Ainakin puolen tuntia oli vanha Henner maannut tainnoksissa tiellä.
Tointuessaan hän kuuli ympäriltään äänten sorinaa. Hän avasi silmänsä
ja näki olevansa rakkaitten ystäviensä, nuorten merisianpyydystäjien
ympäröimänä. He seisoivat lyhtyineen ja keppineen hänen vieressään,
yhdessä asesepän ja muutaman kaupungin porvarin kanssa, ja
auttoivat häntä nousemaan, osanottavasti hälyten ja huudahdellen.
Teräsharmaan, korkean oriin selässä, keskellä tietä, istui nuori
ritari, tulipunainen, näädännahalla reunustettu viitta hartioilla,
ja valkeatöyhtöinen hattu päässä. Ritarin vieressä seisoi pieni
tummaverinen aseenkantaja, pidellen toisella kädellään suitsista
norlantilaistaan ja toisella kannattaen loimuavaa tulisoihtua. Myrsky
oli lakannut riehumasta; soihtu paloi kirkkaammin tyynessä ilmassa,
valaisten rauhattoman ja meluavan joukon.
"Kuulkaahan miehet! Mitä siellä on tekeillä?" -- kysyi ritari. "Onko
näillä seuduilla rosvoja? Tai onko Niilo Rauhaton teitä hätyytellyt?"
"Totta totisesti, rosvoja täällä on käynyt, jalo ritari!" -- vastasi
vanha Henner, kohoten vaivoin nuorten kalastajien avulla, jotka jo
hätäisesti olivat sitoneet hänen käsivartensa ja olkapäänsä, ja nyt
kunnioituksesta vanhusta ja ylhäistä vierasta kohtaan, koettivat
pidättää osanottavia huudahduksiaan. "Sen kirotut roistot!" jatkoi
Henner -- "he ovat väkivallalla ryöstäneet lapsenlapseni, pikku
Åseni, minun ainoan turvani ja vanhuuteni ilon. Jos en olisi pelännyt
tappavani viatonta lasta, loikoilisivat nyt nuo kaikki kolme roistoa
nenä taivasta kohti tuossa, missä äsken makasin. Jos tahdotte tietää
mihin ryövärijoukkoon he kuuluvat, herra ritari, niin ratsastakaa vain
parikymmentä askelta eteenpäin tietä pitkin, sieltä kyllä löydätte
yhden heistä selkärangassaan minun merisikaveitseni. Maan ja kruunun
kunnian vuoksi toivoisin hänen olevan Niilo Rauhattoman eikä suinkaan
jonkun muun hienomman roiston." Suuttumukseltaan hän tuskin sai
hengitetyksi.
"Ryöstetty?" -- kysyi ritari -- "ja väkivallalla? -- siis kuitenkin
ryöväreitä --"
"Parittajia, sielunmurhaajia, kirottuja saatanoita. -- Mutta, jos
olette rehellinen tanskalainen ritari, niin autatte minua pelastamaan
viattoman lapsiparkani. Hänet on viety tuonne niemelle, helvetin
huuhkajanpesään, häväistäväksi."
"Hegnesgaveliinko?" kysyi ritari kalveten. Samassa valaisi soihdun valo
hänen kauniit nuoret kasvonsa.
"Mitä näen, drotsi Pietari Hessel!" -- huudahti vanhus äkkiä iloisesti
ja juoksi häntä kohti. -- "Tekö täällä! Kiitettyjä olkoot nyt pyhä
Kristian ja Eerik pyhimys! Jos he ovat lähettäneet teidät minulle
avuksi hädässäni ja onnettomuudessani, niin kyllä pian ryöstämme
lampaan suden kynsistä, vaikka olisi itse kuningas Silmänräpyttäjä
heidän joukossaan!"
"Ajattele mitä sanot, vanha mies!" -- alkoi ritari ankarasti ja
totisena puhua: -- "elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin
asioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan
nimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi
nousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan.
Minä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas
suojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on
saanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!"
"Täällä, täällä!" -- huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat
löytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. "Tässä on mies; hän on kylmä
ja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja."
Ritari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista
yllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi
harjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu,
joka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli,
oli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan
leijonalla kirjailtu.
"Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan
takin ja vaakunahatun"-- sanoi ritari synkästi. -- "Riisukaa, miehet,
takki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme
värejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään
tuomiopäivään asti! -- ja nyt pois Hegnesgaveliin!"
Vanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt
ratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi
kantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta
ratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.
"Kas niin, pikku hevoseni!" -- sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten
muutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. "Jos voit
juosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen
appeen."
Ritarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä
olevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää
ritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.
"Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?" kysyi ritari. -- "Jaksatko
ratsastaa sinne asti, reipas vanhus?"
"Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!" vastasi
Henner. -- "Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut
niin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä
johonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan
voi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen
oriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo
paremmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!" -- sanoi hän
aseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. -- "Meillä ei ole
neljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein
kävellä, kun istun varsasi selässä."
"Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!" -- sanoi nuori aseenkantaja
loukkaantuneena: -- "Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun
sattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin
kantaa."
"No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin
näytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan!
Kuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille
oli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi."
Vastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille
ja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken
perästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja
sotalakkiin.
"Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa
teille tietä!" sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.
"Vaikka niin!" sanoi ritari -- "eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta
varovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä,
tuoltahan jo linnan torni näkyy."
Kuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen
tornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana
Middelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.
Aseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti
norlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.
"Reipas poika!" sanoi vanhus. -- "Hänellä on kotkan silmät ja kauriin
jalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän
Alsingareita tai Aröbolaisia."
"Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä", -- vastasi ritari. -- "Hänen
isänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas
Aabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi
kuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin
viimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan
vierestä."
"Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?"
"Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua
hänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja
oli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta."
"Oi, viisitoista vuotta", mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta --
"saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari,
kyllä minä pysyn jälessä." Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.
Drotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli
pimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari
harmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet
siteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja
olkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. "Antakaa minun
uudistaa siteenne", sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein.
"Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään!
Sääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja."
"En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten
nimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!" -- sanoi
karaistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä
sidettä. -- "Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain
edelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei
kukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi
Pietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!"
Drotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi
takaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti
nelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja
nopein askelin.
Hyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää.
Niemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi.
Joukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota
maanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi
pitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu
alas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin
kuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat,
täynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista
loistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla
asteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan
vastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää
satuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli
linnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä
nostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli
tämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti
yksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla
polvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan
rukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina,
valuivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään
tummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu
liinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea,
kotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja
näkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin,
eikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies,
tarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä,
astui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle;
sitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta
hänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä
vanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet
ja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren
soturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento
seisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän
painaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä
sormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen
rukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään
vaikutusta ulkoapäin.
Tämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki
pari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa
huomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa.
Hän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin
väkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen
ajatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat
suuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka
oli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja
himokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka
ei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen
uurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui
molemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt
parta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti
olevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen
luonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan
voiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja
viekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä
vaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli
pannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat,
silmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti
epäluuloa ja pelkoa.
Hän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori
polvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän
pelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen
porvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja,
jonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet
Henner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään
ollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo
kaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi
häntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja
kuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan
ennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan
aateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo
vilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen
kasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt
katseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä
maailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja
sanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen
vieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen
etusormeaan uhkaavasti ilmaan: "Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen
tietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta
tuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu
miekka pääsi päällä! -- Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!" --
"Haa, mielipuoli!" -- huudahti ylhäinen herra kalveten -- "Raane,
saatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?" Hän kääntyi äkkiä
ovea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. "Haa, sinä suulas,
viekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot
minua ivata?" -- sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. "Sinä
tiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja
hurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa
sinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme." Hän ojensi kätensä aikoen
taputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin,
voimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden
ilme kasvoilla. "Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!" --
sanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa.
Hän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset
silmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. "Miten salamoi!"
sanoi hän -- "miten vihainen olet, isoisä! -- Hui, miten silmäsi ja
sormesi säkenöivät! -- olet haavoittunut, verissäsi" -- --
"Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään
säkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin
unissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin
herätetyksi?" Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä,
mutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen
elottomat, sieluttomat silmänsä. "Kyllä minä tiedän!" -- kuiskasi tyttö
salaperäisesti: -- "Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni
seisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! --
Te olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne,
niin piilottautukaa, paetkaa! -- jättäkää kadotuksen tie!"
"Oletko riivattu, tyttö!" -- huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa,
katsoen levottomana ympärilleen. -- "Olenko minä täällä petturien
joukossa! -- Raane, saatana! Missä olet?"
"Varokaa häntä! varokaa häntä!" -- jatkoi tyttö samalla kuiskaavalla ja
salaperäisellä äänellä -- "elä kutsu häntä! paha on aina siellä missä
sitä mainitaan".
"Tahtooko hän tehdä minut hulluksi!" mutisi vaippaan kääriytynyt herra,
katsellen mitä tuskallisimmassa levottomuudessa vuoroin ovelle, vuoroin
ihmeelliseen tyttöön. "Haa, minä olen narri, jos annan tuon viekkaan
teeskentelijän itseni pettää!" -- huudahti hän vihdoinkin ääneen
ja nauroi taas itselleen, heittäessään vaipan yltään ja seisoi nyt
komeassa ritaripuvussa tytön edessä. -- "Myönnäppäs, Åse pienoiseni,
että olet tahtonut laskea hieman leikkiä kanssani, -- tahdoit
nähdä, saisitko kuningas Eerik Kristofferinpojan pelotetuksi. Etpä
onnistunut: minä tunnen kyllä väkeni, ja sinut myöskin, mustasilmäinen
veitikkani! Sinä uneksit kuninkaan käyneen luonasi. Ja että itse elelit
kuningattarena yhdessä hänen linnoistaan. -- Katsoppas, tuo kaikki
toteutuu! Se riippuu vain sinusta. Mutta salpa suun eteen, pikku Åse!
Kuninkaan vierailu täällä sinun luonasi on salaisuus, jota ei kukaan
saa tietää."
Äkkiä katosi juhlallinen ilme tytön kasvoista. Näytti siltä kuin
heräisi hän nyt vasta täydellisesti unesta, joka oli muuttanut
hänen koko olentonsa. Hän katsahti ihmetellen ympärilleen ja
hypähti äkkiä kepeästi kuin kissa ovelle, ikäänkuin aikoen paeta;
mutta hän rauhoittui taas ja rohkaisi mielensä, pani molemmat
pienet kätensä sivuilleen, ja asettui uhkaavaisen näköisenä
vieraan herran eteen. Tämä näkyi iloisesti hämmästyvän, nähdessään
ennustajanaisen muuttuvan tutuksi somaksi kalastajatyttöseksi,
jonka veitikkamaisista, avomielisistä silmistä oli kadonnut
luonnoton kiihko. Unissakävijän ankaruus ja totisuus oli muuttunut
luonnolliseksi, teeskentelemättömäksi vihaksi, joka teki hänet vieläkin
rakastettavammaksi. "Kuka te olette? Herra ritari?" kysyi tyttö
kiivaasti. -- "Koetatteko luulotella minulle olevanne kuningas? Ei,
niin yksinkertainen en ole, etten tietäisi kuninkaan olevan maansa
lakien ja oikeuksien valvojan. Te siristelette kyllä yhtä rumasti
silmillänne kuin kuningas Silmänräpyttäjä. Mutta olisinhan aivan hullu,
jos luulisin ryöväriä ja jumalatonta pahantekijää kuninkaaksi."
Korkea herra sävähti hehkuvan punaiseksi ja katseli nyt uhkailevaa
tyttöä suuttunein katsein. "Tyttö siis kuitenkin kulki unissaan",
-- mutisi hän hiljaa. -- "Sinä olet oikeassa!" -- sanoi hän ääneen
-- "minä en ole kuningas itse, mutta yksi hänen mahtavimpia
palvelijoitaan. Koska sinä niin varmasti luotat kuninkaan
oikeudentuntoon, lapseni", -- jatkoi hän ankaralla ja käskevällä
äänellä -- "niin ihmetyttää minua vain, kuinka et ole tullut
ajatelleeksi, että sinut on voitu vangita kuninkaan käskystä. Sinä olet
epäilyttävä nainen, joka harjoittelet salaisia taikatemppuja; vanhan,
viekkaan isoisäsi kanssa piiloittelette ja suojelette te maankavaltajia
ja kuninkaan ilmeisiä vihamiehiä. Voitko kieltää, ettei tuo kuningasta
vastaan niskoitteleva, uppiniskainen marski ollut teillä yötä kahdeksan
päivää sitten, ja etkö sinä silloin povannut hänelle? Tänä hetkenä
istuu varmaankin kapinallinen herttua Waldemar siellä ystävinensä,
punoen juonia kuningasta ja maata vastaan. Kerrotaanpa juttuja sinun
isoisästäsi, josta hän voisi menettää henkensä, jos tutkittaisiin
asiaa. Tahdotko pelastaa hänen elämänsä, pikku Åse! Se voi tapahtua
ainoastaan, jos olet ystävällinen ja mukautuvainen hänen herrallensa ja
tuomarillensa, joka minä totisesti olen."
"Te tahdotte vain koettaa minun kestävyyttäni, ankara herra ritari!"
-- sanoi nyt tyttö vähemmin uhkaavasti ja toisessa asennossa, mutta
kuitenkin rauhallisesti ja pelottomasti. "Te vain tahdotte koetella,
voitteko saada minut epäilemään isoisäni rehellisyyttä ja kuninkaan
oikeudentuntoa. Tiedättehän te yhtähyvin kuin minä, että isoisäni on
pakoitettu antamaan asunnon kaikille matkustavaisille, olkoot ne sitten
uskollisia alamaisia tai ei, ellei kuningas ole karkoittanut heitä
maasta ja julistanut heitä lainsuojattomiksi. Että minä en harjoittele
noitatemppuja, vaikka välistä näenkin pahoja unia ja huvikseni olen
ennustanut joillekin kädestä, sen kyllä hyvin tiedätte. Te vain
tahdotte laskea leikkiä kanssani, ankara herra! Mutta, jos olette
tosissanne", jatkoi tyttö kiivaasti, pannen taas kädet lanteille, "niin
olette yhtä vähän joku kuninkaan uskotuista miehistä, kuin olette
kuningas itse. Te olette ryöväri ja petturi, joka uskaltaa tehdä
vääryyttä kuninkaan nimessä, varokaa itseänne, mies! Vielä on maassa
laki ja oikeus, ja te voitte kyllä tulla hirtetyksi, vaikka olettekin
pukenut yllenne komean ritaripuvun, jonka varmaan olette varastanut tai
ryöstänyt joltakin rehelliseltä mieheltä."
"Hävytön rohkeus!" tiuskasi korkea herra harmistuneena, polkaisten
jalkaa. Mutta hänen hurja katseensa osui taas tytön kauniisiin
kasvoihin ja vartaloon, ja hän jatkoi lempeämmällä äänellä: "Jos ei
tuo uhkamielinen uppiniskaisuutesi sopisi sinulle niin hyvin ja tekisi
sinua vieläkin kauniimmaksi, pikku Åse, niin totisesti, Herran nimessä,
voisin suuttua sinulle pahemmastikin. -- Et ole kesyimpiä lintuja,
huomaan minä; koetat tekeytyä kallisarvoiseksi, että annettaisiin sitä
suurempi hinta sinun suosiostasi. No niin, vaihteen vuoksi sekin voi
minua miellyttää. Mutta elä ärsytä minua enempää. Voin hetken olla
kärsivällinen -- mutta elä saata minua raivostumaan!"
"He tulevat, he tulevat!" -- huudahti Åse nyt iloisesti ja juoksi
suuren linnanpihan puoleiselle ikkunalle. -- "Nyt kuitenkin saamme
tietää kuka te olette, ja onko kuninkaalla, palveluksessaan rosvoja ja
väkivallan tekijöitä!"
Linnan pihalta kuului hevosten astuntaa ja meluavia ääniä. Korkea herra
katseli levottomana ikkunaan; samassa aukeni ovi; ja sama nuori ritari,
joka kuninkaan sisäänastuessa oli seisonut ovella, astui kiireisesti ja
hätääntyneen näköisenä sisään. "Herra, meidät on petetty!" kuiskasi hän
hengästyneenä. -- "Piha on täynnä väkeä. He vaativat kuninkaan nimessä
sisäänpääsyä, ja drotsi Pietari Hessel on heidän johtajanaan."
"Drotsi Pietari? -- oletko hullu?" -- sanoi herra, kietoutuen nopeasti
vaippaansa. -- "Mitä hän täällä tekee? Mitenkä hän pääsi sisään?"
"Portti oli lukittu. Ei kukaan tiedä kuka hänet on päästänyt sisään.
Hän on pelottanut kuninkaallisella valtakirjallaan linnanvoudin. He
etsivät koko linnan läpitsensä ja aikovat repiä sen maan tasalle,
elleivät löydä tyttöä. Ne voivat muutaman silmänräpäyksen kuluttua
olla täällä. Täältä on näkynyt valoa pihalle. Jos ette tahdo tulla
paljastetuksi, niin menkää täältä salaoven kautta, herra. Jos te
käskette, niin otan minä syyn päälleni, ja annan drotsin vangita itseni
toistaiseksi."
"Aivan niin, uskollinen Raane! Se keksintösi on kullan arvoinen.
Lukitse salaovi jälestäni! On kai väkemme takaportin luona?"
"Kaikki on täydellisen varmassa järjestyksessä, ankara _herra ritari_!"
sanoi nuori sotilas painokkaasti ja iski silmää. "Eikä paholainenkaan
tiedä teidän olleen täällä, jos vain tuo tyttö osaa vaieta." Hän
osoitti epäilevän näköisenä Åsea, joka seisoi ikkunassa kuunnellen,
silmät hurjasti loistaen. -- "Elkää viipykö kauempaa, herra! Kuulen
heidän jo tulevan torninportaissa."
"Jos sanallakaan ilmaiset kenen olet nähnyt, niin olet kuorman oma!" --
kuiskasi korkea herra nopeasti ja levottomasti pelästyneelle tytölle,
ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut seinään peitetystä
salaovesta.
Nuori sotilas otti nopeasti avaimen ovelta heittäen sen ikkunasta
takapihalle, ja nyt polvistui hän nuoren tytön eteen. "Armahda
onnetonta rakastajaa, kaunis, jumalallinen Åse! pieni, vastustamaton
kalastajatyttöni!" -- sanoi hän korkealla, kimakalla äänellä -- "sinun
tähtesi olen antautunut suurimpaan hengen vaaraan ja armollisen
kuninkaamme vihan alaiseksi; sinun tähtesi olen uskaltanut käyttää
kuninkaan nimeä, ryöstäessäni sinut -- --"
"Ja sinun tähtesi saastutan käteni inhoittavissa akankasvoissasi",
vastasi tyttö, antaen hänelle pari aikamoista, hyvin ansaittua
korvapuustia, jotka tämä näkyi kärsivällisyydellä vastaanottavan,
koettaen jatkaa teeskenneltyä rakkaudentunnustustaan. Hän puhui vielä
samassa asennossa, selkä oveen päin kääntyneenä, pitäen kiinni Åsen
esiliinasta, kun drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa, linnanvoudin
ja muutaman asestetun kalastajan kanssa astuivat ovesta sisään.
"Kuninkaan nimessä, kamaripalvelija Kaane! Te olette minun vankini" --
lausui drotsi. -- "Sitokaa hänet, miehet!"
Kamariherra nousi, ollen hämmästyvinään. "Ankara herra drotsi!"
-- sanoi hän ilkeästi hymyillen -- "Te tiedätte itse mikä voima
kauneudella on sydämiin, katsomatta arvoon ja asemaan. Te olette
yllättänyt minut ajattelemattomassa teossa, josta meidän aikanamme
on viisainta tuomita säälivästi. Olette kuitenkin itse nähnyt,
miten huonolla onnella olen koettanut kesyttää tätä rakastettavaa
villikissaa. Jos uskallatte vangita minut senvuoksi, niin tehkää
se, mutta tuomitkoon yhteinen herramme ja kuninkaamme, kumpi
meistä on rangaistava." Vastustelematta hän antoi tämän sanoessaan
lyhyen miekkansa drotsin käteen, ja salli Klaus Skirmenin sitoa
kätensä, joka suurimmalla taitavuudella toimitti tämän tavallisen
aseenkantajatehtävän, katsellen sillävälin salavihkaa sydämellisellä
osanotolla pientä, somaa Åsea, jonka loistavat mustat silmät
harhailivat läsnäolijasta toiseen, ikäänkuin tuskallisesti jotakin
etsien.
"Lapseni, oma Åseni!" kajahti ovelta voimakas miehenääni, ja
huudahtaen: "isoisä, rakas isoisä!" lensi tyttö vanhan Hennerin
syliin, nimitellen häntä kaikilla lempinimillä, huomaamatta vielä
hänen haavojaan, jotka, niin vähän kuin hän niistä itse välittikään,
kuitenkin olivat tuskallisesti häntä heikentäneet.