Akaasiat kukkivat. Ne ojentavat kyhmyiset oksansa yli muurin, pudottaen
silloin tällöin jonkin lehden tienviereen, peittävät pienen puutarhan
pehmeään varjoonsa. Rungot ovat mahtavat. Niiden onkaloissa pikkulinnut
pesivät. Toiset saapuvat, toiset lähtevät, visertelyä riittää niin
kauan kuin aurinko lämmittää rinteitä ja laaksoja.
Jos aukaiset mustan rautaportin, joudut kapealle polulle, joka vie
sinut kukkasryhmien läpi valkoisen huvilan kuistille. Rakennuksella on
korkea tiilikatto ja vihreät ikkunaluukut, jotka harvoin suljetaan,
sillä hän, joka elää siellä, rakastaa yli kaiken taivaan tähtiä ja
vuorenhuippujen loistetta.
On kulunut vuosia siitä päivästä, jolloin Ritva Orjatmaa
kuolemansairaana toisen kerran tuotiin Pyhän Johannan luostariin.
Kamppailu oli ollut kova, mutta suuri sammuttaja oli viimein väistynyt
elämän tieltä. Alppiseutua Ritva ei kuitenkaan jättänyt, ja juurtuminen
uuteen maahan kävi hiljaa ja huomaamatta. Hänen väsynyt sielunsa eli
ensi aikoina kuin horteessa, siltä puuttui voimia riistäytyä irti.
Ainoa tietoinen tunne oli rajaton kiitollisuus niitä kohtaan, jotka
osoittivat hänelle hyvyyttä. Hän kiitti auringosta ja ilmasta, jota oli
niin helppo hengittää, hän kiitti, kun laakson kellot soivat.
Mutta Ritva pysyi kauan, hyvin kauan siipirikkona.
Vasta muutettuansa omaan, pieneen kotiinsa alppirinteellä hän toipui.
Hänen mustat suortuvansa olivat silloin hopeanhohteiset, ja entinen,
kevyt astunta oli käynyt verkkaiseksi.
— Akaasiat kukkivat. Ritva on yksin puutarhassaan, liljat ovat
auenneet. Kirjavat perhoset lentävät lepattaen kosteitten kupujen
suojaan ja palaavat jälleen siivet raskaina kullanhohtoisesta
siitepölystä. Mehiläiset surisevat. Korkealla ilmassa kurkien musta
aura loittonee pohjoista kohti. Ritva seuraa heitä suru silmissään.
Kurki-i-i! riemunhuudot heikkenevät. Hieno aamuauer on peittänyt linnut
hunnullaan.
»Näittekö, Rose?» hän kysyjä naiselta, joka aukaisee portin. »Kotini
linnut palaavat Pohjolaan.»
»Niitä on monta tänä vuonna», hän vastaa suudellen Ritvan kättä.
»Oi, tervetuloa, tervetuloa!»
Fülgenhüttenin emäntä on kuin kotonaan ystävänsä suojissa. Pehmein
liikkein hän riisuu pitkäripsuisen hartiahuivinsa yltään ja syvästi
kumartuen hän laskee kimpun alppiruusuja suuren krusifiksin eteen,
joka kohoaa työhuoneen sinistä päätyseinää vasten. Se on Ritvan ainoa
marmoriveistos nykyjään.
»Olen niin iloinen tuon synnystä», Rose puhuu puoliääneen. »Varmasti
kaunein koko seudullamme», hän lisää sydämellisesti, mutta Ritva
kääntää puheen toisaanne, sillä hänestä tuntuu, kuin olisi juuri
krusifiksin aikaansaaminen vienyt häneltä viimeiset voimat.
Pieni, tumma Angelica, Ritvan ainoa seuralainen, tuo virvokkeita,
oransseja ja valkoviiniä.
»Ramezista?» Rose kysyy.
»Niin on. Vanha Stefan tuo useasti tämäntapaisia tervehdyksiä
Immanuel-herralta.» He nyökkäävät hiljaa toisilleen.
»Kertokaa jotakin, Rose!» Ritva pyytää. »Tahdon niin mielelläni kuulla
ääntänne juuri nyt. Nuo linnut saivat minut surulliseksi.»
Vieraan otsa kirkastuu.
»Tärkeintä, mitä voin sanoa, koskee Giovanniani. Ajatelkaa, hän pääsee
syksyllä kouluun, hänestä tulee tähtitieteilijä.»
Ritva katselee kummastuneena puhujaan, jonka huulet ovat kalvenneet.
»Miten vanha hän on, poikanne?»
»Kuusitoista täyttänyt.»
»Entä — nimensä?»
»Hän on nyt Jean v. Riewen. Ymmärrättekö, hänen isänsä on hänet
tunnustanut omakseen!»
Ateljeessa kuuluu vain Rosen hiljaista itkua.
»Olen odottanut niin kauan, on ollut helpompi kantaa suruani. Ilo on
viedä minulta hengen.»
Ritva hyväilee hänen ruskeita käsiään. Niistä virtaa ihmeellinen lepo.
Lopuksi hän virkkaa:
»Olen teitä niin paljon köyhempi, Rose. Olen usein kerjäläisenä
kolkuttanut sydämesi ovea, mutta almuja et ole minulle tarjonnut, et,
kuninkaallisia lahjoja olet antanut minulle yltäkylläisyydestäsi.»
Roselle nämä sanat eivät olleet uusia, mutta herkällä vaistollaan hän
vetäytyi syrjään piiloutuen toisen murheen varjoon, joka ehkä oli hänen
omaa suruansa suurempi.
»Tehän olette — äiti!» hän puhui varovasti.
»En — nyt enää. Kaikki on mennyttä, tiedätte sen.»
»Mutta teillä on aikaa. Odotus voi kerran loppua.»
Ritva pudistaa päätään.
»Ei — sillä tavalla. Minua ei tarvita siellä.»
Rosen suuri äidinkatse loistaa Ritvaa vastaan:
»Luulen sittenkin, että teidän kerran on palattava juuri sinne, mistä
olette paennut, rakkaani.»
»Tiedän, että kuolen silloin.»
»Surun laita on samanlainen kuin — onnenkin. Se on otettava vastaan
sellaisenaan. — Jos väistyy — se muuttuu hirviöksi.»
Ritva siunaa ääntä, joka puhuu hänelle, korvia, jotka häntä väsymättä
kuuntelevat, ja hän kertoo uudestaan elämänsä pitkää satua silmät
ummessa, nojaten päänsä Rosen rintaan. — Niin, Eeronhan Rose tunsi, ja
Taru-tyttö oli hänelle rakas. He olivat tavanneet jo vuosia sitten,
silloin, kun he yhdessä kamppailivat kuoleman kanssa Ritvan puolesta.
Mutta kaikki oli nyt toisin. — Hirvittävä sota raateli maat, jotka
erottivat hänet omaisistaan, hän oli saanut jäädä sairaana etelään. Ja
aika oli vierinyt. Hiljaisuus piteni, sanat lyhenivät, kunnes kaikki
herkesivät puhumasta hänen kotiintulostaan. On parempi näin, oli Eeron
tapana kirjoittaa. Häntä väsytti — ja hän oli oikeassa. On parempi
näin. Mutta kahleet painoivat Ritvaa, ja hän oli liian ylpeä — puhumaan
vapautumisesta. Eero ei olisi voinut sitä käsittää.
Seuraa pitkä hiljaisuus, sitten Ritva jatkaa. »Isä on niin vanha
ja uupunut», oli Taru kirjoittanut. »Hän elää nyt yksinomaan
kirjojensa maailmassa.» Kertoja hymyili — jokaisella sielulla on
oma piilopirttinsä. — Leasta oli tullut Antero Aallon vaimo. Miten
reippaasti ja käytännöllisesti hän oli toiminutkaan järjestäessänsä
lapsuuskotinsa pappilaksi, ja miten auliisti hän oli luovuttanut
kirjaston isälle ja ateljeen Tarulle. Ja Taru oli ollut kiitollinen,
sillä hän rakasti hiljaisuutta kuten isä — yli kaiken. Hän tutki
vanhoja kieliä.
— On parempi näin, uskoiko Rosekin sen?
Kuuntelija pudisti suruisesti päätään. Olihan hän niin monta kertaa
sanonut, mitä uskoi, mitä toivoi.
Ritva vääntelee käsiään.
»Mutta — kotkanpoikani, kotkanpoikani, mitä sanoitte hänestä?»
»Hän ei palaja, ennenkuin hän täydellä oikeudella saa periä omansa.
Tunnen Ramezin miehet.»
Portti aukenee, käytävältä kuuluu askeleita. Vanha Stefan seisoo
kynnyksellä syli täynnä maidonvalkoisia neilikoita. Hänen ryppyiset
kasvonsa ovat vakavat.
»Ette koskaan saavu tyhjin käsin», Ritva lausuu tervehtiessänsä.
Ukko ojentaa hänelle kirjeen.
»Immanuel-herra pyytää vastausta.»
Hän kirjoittaa:
»Poikani on odottamatta määrätty rintamalääkäriksi. Saapuu kotiin
pariksi päiväksi jonkin ajan kuluttua. Tulkaa, rakas ystävä, luokseni
huomenna.
Tarvitsen teitä.
Teidän Immanuel Haller.
* * * * *
»Ajakaa, Stefan, kaupungin ympäri niinkuin silloin, muistatteko?»
»Kyllä, Franz-herra!»
He ovat laskeutumassa laaksoa kohti Ramezin linnasta Ritvan kanssa. On
viimeinen yö ennen tohtori Hallerin lähtöä rintamalle.
Hän pitää Ritvan kättä omassaan, joka on suuri ja lämmin. Valot
vilkkuvat.
»Katso, Orvokki, kaikkea tätä olen kaivannut läpi vuosien villiin
tuskaan saakka. Huippuja ja rinteitä, omaa kieltäni ja pyhäkköjemme
rauhaa. Isä on ollut oikeassa, koti ei ole hellittänyt otettaan.»
Ajaessansa kaupungin poikakoulun ohi Franz kertoo nauraen:
»Tuossa olen kerran antanut itselleni raippoja siitä, että olin
menehtyä koti-ikävään. Olin olevinani miehinen mies, mutta sain
kuumetta — ja minut lähetettiin Rameziin pariksi viikoksi. Kuritus oli
siis kuitenkin välillisenä apuna hädässäni.»
He ovat nyt tulleet pyhän Johannan luostarin pääportin edustalle. Vanha
munkki on juuri astumassa sisään, mutta kääntyy äkkiä ohikulkijoita
kohti.
»Franz Haller? Eikö niin?»
»Kyllä, isä Jacobus.»
»Ja huomenna sinä siis lähdet?»
»Niin on määrä.»
Vanhus nostaa oikean kätensä.
»Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi.»
He jatkavat matkaansa, mutta Ritva on kyyristynyt kokoon vaunun
nurkkaan.
»Orvokki, älä lennä luotani kuin pelästynyt lintu?»
»Muistot! Ymmärrätkö?»
»Tahtoisitko elää niitä vailla?»
»En!»
Ritvan kodin ikkunoissa palaa tuli. Pieni Angelica odottaa.
»Nyt voit lähteä kotiinpäin jälleen, Stefan! Kuljemme jalkaisin
lopputien. Tunnin perästä on oltava kasarmilla. Näkemiin siis!»
Ukko ojentaa molemmat kätensä Franzille kyynelten virratessa pitkin
ryppyisiä poskia.
»Jumala teitä varjelkoon!» hän toistaa moneen kertaan. He nousevat
hiljaa rinnettä, ylös käsi kädessä kuin kerran ennen suuren jäätikön
luona Ivignan huipun varjossa.
Portilla he pysähtyvät.
»Käännynkö?» Franzin ääni vavahtaa.
»Et!»
Tien hiekka rasahtaa heidän jalkojensa alla. Kun Ritva on aukaissut
oven, he seisahtuvat uudelleen. Franz painaa sen äänettömästi kiinni.
»En tule sisään!»
Ritva katsoo häneen pitkään.
»Herra Jumala, en voi! Mutta tulen takaisin kerran, Orvokki. Oletko
sinä silloin — valmis?»
»Olen.»
Franz seisoo kalpeana kuun valossa. Ritva tekee kylmin sormin
ristinmerkin hänen rintansa ylitse.
Mies hätkähtää:
»Vihitkö minut kuolemaan, Orvokki?»
»En, vihin sinut kerran elämän suureen juhlaan.»
Riemuiten Franz nostaa hänet syliinsä ja kantaa hänet portaita ylös,
mutta kiiruhtaa jälleen paeten pois.
Ritva jää kuuntelemaan hänen askeltensa kaiuntaa, joka loittonee ja
lähenee sitä mukaa, kuin tie kiemurtelee laaksoon päin.