silloin tarttui siniviittainen vanhempi herra häntä
käsivarteen -- "Odotappas hiukan, serkkuni!" mutisi hän puoliääneen. --
"Annappas minun toimia. Tässä täytyy olla oikea isänmaan ystävä. Hänen
armonsa kuningas ratsasti vielä keppihevosella Margareta Juoksijan
vieressä" -- alkoi hän nyt kovaäänisesti -- "silloin kun hän teki sen
urotyön, että toimitti tapin saksalaiseen oluttynnyriin; se oli oiva
urotyö, sen myönnämme kaikki, se tapahtui jo aikoja ennen kuin minä
olin mitään toimittanut sotapäällikkönä. Samassa tilaisuudessa esiintyi
hän vielä yhtä loistavasti, tullen opettajaksemme räätälinammatissa.
Kunnon kansalaisina juokaamme nyt hänen kunniakseen tanskalaista
olutta ja antakaamme ommella takkiemme helmat yhteen kunnollisiksi
tanskalaispaidoiksi, että Danehovessa näkisivät meidän olevan yhtä
uskollisia ja tottelevaisia alamaisia kuin Jon Litle ja David
Thorstenson, ja yhtä todellisia tämänlaisen pukineen ystäviä kuin
kuningas itse ja kuningattaren kaunis ystävä, drotsi Pietari Hoseöl!
[Sukkanauha, liikanimi, jonka kansa oli antanut drotsi Pietarille.]
-- Nyt kuninkaan kunniaksi malja kaljaa, koska täällä ei ole muuta
saatavissa. -- Kuninkaan malja, hyvät herrat!"
Tämä pila, jota seurasi ivallinen hymy, herätti äänekkään naurun, ja
kaikki joivat tai olivat juovinaan halveksittua kaljaa.
"Tämän maljan juo jokainen, joka ei ole urkkija tai petturi!" -- jatkoi
sininen, sotaisa herra. -- "Täällä ei ole minkäänlaista arvo- eikä
säätyeroa! Tule, kaunis poikani! Juo kuninkaan malja tässä ihanassa
kaljavedessä!"
"Sen kyllä varon sillätapaa tekemästä!" -- sanoi tarjoilijapoika. --
"Olen liian halpa niin ylhäiseen seuraan."
"Silloin saat tyytyä siihen, että Hallandin Jaakko kreivi, kuninkaan
lääniherrana, antaa rangaista sinut petturina ja salaisena
kapinoitsijana!" -- jatkoi sininen herra. "Vetäkää hänet ulos ja
antakaa hänelle kelpo selkäsauna jalustinhihnalla!" -- komensi hän
aseenkantajia. -- "Olemmehan kaikki kuulleet, että hän on kapinallinen,
joka ei tahdo juoda kuninkaan maljaa."
Silmänräpäyksessä oli ankara käsky täytetty, vaikka voimakas mies
urhoollisesti puolusti itseään.
"Sillätapaa on paras kärventää miehet omassa rasvassaan!" mörähti
Jaakko kreivi ja heittäytyi ylimielisen välinpitämättömänä takaisin
penkille.
"Ehkä sentään vähän liian kovasti", -- sanoi nuori herttua, mutta
hymyili kuitenkin mielissään, toisten nauraessa tälle raa'alle
pilanteolle, joka ei heille ollut harvinainen tai millään tavalla
sopimaton.
Näitten kuningas Eerik Kristofferinpojan olut- ja pukusäädösten
johdosta, jotka olivat aiheuttaneet tämän näytöksen, jatkettiin nyt
pilkallisella äänellä muutamien muidenkin kuninkaan porvarillisten
säädösten luettelemista, joita oltiin kiittelevinään, ja sillä
välin kilpailtiin niiden hullunkuristen puolten esiintuomisessa ja
pidettiin ne aivan lapsellisina ja naurettavina. Erityisesti oli
ankara Riibe-oikeus monen kömpelön ivan esineenä. Tämä keskustelu
lopetettiin sitten vasta kun toimelias kokki astui sisään keittiöstä
kantaen suurella vadilla höystettyä liharuokaa ja kehoittaen seuraa
koettelemaan eikö hän ollut ansainnut parempaa paikkaa kuin laittaa
vankiruokaa Sjöborgin erakoille. "Jos minä, jota kuitenkaan en tahdo
toivoa", -- lisäsi hän -- "kerran saan tervehtiä jotakin arvoisista
herroista kuulussa linnassani, niin iloitsen siitä, että minulla sitä
ennen on ollut tilaisuus pelastaa kunniani, niinkuin se, joka ei
menestyksettä ole tutkinut keittotaitoa kuningaskunnan oppineimmissa
tuomiokapituleissa".
"Sinä olet veitikka, Martti!" sanoi mestari Grand uhaten häntä
sormella. -- "Minun hurskaat virkaveljeni ovat tainneet opettaa sinut
siunaamaan ensin itsesi itsekieltämismerkillä; mutta pyöreät poskesi
osoittavat, että sinä lihallisena maailman lapsena olet siirtänyt opit
puurokauhaan ja leikkuuveitseen."
"Enkä ilman loistavia, kunnianarvoisia esikuvia", vastasi kokki
veitikkamaisesti hymyillen. -- "Totisesti, jos minä olisin
teidän ruuanlaittajanne, enkä valtiovankien ruumiin paimen,
niin pian vetäisitte lihavuudessa vertoja minulle ja arvoisille
virkaveljillenne." Hän alkoi nyt innokkaana isäntänä tarjoilla ruokaa,
valiten paraat palat uudelle, hengelliselle suosijalleen. Sitten hän
toi suuren puumaljan kyökistä ja kiitteli siinä olevaa vahvistavaa ja
elähyttävää juomaa, joka oli hänen omien tutkimustensa tulos.
"Maustettua viiniä!" huudahti Jaakko kreivi. "Sinäpäs vasta oivallinen
mies olet, Martti! Tämäkö siis olikin se pyhä kirkonaarre, jota sinä ja
tuomiorovasti niin urhoollisesti puolustitte myrskyssä, silloin kun me
muut saimme heittää kaiken maallisen omaisuutemme mereen?"
"Niin palkitaan avut ja hyvät työt jo tässä elämässä!" -- vastasi
kokki. -- "Nyt toivon, että kunnianarvoisa mestari Grand ei paheksi
sitä, että otti pullolaatikkoni suojeluksensa alaiseksi."
Ritarit kiittivät ihanaa juomaa, ja alkoivat tulla iloisiksi ja
kovaäänisiksi. Martti Madsvend täytti ahkerasti heidän juoma-astiansa
ja lauleli vallattomia lauluja. Kaikki tahtoivat laulaa, ja kukin
lauloi mielilauluaan, välittämättä muista. Lopulta pääsi eräs laulu,
kaikkien nauraessa, voitolle. Se oli jotensakin sukkela, mutta likainen
pilkkalaulu kuninkaasta ja hänen uskollisista miehistään, erityisesti
drotsi Pietari Hesselistä, jota vuoroon kutsuttiin Hoseöl'iksi vuoroon
herra lakimieheksi; siinä viittailtiin kömpelösti siihen suhteeseen,
joka hänellä syytettiin olevan kuningattareen. Tämän hälinän aikana
astui heidän huomaamattaan tupaan sama pitkä, rautapukuinen ritari,
kypäränsilmikko suljettuna, joka oli seurannut heitä sillalta, ja
istuutui oven viereen pimeään soppeen.
"Kas nyt vasta elämä alkaa", sanoi kokki nitistellessään kynttilöitä.
"Nyt vasta on hauska katsella arvoisia herroja."
"Mutta mitä sinä olet sekoittanut viiniin?" kysyi mestari Grand: --
"sehän on muuttunut jumalten juomaksi".
"Sekoitus on salaisuus, korkeasti oppinut herrani!" -- vastasi kokki.
-- "Sen opin säilytän itselleni siksi kunnes kerran teen testamenttini;
sitten rikastutan jälkeläiseni keksinnölläni, jos maailma osoittautuu
sen arvoiseksi. Olen nimittänyt tämän onnelliseksi tekevän juoman
piispaksi. Toivon sen ansainneen nimensä ja toivon että se kerran tekee
Martti Fynbosen nimen kuolemattomaksi sekä pappien että maallikkojen
parissa."
"Nimitä se arkkipiispaksi, sen se ansaitsee paremmin kuin tuo akka,
joka meillä nyt on Lundissa!" -- huudahti Jaakko kreivi. -- "Tämmöinen
piispa saa aikaan ikuisen rauhan valtakunnan hengellisten ja maallisten
herrojen välille, ja se olisi näihin aikoihin tarpeen. Teistä olemme
alkaneet, korkeasti oppinut mestari Grand!" -- jatkoi hän. -- "Kunhan
te kerran tulette arkkipiispaksi, silloin taidetaan tässä maassa nähdä
enemmän vanhurskautta! Te olette mies lainaamaan minulle pannasäteen,
silloin kun hyvä miekkani on liian lyhyt saamaan tyrannilta lailliset
läänitystuloni."
Mestari Grand ei vastannut, mutta loi kovaääniseen kreiviin
tuttavallisen ja merkitsevän katseen.
"Meidän rohkean tuomiorovastimme, Roeskilden kunnian ja ylpeyden
malja!" -- huusi nyt Jaakko kreivi kumisevalla äänellä. -- "Eläköön
korkeasti oppinut mestari Jens Grand! -- Konna se, joka ei juo tätä
maljaa pohjaan! -- Kirous kaikille kuninkaan orjille ja matelijoille!"
Tämän sanoessaan hän kilisti pikariaan hengellisen herran juoma-astiaa
vasten. Herttua Waldemar ja kaikki ritarit seurasivat hänen
esimerkkiään, kaiuttaen tuomiorovastille eläköönhuudon, johon kokki
yhtyi iloisesti hurraten.
"Minä kiitän teitä, jalosukuinen kreivi Jaakko! samoin teitä,
korkea-arvoisa herttuani!" -- sanoi mestari Grand, mielissään
odottamattomasta yllätyksestä, nousten ylös ja katsoi vuoroon
jokaiseen totisen ja merkitsevän näköisenä. -- "Se aika voi pian olla
käsissä, jolloin minä teossa voin osoittaa teille, että korkeimpana
toivonani on saada aikaan ritarimiekan ja piispansauvan välille
ystävälliset suhteet. Jos tahtoo saada suurta aikaan maailmassa,
silloin täytyy maallisen ja taivaallisen voiman yhtyä. Mutta tästä
soveliaammalla hetkellä ja paikalla!" -- keskeytti hän äkkiä
puheensa -- "'latet anavis in herba!' [käärme piilee ruohikossa],
joka selitetään: saatanan jälkeläinen on aina saapuvilla!" -- Tämän
sanoessaan kiintyi tuomiorovastin terävä katse pitkään ritariin,
joka istui nurkassa oven vieressä. Kaikkien silmät kääntyivät nyt
sinnepäin, ja levottomat vieraat alkoivat kuiskaella salaperäisesti
keskenään. Silloin nousi mahtavaryhtinen uros ja astui valoon pöydän
luo lujin ratisevin askelin; hän kumarti päätään ikäänkuin tarkemmin
katsellakseen vieraita, sitten nosti hän rautapukuisen käsivartensa,
löi kypärisilmikkonsa auki silmänräpäykseksi ja antoi sen taas
heti pudota alas. Noiden voimakkaasti valaistujen, raudankovien
ritarikasvojen ankaranpeloittava katse, joka ikäänkuin salamoi suurten,
tuuheitten kulmakarvojen alta, olisi lamauttanut kaikki pelolla.
Kaikki olivat nousseet kuin häntä tervehtääkseen; mutta hän laski
sormensa kypärisilmikkonsa suunaukolle, ja he jäivät äänettöminä
seisomaan, katsellen häntä tarkkaavaisen odottavasti. "Muistakaa
valanne ja lupauksenne! Varovaisuus on vielä tunnussanamme!" -- sanoi
rautapukuinen ritari syvällä, hillityllä äänellä. -- "Ei ole syytä
antautua uhkarohkeaan uhmailuun siellä missä urkkijat kulkevat sisään
ja ulos, ja kaikki ovet ovat avoinna! Tyranni on täällä lähellä. Hän on
vielä voimakas. Drotsi Pietari Hessel oli joukossamme Beltillä, ettekä
te tunteneet häntä."
"Drotsi Pietari?" kysyivät kaikki hämmästyneinä.
"Kirottua!" -- huudahti nuori herttua jalkaa polkien. -- "Siellä
puheltiin kaikenlaista. Mutta missä hän oli? Minä en nähnyt häntä, --
minne hän jäi?"
"Saatana vieköön, kyllä minä olisin tuntenut drotsin, jos hän olisi
ollut siellä!" sanoi Jaakko kreivi. -- "Paitsi erästä merimiestä ja
renkipoikaa, ei ollut kissaakaan laivassa, jota minä en olisi tuntenut."
"Kuka se mies oli, joka juoksi maston luota tarttuakseen peräsimeen,
silloin kun perämiehen käsivarsi petti?" kysyi totinen ritari.
"Sekö nuori, rohkea mies!" sanoi Jaakko kreivi -- "hänkö, joka tuli
kuin taivaasta lähetettynä, silloin kun tarvittiin, ja pelasti meidän
kaikkien henkemme, -- eikö hän ollut merimies?"
"Se oli drotsi Pietari Hessel!" sanoi musta ritari. -- "Ja renki, joka
teitä palveli, oli hänen aseenkantajansa, poika, jolla on terävät
korvat."
"Kirottua!" huusi toinen toisensa jälkeen.
"Siinä melussa ja sekasorrossa olin minä sekä sokea että kuuro",
-- alkoi mestari Grand puhua -- "muuten olisin kyllä nähnyt oliko
filistealaisia mukana. Laivassa en nähnyt ketään; mutta kuka oli
se punavaippainen ritari, joka seurasi meitä sillalta ja ratsasti
seikkailemaan ryövärien tai neitsyitten jälestä tai mitä maailmallista
hassutusta lienee ollut?"
"Se oli drotsi Pietari Hessel!" vastasi panssaroitu ritari. --
"Missä teidän terävät silmänne ovat olleet, Mestari Grand? Meidän
kuolemanvihollisemme istui tänäpäivänä peräsimessä, ettekä te tunteneet
häntä; huomenna hän istuu hallituksen peräsimessä ja tuntee teidät."
"Kuolema ja kirous! -- Kaikki on hukassa! -- Me olemme petetyt!" --
huudahti toinen toisensa perästä, ja tavaton hälinä syntyi.
"Ei vielä!" -- sanoi panssaroitu ritari rauhallisesti, korottaen
ääntänsä. -- "Niin kauan kuin Danehove pysyy pystyssä suojaa laki
teitä. Minua suojaa vain tämä laki!" Tämän sanoessaan hän kumahutti
suuren miekkansa lattiaan. "Sinä hetkenä, jona Danehove hajoaa,
erotkaa! Puolen tunnin kuluttua minä olen taas vesillä. Vielä vain
kolme sanaa kahden kesken teidän ja minun tulevalle herralleni!"
Nuori herttua kiirehti levottomana esille, tarttuen kiivaasti ritarin
rautakäteen. He astuivat molemmat pari askelta sivulle, ja salaperäinen
ritari kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joita ei kukaan muu
kuullut, mutta jotka saivat nuoren herttuan posket vaihtamaan väriä.
Ritari katsoi häneen terävästi, löi häntä rauhoittavasti olalle päätään
nyökäyttäen, silloin herttuan posket saivat taas entisen värinsä
takaisin, ja rohkaistuneena hän teki pikaisen liikkeen miekkaansa
tarttuakseen. Sanomatta enää sanaakaan, kookas, mustapanssarinen herra
kumarsi seurueelle ja astui varmoin, rauhallisin askelin ovesta ulos.
Yleinen äänettömyys seurasi. Nuori herttua näytti kaikin voimin
koettavan tukahuttaa levottomuuttaan ja tuskallisia aavistuksiaan.
Hän tarttui äkkiä pikariinsa. "Eläköön uskollinen, valpas ystävämme!"
-- sanoi hän. -- "Kunhan hänen paluumatkansa olisi onnellinen! Hän
on tänä päivänä uskaltanut paljon meidän tähtemme." Hän oli tuskin
ehtinyt puhua loppuun ja viedä pikarin suulleen, kun ovi avautui ja
drotsi Pietari Hessel astui sisään vanhan Henner Friserin kanssa.
Heitä seurasi joukko porvareita ja merimiehiä, jotka kulettivat
keskenään vangittua kamariherra Raanea. Vanha Henner talutti kädestä
tyttärentytärtään. Tämä heitti ystävällisen silmäyksen ovelle, johon
aseenkantaja Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan, herransa tulipunainen
viitta käsivarrella. Nuori aseenkantaja näytti hämmästyvän nähdessään
lukuisat vieraat herrat, hänen silmänsä siirtyivät äkkiä pois somasta,
mustasilmäisestä tytöstä ja seurasivat jännitetyn tarkkaavasti jokaista
herransa ilmettä ja liikettä.
Nuoren drotsin astuessa sisään, herttua Waldemar ja kaikki ritarit
asettivat nopeasti kohotetut pikarinsa takaisin pöydälle ja katselivat
hämmästyneinä toisiinsa. Drotsi Pietari ei ollut huomaavinaan
hämmennystä, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan. Hän tervehti seuraa
ritarillisella kohteliaisuudella. "Hyvät herrat!" sanoi hän iloisella
ja luontevalla äänellä -- "huomaanpa tulleeni kylliksi ajoissa
ehtiäkseni tervehtiä teitä omassa puvussani ja saadakseni kiittää
teitä hyvästä matkaseurasta. Minulla oli omat syyni matkustaessani
merimiehenä seurassanne, toivoakseni ei kukaan korkeista herroista
sitä paheksi. Minä iloitsen siitä, että minulla on ollut onnellisena
perämiehenä tilaisuus pelastaa niin monta tärkeää isänmaanystävää
hukkumasta. Minä olisin heti maalle noustessani kiittänyt teitä teidän
luottamuksestanne, hyvät herrat, mutta minut esti siitä pieni, ikävä
seikkailu, joka nyt kuitenkin on onnellisesti voitettu."
Nuori herttua oli sillä aikaa toipunut hämmästyksestään. Hän vastasi
drotsin tervehdykseen ruhtinaallisella arvokkuudella ja sanoi yhtä
kohteliaalla äänellä: "Te teitte kauniisti tullessanne takaisin meidän
luoksemme, drotsi Hessel. ja suodessanne meille tilaisuuden lausua
Teille kiitoksemme. Vasta äsken saimme kuulla teidän olleen mukanamme
laivassa, vaikka tuntemattomana, ja että te olitte se reipas merimies,
joka tarttui niin onnellisesti peräsimeen. Minä uskon, että huolimatta
eriävistä mielipiteistämme monessa asiassa, te tulitte tänä päivänä
matkatoveriksemme pakosta tai sattumalta, ettekä missään salatussa
tarkoituksessa. Vastaanottakaa siis senvuoksi minun ja minun ystävieni
kiitokset, ja juokaamme, niinkuin juuri oli aikomuksemme, tämä pikari
pohjaan teidän terveydeksenne!" Herttuan viittauksesta ojensi toimelias
kokki heti drotsille pikarin viiniä, ja Jaakko kreivi antoi jäykän
kohteliaasti hänelle paikkansa herttuan oikealla sivulla, pyytäen häntä
istumaan.
Mutta kukaan ei näkynyt aikovan tyhjentää ehdoitettua
tervetuliaismaljaa. Drotsi Pietari huomasi sen ja alkoi heti puhua:
"Minä kiitän teitä, hyvät herrat aiotusta kunnianosoituksesta! Mutta
suokaa minun perämiespalkaksi pyytää teiltä se suosion osoite,
että saan juoda ensimäisen pikarini täällä Fyenin pohjalla herttua
Waldemarin ja Jaakko kreivin ja kaikkien näiden kunnioittavien herrojen
kanssa Danehoven rauhallisen ja onnellisen toiminnan, sekä isänmaan ja
laillisen kuningashuoneemme menestykseksi." Tämän sanottuaan tyhjensi
hän pikarin ja asetti sen ylösalaisin pöydälle. "Jokainen isänmaan
ystävä, joka on samaa mieltä minun kanssani, ei suinkaan epäile
täyttää pyyntöäni!" lisäsi hän. Kaikkien katseet kohdistuivat herttua
Waldemariin ja Jaakko kreiviin, ja kun nämä molemmat herrat, vaikkakin
suuttumustaan salaten, kuitenkin äänettöminä tyhjensivät pikarit,
asettaen ne ylösalaisin pöydälle, tekivät kaikki ritarit samoin.
Paksu kokki hymyili veitikkamaisesti. -- "Saipa siitä kunniallinen
juomani kitkerän lisäkkeen", kuiskasi hän mestari Grandille.
Hengellinen herra sähisi suuttumuksesta. Hän ei vielä ollut kohottanut
pikaria suulleen, vaan puristi sitä kädellään, niin että viiniä
heilahti sormille, ja äkkiä hän heitti kiivaasti sen kivilattiaan.
"Minua ei pakoiteta orjamaisiin suosionosoituksiin!" huudahti hän
suuttuneena: -- "Joka mies tässä maassa tuntee minun suhteeni,
Roeskilden tuomiorovastina, kuningas Eerik Kristofferinpoikaan ja
tietää, että Slagelsen Pyhä Mikaelin kirkko, joka kuuluu Roeskilden
tuomiorovastikuntaan, on häpeällisesti ryöstetty minulta. Koska minä
en ole pelännyt panna julkista vasta lausetta kuninkaan laitonta
sekaantumista vastaan minun virkaoikeuksiini, niin en minä nyt
myöskään pelkää lausui suoraan ja avonaisesti hänen drotsilleen, että
minä ennemmin näen janoa tuomiopäivään asti, kuin juon tippaakaan
teeskennellen ja kurjasti madellen maallisen ylivallan ja vääryyden
kunniaksi."
"Siinä minä yhdyn korkeasti oppineeseen herra tuomiorovastiin!"
-- sanoi Jaakko kreivi kovaäänisesti, töytäisten pitkän miekkansa
voimakkaasti lattiaa vasten. -- "Täällä on jokaisella oma vapautensa,
eikä kukaan voi pakoittaa meitä juomaan muuta maljaa, kuin mitä
haluamme. Minä join vain senvuoksi, että olin janoinen ja viini
hyvää. Minä en ole myöskään teeskentelijä enkä matelija, eikä kukaan
rankaisematta saa kutsua minua maankavaltajaksi."
"Minä en ole tahtonut pakoittaa ainoatakaan ihmistä teeskentelemään,
enkä ole syyttänyt ketään näistä herroista niin suuresta rikoksesta
kuin maankavaltamisesta!" alkoi drotsi Pietari rauhallisesti puhua.
"Tanskassa on vielä, Jumalan kiitos, ajatus ja sen rohkeinkin
lausuminen vapaata, kun ei vain maalakia rikota, eikä minusta
yksikään tanskalainen mies ole isänmaan vihollinen senvuoksi, ettei
hän voi yhdistää yhteistä toivettamme isänmaan menestymisestä omaan
persoonalliseen mieltymykseensä kuningassukua kohtaan! Nykyisinä
levottomina ja onnettomina aikoina, täytyy meidän ikävä kyllä tyytyä
siihen, että paraimpien Tanskan miesten mielipiteet monessa tärkeässä
asiassa ovat eriävät. Mutta hyvät herrat ja maanmiehet!" -- lisäsi hän
lämmöllä -- "Suonette anteeksi minulle, etten pidä mitään paikkaa, enkä
mitään aikaa sopimattomana lausuakseni totista sanaa asiassa, joka on
kaikille tanskalaisille yhteinen! Pian puoluekiihko ja riitaisuudet
eroittavat parhaittenkin tanskalaisten sydämet toisistaan, ja kansa
joutuu perikatoon näiden taistelujen vallitessa. Senvuoksi on yksi
asia, jossa meidän kaikkien täytyy olla yksimielisiä, ja se on: pitää
uskollisesti kruunun pyhyys ja majesteetti loukkaamatta, olkoon se
sitten kenen päässä tahansa, jolle se lain ja oikeuden mukaan on
annettu. Surullista kyllä, emme me, ihmisinä -- ritareina ja Jumalan
sanan palvelijoina voi rakastaa ja kunnioittaa sitä henkilöä, joka
kuitenkin on eroittamaton majesteetista. Mutta isänmaan uskollisina
miehinä me olemme kuitenkin velvolliset käsin ja hampain puolustamaan
majesteettia viimeiseen veripisaraan asti!"
"Minä kunnioitan mielipiteitänne, drotsi Hessel, vaikk'en voi niihin
yhtyä!" -- vastasi nuori Waldemar herttua kiivaasti, ja astui
loukkaantuneen näköisenä pari askelta lähemmäksi häntä, huomaten
harmistuneena ystäviensä joutuneen hämille: -- "Minä en tahdo
väärinymmärtää sitä intoa, joka on saattanut teidän unhoittamaan
missä olette ja kenelle puhutte; mutta minun täytyy pyytää teitä
muistamaan, että me olemme täällä yleisessä majatalossa, ja että minä
ja jalosukuinen Hallandin kreivi olemme täällä läsnä. Kuningassuvun
sukulaisina olisimme me lähinnä oikeutettuja pitämään täällä
liikuttavia puheita kapinasta ja majesteettirikoksista, jos sen
pitäisimme välttämättömänä ja tarpeellisena. Jos teillä on jotain
valittamista meitä vastaan, niin esittäkää se kansalle ja kuninkaalle
Danehovessa, jonne te nyt kaikki kokoonnutte, ja jossa toivon rauhassa
saatavan sovituksi meidän ja kuninkaallisen sukulaiseni väliset
riitaisuudet! Mutta säätymme ja kunnia-arvomme nojalla pyydämme ja
käskemme me teidät vaikenemaan, teillä ei ole oikeutta eikä valtaa
loukata minua tai minun ystäviäni ja turhilla neuvoillanne muistuttaa
meitä uskollisuudesta Tanskan kruunua kohtaan! -- Ja nyt ratsujen
selkään, hyvät herrat! Tänne me emme enää kauvemmaksi jää antamaan
aihetta riitaisuuksiin, jonka tämän kuninkaan ja kuningattaren
innokkaan ystävän ensiksi ja etupäässä olisi pitänyt ymmärtää."
Viimeiset sanat lausuttiin katkeralla ja pilkallisella äänellä, ja ne
loivat nuoren ritarin kasvoille ivallisen hymyn.
"Hyvä on!" sanoi Jaakko kreivi kömpelösti ivaten -- "jätämme tällä
kertaa miehekkäälle nuorelle herra drotsille taistelukentän, koska
siinä on kapakka, jossa taistellaan vain sanoin ja joka tapauksessa
nyrkeillä ja tyhjillä haarikoilla. Kun ensikerran tapaamme
kunniakkaammalla taistelukentällä, herra drotsi, ette taida olla niin
taipuvainen opastamaan." Näiden sanojen jälkeen poistuivat molemmat
ruhtinaalliset herrat tuvasta. Hengellinen herra, kokki ja ritarit
seurasivat heitä. Hevoset olivat jo jonkun aikaa seisoneet satuloituina
oven edessä. Aseenkantajat kiirehtivät pitelemään herroille jalustimia,
ja heti senjälkeen ratsasti lukuisa ritariseura nauraen ja äänekkäästi
puhuen Middelfartin katuja pitkin.