Niinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan
Hidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285
kokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat
jännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen
Snoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti
päästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin
kaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat
päätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai
juutilaisten rantavallien luota.
"Joutavia, Kaarlo!" -- sanoi syvä, karkea ääni -- "tässä heidän on
noustava maihin! -- hyvin käy! -- heillä näkyy olevan taitava perämies.
Mutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan
sillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että
voimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!"
Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja
merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner
Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut
rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut
laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä,
ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea
täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat,
pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan
tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen
vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi
ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven
Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut
itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme
vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa,
joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut
merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut
ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin
huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli
taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari,
jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei
enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik
Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa
kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä,
vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi
jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili,
että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli
ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja
kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä
varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona.
Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin
Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille,
johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun
merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein
kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan
seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät
gavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä
kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa.
Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja
merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt
takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta,
suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa,
harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki.
Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja
voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden
tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa;
heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli
kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli
niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton
väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla
päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän
vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän
polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.
Tämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat
liikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä,
ja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta
venettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen.
Niin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti
pantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän
näköisenä kivelleen. "Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria
herroja Danehoveen" -- mutisi hän. "Jos Waldemar herttua on heidän
muassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä
pohjaan mastoineen ja köysineen."
"Miksikä niin? Naapuri Henner!" kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen
vieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista
kasvoista tunsi sepäksi. -- "Nuori herttua on viisas ja antelias
herra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle
kaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa
itsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä
ansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti
kaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee."
"Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä
totta", -- mutisi vanhus -- "jos hän niillä voisi soaista kaikkien
tanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää
kuninkaana Tanskassa".
"Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?"
-- huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. "Mitä
te puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha
kuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta
kaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi,
kunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!" lisäsi hän
hitaasti ja miettiväisenä. "Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies:
minun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen
nuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä -- niin annappas kun mietin
-- hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella."
"Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?" -- vastasi
vanha Henner katkeralla äänellä. -- "Nuorelta kerskailijalta ei puutu
rohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi
takajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän
ohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan
itselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä
haluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme
jo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on
mies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen
isoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!"
Vanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.
"Niin totisesti, Henner naapuri!" -- jatkoi aseseppä taas puhettaan:
-- "Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä
ajatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman
jälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi,
aivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala
varjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean
lopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä
täyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja
niistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu."
"Murhattu?" -- toisti Henner Friser. -- "Ei, naapuri, ei muuta kuin
kaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme
isästä ja Ryen kirotusta papista." -- "Jumala suokoon minulle ja
kaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla
hurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita
ja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan
maallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava.
Ei, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!" jatkoi hän hetken
mietittyään ja nousi. -- "Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel
murhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä,
mutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia
vastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi,
joka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta
kuninkaastamme."
Vanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti;
hän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt
hillityllä äänellä: "Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista,
naapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua
Waldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin
kuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin
pahempi." Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin
vaipuneena.
"Sen minä kuitenkin sanon, naapuri Henner", jatkoi aseseppä taas
puhettaan -- "ei ole mitään niin pahaa, ettei sillä olisi hyvääkin
puolta. Jos ei mahtavilla olisi rohkeutta pitää kuningas Eerik
Kristofferin poikaa kurissa, niin kävisi tässä hullusti sekä pienten
että suurten. Olisi väärin sanoa, ettei kuninkaamme ole kyllin ankara
silloin, kun on laadittava rangaistuslaki porvareille ja talonpojille;
mutta itse hän ei välittänyt ei laeista eikä oikeuksista, ennenkuin
hänet viime vuonna pakoitettiin tekemään sopimus valtakunnan
oikeuksista ja jaosta. Vähäsen se ainakin auttoi: ellei marski Andersen
olisi kieltäytynyt vannomasta hänelle uskollisuutta ja ajanut sitä
pelkoa hänen vereensä Viborgin käräjillä, niin ei nyt kukaan meistä
saisi pitää vaimoaan tai tyttäriään rauhassa häneltä."
"Se on totta, naapuri!" sanoi vanha Henner, ikäänkuin unesta havahtuen
eikä näkynyt kuulleen muuta kuin viimeisen. -- "Ruma oli tuo Stig
Andersenin vaimon juttu, ja sen minä sanon, että jos minä olisin
ollut marskin sijassa, niin tuskinpa niinkauan olisin pysynyt vain
uhkauksissa. Ja kuitenkin -- Herra varjelkoon kuningasta ja hänen
poikaansa! sanon minä vielä, maan ja valtakunnan tähden. Isä ei kelpaa;
hullu muuta sanokoon; mutta Jumala varjelkoon mädännyttä runkoa tuoreen
juurivesan tähden! Pienellä Eerikillä on Waldemar Seierin kotkansilmät,
ja jos taivaan isä hänet suojelee, niin vielä kannattaa rehellisen
miehen elää Tanskassa. On onneksi hänelle ja valtakunnalle, että urhea
drotsi Hessel on hänen asemestarinsa; ilman Pietari Hesseliä, ja vanhaa
Jon Litleä, ja David Thorstensonia olisivat asiamme huonolla tolalla."
"Jos nuori, kaunis drotsi on niin erityisesti kuningattaren suosiossa,
kuten sanotaan", -- huomautti seppä hymyillen, -- "niin eipä ole
ihmettä, että hän pysyttelee pienen prinssin lähellä. Sanotaan hänen
olevan viisaan ja kunnon miehen; hiukan inhimillisiä heikkouksia
sitä on kärsittävä hänessä niinkuin muissakin. Ja kun kuningas
Silmänräpyttäjä katselee vain muita naisia, niin eipä sovi ihmetellä
kuningatarta, jos hän mielellään ratsastaa metsästämään nuoren herra
drotsin kanssa."
"Uskotteko tekin noita kirottuja juoruja?" -- huudahti vanhus
kiivaasti ja suuttuneena. -- "Kuningatar Agneksen minä olen nähnyt
vain kerran, ja drotsi Pietari Hesselin kaksi kertaa; näin heidät
murhatun kuningas Eerikin seurassa. Mutta liekö totta, mitä
uskon, että jokaisen ihmisen tuntee silmistä, ja minä olen kohta
seitsemänkymmentä vuotta tutkinut täten sekä ylhäisiä, että alhaisia,
enkä luule monesti erehtyneeni: siinä suhteessa on kuningattaremme
niin puhdas kuin aurinko Jumalan edessä, ja drotsi Pietari Hessel on
mies kiireestä kantapäähän, joka ennemmin antaisi elämänsä ennenkuin
pettäisi maansa ja kuningashuoneensa ja unohtaisi mitä vannoi tulen
ääressä seurassamme. Mutta niin käy: kun pää ei kelpaa, on koko ruumis
vaivainen, eikä kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan räpyttele
pieniä pukinsilmiään."
"Luulenpa teidän lukevan enemmän yhdestä silmästä, naapuri Henner,
kuin moni pappi paksusta kirjasta, ja arvellaan teidän syystä kyllä
ymmärtävän vähän enemmänkin kuin isämeitänne. Teillä on myöskin
omat syynne" -- jatkoi seppä hymyillen, "jonka vuoksi aina sulette
kauniin pikku Åse tyttönne telkien taakse, joka kerran kun Eerik
Silmänräpyttäjä matkustaa Beltin ylitse. Minä näin tytön seisovan eilen
ruokasäiliön ikkunassa, kun kuningas nousi hevosensa selkään teidän
talonne edustalla."
"Vai niin, huomasitteko sen, hyvä Troels!" -- vastasi vanha soturi
hiukan ärtyisästi. -- "Hullutusta se on; mutta kerronpa teille asian
oikean laidan. Hän on nähnyt tytön kerran, ja on katsellut häntä hiukan
enemmän kuin minusta on tarpeellista. Hän on minun tyttärentyttäreni
ja minun silmäteräni, tietäkää se. Onhan itsestään selvää, että suljen
lintuhäkin kun kissa on tuvassa, vaikka, en minä siltä pelkää tarttua
vahvinta uroskissaa niskasta heittääkseni sen ulos ikkunasta, jos se
rupeaa niskoittelemaan. Tämän lisäksi on pikku Åseni sunnuntailapsi,
jonka ehkä olette huomannut; sen hänestä heti näkee. Hän on joskus
vähän kalpea, ja vaikka tyttö onkin vallaton ja iloinen, on hänellä
aina välillä jonkinlainen unitauti; mutta ehkä se menee ohi, kunhan hän
vanhenee. Niin oli hänen äidilläänkin, ja taitaa olla suvussa; enpä
ole itsekään siitä vapaa. En minä niistä unista paljoakaan välitä;
mutta hän ei milloinkaan ole sanonut siinä tilassa sellaista, joka ei
jollakin tavalla olisi toteutunut, vaikkei hän pidä eroa yön ei päivän
välillä, ei menneen eikä nykyisen ajan, tai niinkuin muuten erotellaan
järkevästi puhuessa."
"Herrajumala! Eikö teidän pikku Åsenne ole oikein täysijärkinen?" kysyi
seppä osanottavasti, koskettaen sormellaan otsaansa.
"Minusta hän ennemmin on ikäisekseen liiankin viisas" -- vastasi vanhus
-- "ja se ei ole hyväksi tässä maailmassa. Mutta kunhan hän kerran
joutuu naimisiin ja saa muuta ajattelemista, niin kyllä hän siitä
pääsee. Muuten hän on hyvä ja raitisluontoinen. Mutta minun piti kertoa
teille noista unennäkemisistä: Eilistä vasten yöllä hän kulki unissaan
ja tuli minun luokseni. Hän oli pelästynyt ja sanoi kuninkaan tulevan
metsästämästä kuolleen pää hatun alla ja tahtovan hänen luokseen. Minä
sain hänet herätetyksi, eikä hän tiennyt itse mitään unesta; hän nauroi
sille ja juoksi huoletonna takaisin sänkyynsä. Etten pelottaisi tyttöä,
vältin kertoa hänelle mitä hän oli sanonut. Mutta minä en myöskään
olisi suonut kuninkaan näkevän Åsea eilen, jos hänelle olisi pistänyt
päähän astua kynnykseni yli vaatteita muuttamaan; katsokaa, senvuoksi
telkesin tytön sinne kuin erehdyksestä."
"Se ei teitä paljoakaan auttanut, varovainen naapuri!" -- sanoi
seppä hymyillen. "Viisas kana hautoo vaikka nokkosten keskellä.
Kuningas näki hänet kuitenkin: ratsastaessaan sieltä, kurkisti soma
tyttärentyttärenne uteliaana ruokasäiliönne ikkunaluukun ristikkojen
takaa, ja samassa hypähti kuninkaan hevonen sivulle. Minä näin hänen
silmiensä siristelystä, että hän oli nähnyt tytön, ja hän katsoi kaksi
kertaa taakseen ikkunaan, vaikka tytön pienet, somat kasvot olivat jo
vetäytyneet pois sieltä."
"Typerää, kirotun typerää!" mutisi vanhus. -- "Se ei tule toista kertaa
tapahtumaan, siitä hän saa olla varma. Elkää, naapuri hyvä, puhuko
siitä kellenkään, se vain antaisi aihetta juoruihin. Lapsesta itsestään
olen levollinen. Antaa nyt sen linnun lentää!"
"Mutta mitä tekemistä on kuninkaan kamaripalvelijalla vielä
kaupungissa?" -- kysyi seppä.
"Kamaripalvelija Raanellako?" -- huudahti Henner hämmästyneenä, --
"eikö hän seurannut eilen kuningasta?"
"Kyllä tietenkin, mutta aamulla minä näin hänen ja kaksi pitkää
kuninkaallista aseenkantajaa kulkevan talonne ohitse. He seisoivat
hiljaa päätyikkunan takana, kuiskutellen keskenään, ja tänne
tullessamme näin heidän hevosensa takaporttinne luona."
"Vai niin!" -- murahti vanhus, hän nousi äkisti ja hänen silmänsä
salamoivat. "Sen olisitte kyllä jo ennemmin voinut sanoa minulle."
"Luulin heillä olleen asiaa teille, rakas Henner! ettehän ole suvainnut
nenäkkäitä kysymyksiä."
Vanha Henner heitti vielä kerran terävän katseen myrskyävälle Beltille.
-- "Laiva on turvassa!" -- sanoi hän hiljaisella äänellä, josta kajahti
voimakkaasti hillitty suuttumus: -- "He hinaavat sitä perässään. Tule,
naapuri! Ei ole aikaa kauemmin seisoa tässä, kun on semmoisia vieraita
kotona."
Pitkin, voimakkain askelin kiiruhti reipas vanhus eteenpäin tietä
pitkin siihen osaan Middelfartia, joka oli laivasillan lähellä, ja
jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Sinne oli puolen neljänneksen matka
Gremermosesillalta. Tuskin jaksoi voimakas, kymmentä vuotta nuorempi
aseseppä seurata häntä. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan ennenkuin
saapuivat jalkapolulle, joka oikaisi pellon poikki Henner Friserin
asunnolle. Siinä hän pysähtyi ja katseli tarkkaavaisesti pieneen
asuntonsa päätyikkunaan, jonka hämärässä tuskin eroitti. Myrsky ajeli
yhä pilviä kuun eteen, joka nyt valaisi hänen talonsa päädyn. -- "Hm!
-- ei valoa!" mutisi hän. -- "Ei ole asiat oikein." Hän kiirehti
askeliaan, mutta pysähtyi taas äkkiä. "Ettekö kuule kavionkapsetta
Hegnesmetsän kivitieltä? Naapuri! -- aivan varmasti. Ketä he ovat?
Sillä väellä on kiire. Saaneeko kuninkaan vouti Hegnesgaveliin näin
myöhällä vieraita Middelfartista? -- Menkää te meille naapuri!
Katsokaa onko Åse kotona pitänyt huolta kiltaveljistä! Ellei hän ole
kotona, enkä minä palaa, niin sanokaa mitä tietä läksin! Olen vain
hiukan utelias." Tämän sanottuaan hän juoksi vastakkaiseen suuntaan
takaisin tielle, ja sieltä kahden ojan ja aidan ylitse sivutielle,
joka johti Middelfartista Hegnesmetsään, ja josta ratsastajien,
joiden oli kuullut ajavan kaupungin lähellä, välttämättä täytyi
kiertää, jos he aikoivat linnaan. Tietämättään hän oli ottanut
esille suuren merisian-tappopuukkonsa, jota hän aina kantoi pitkien
kalastussaappaittensa varressa. Se kädessään hän seisoi silmänräpäyksen
hiljaa ojassa kapean tien vieressä, jonka hän voi puoleksi sulkea
pitkillä käsivarsillaan. Hän kuuli hevosten lähenemistään lähenevän
ja voi nyt askeleista eroittaa kolmen hevosen kavioiden kapseen.
Taas peitti paksu pilvi kuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Henner oli
kiireissään pudottanut hylkeennahkalakkinsa, ja myrsky pyöritteli hänen
harmaita ohuita hiuksiaan. Hän kuuli ratsumiesten pysähtyvän vähän
etemmäksi. Tuuli kuletti heidän puheensa hänen kuuluvilleen.
"Antaa hevosten hengähtää, että meidän tulomme linnaan olisi
remakampi!" -- sanoi kimakka miehenääni. -- "Nyt olemme turvassa, ja
tässä on hyvä tie. Ravakasti nelistäen joudumme linnaan ennenkuin tuo
vanha saatana joutuu kotiin sillalta."
"Kuolema ja helvetti!" -- mutisi vanhus. -- "Se oli pitkän
kamaripalvelija Raanen kukonpoika-ääni."
"Tiedättehän tunnuslauseen ja merkin?" -- jatkoi ohut ääni: --
"kuninkaan nimessä ja kolme lyöntiä merkiksi portille! Jos joku aikoo
meidät pysäyttää, hänet lyökää maahan! Minä vastaan seurauksista."
Tarkkaava vanhus luuli kuulevansa tukahdetun naisäänen valitusta,
joka sekaantui myrskyn ulvontaan, ja hänen terävä katseensa
huomasi kuunvalossa valkoisen naispukimen liehuvan keskimäisen
ratsastajan satulan ylitse. Nyt ne alkoivat nelistää eteenpäin.
Yhdellä harppauksella oli vanhus keskellä tietä. "Seis!" -- huusi
hän hirvittävällä äänellä, hyökäten ratsastajia kohti. Pitkä
metsästyspuukko välkkyi hänen oikeassa kädessään, vasemmalla hän
tarttui keskimäisen hevosen päitsiin. Hevonen kohosi takajaloilleen ja
korskui. Miekanisku sattui vanhan soturin vasempaan käsivarteen; mutta
suonenvedontapaisella voimalla piti hän kiinni päitsistä ja hapuili
veitsellään puolipimeässä, tohtimatta iskeä, peläten haavoittavansa
naisolentoa, joka näytti hänestä makaavan tainnuksissa ratsastajan
vasemmalla käsivarrella.
"Eteenpäin! Saatana vieköön! Lyökää!" -- kaikui taas kimakka miehen
ääni ratsastajan takaa. Vanhus sai vielä yhden sysäyksen olkapäähänsä,
ja samassa silmänräpäyksessä potkasi hevonen etujalallaan häntä
voimakkaasti rintaan. Suitset irtaantuivat hänen kädestään, hän
suistui maahan, ja hevonen hyppäsi hänen ylitsensä. Epätoivoisella
voimalla nousi hän puoleksi ylös ja heitti metsästyspuukkonsa
huimaavalla vauhdilla lähimmän ratsastajan jälkeen. Samassa musteni
maailma hänen silmissään. Hän kuuli vihlovan miesäänen huudon, ja
hän oli eroittavinaan kaukaa epäselvästi Åsen äänen huutavan: "Auta,
isoisä! Auta!" ja ääni hälveni myrskyn kohinaan ja hevosten kavioiden
kapseeseen. Vanhus kaatui uupuneena veriinsä ja meni tainnoksiin.
Kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä korisi kuolevan ääni, ja
hurjistunut hevonen juoksi tyhjin satuloin tietä myöten.