»Lähdette meitä pakoon, rouva Orjatmaa?» kuului kirkkoherran ääni.
He seisovat eteishallissa eräänä kirkkaana kevätiltana, Ritva
menossa tavanmukaiselle kävelylleen auringonlaskun aikana — pastori
Aalto vasta saapuneena johtamaan rukouskokousta heidän kodissaan. —
Ritva on kalpea. Toini auttaa turkin rouvansa ylle, tämä hymähtää
sielunpaimenelle:
»En tee sitä lainkaan mielenosoituksellisesti, vakuutan sen. Minun on
vain mahdoton pysyä sisällä näin kauniina iltana. Pian hanki kantaa!
Oletteko huomannut sitä?»
»Olen. Mutta enhän ole urheilija.»
»Ihme kyllä!»
Kirkkoherra on komea miehentyyppi, vaalea ja voimakas, tavallisia
ihmisiä päätä korkeampi.
»Toivotan teille oikein hyvää iltaa.»
»Samoin.»
Ritva sulkee keventyneenä oven taaksensa, sillä keskustelut Antero
Aallon ja hänen välillään saavat aina taistelun muodon — hiljaisesta
sävystään huolimatta. Eikä hän pidä tämän tapaisesta voimainmittelystä
— miehen kanssa.
Hän kulkee rantatietä pitkin, navakka tuuli salpaa häneltä hengen,
mutta hänen mielensä uhkuu sisäistä iloa, kiitollisuutta siitä,
että jälleen voi tehdä työtä. Sillä — hänen suuri kohokuvansa on
valmistumaisillaan paljon ennemmin, kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Kipsiluonnos on päätetty, hän odottaa vain marmorityön alkua.
Tämä sisäisten näkemysten voimakausi on tullut hänen ylitsensä kuin
lahja, puhjennut kukkaan kuin kylmän kevään ensi vuokko lumen ja jään
keskeltä. Hänen kaipuunsa, hänen syvin vakaumuksensa on »Lasiseinän»,
kamppailevissa olennoissa saanut näkyvän muodon.
»Olen melkein onnellinen», hän kuiskaa itsekseen, kuvitellen
mielessänsä aikaa, joka kerran on koittava heille kaikille, suurta
sovituksen hetkeä, jolloin Eero ja lapset näkisivät hänen sydämensä
sellaisena kuin se oli. Silloin kylmä tuomitseminen kaikkoaisi, eikä
kukaan enää vaatisi häneltä sellaista, mitä hänellä ei ollut.
Puut humisivat. Kaukainen kevät lähestyy, sulamisen aika, jäittenlähtö!
Taivaanranta liekehtii, metsänreuna hohtaa veripunaisena, mutta
jäälakeus lepää syvässä unessa hänen edessänsä. On vielä pitkä aika
vapautumisen hetkeen, jolloin aurinko on voittanut. Jaksaakohan odottaa?
Ritva on kävellyt ripeästi, mutta äkkiä hänen on pakko pysähtyä
levätäksensä. Rintaan koskee. Ruumiillinen tuska panee hänen sydämensä
jyskyttämään, silmissä mustenee. Mutta hän nousee heti rajattomaan
vastarintaan. Ei, ei, hän tahtoo pysyä pystyssä! Hengittäen
varovaisesti hän kääntyy kotiin päin, mutta kylmä hiki kostuttaa hänen
ohimojaan lakkaamatta.
Kauas kaikuu virrenveisuu hänen kodistaan. Yksi salonginikkunoista on
avattuna, ja Ritva näkee ohimennen hikisiä ihmiskasvoja pitkin seiniä.
Häntä huimaa ajatellessansa ilmaa tuossa huoneessa. Sanat »autuuden
tie» sattuvat hänen korviinsa hänen astuessansa kuistille ja syvä vako
ilmestyy silmien väliin, mutta hän hymähtää muistellessansa Franz
Hallerin sanoja:
»Uskon, että terve, nuori pakana, joka aamuisin kumartaa aurinkoa
ja taivaan valkoisia voimia, on lähempänä Jumalaa kuin nykyajan
intoilijat, jotka kovakouraisesti tarttuvat jumaluuteen, joka alati
pakenee.»
Kokous on loppumaisillaan. Ainoastaan sisäinen rengas, johon kotiväki
kuuluu, on jäänyt jäljelle. Jokin tärkeä asia sydämellänsä he alkavat
uudestaan rukoilla. Joka sana kuuluu Ritvan huoneeseen. Inkerin ääni on
terävä kuin nuoli.
»Sinun puoleesi käännymme, sinä kaikkinäkevä. Tiedät, mitä anomme.
Auta, että tämän kodin äitikin pian pääsisi irti ketjuista, jotka
kytkevät hänet syntiin ja maailmaan! Anna hänen nähdä sinun kiivaat
kasvosi taiteensa tuomitsijana. Saastaa ja turhuutta ovat hänen työnsä.
Ne eivät ylistä sinua! Armahda meitä! — »
»Amen.»
Lastenkin äänet yhtyvät siihen.
»Auta, ettei mikään turmelisi nuoria kukkasia sinun tarhassasi, Herra!
Aamen.» Kirkkoherra lopettaa.
Ritva seisoo ovessa. Hän on kalmankalpea, mutta silmät palavat,
sillä hän on vilahdukselta nähnyt papin katseen, joka kiihkeästi on
takertunut Lean huuliin.
»Sinä valkeaksi sivuttu hauta!»
Huoneessa olijat syöksyvät kauhistuneina ylös.
— Ritva on poissa. He tuijottavat avuttomina toisiinsa.
»Suuri on pahuuden valta.» Inkeri lausuu sen hyvästellessänsä
kirkkoherraa, mutta he katselevat seiniä aroin silmäyksin.
Ritvan korvissa kohisee. Kuumeisen veren aallot polttavat hänen
pintaansa. Hän luulee lopun lähenevän ja toimii mielipuolen voimin.
»Jos on lähdettävä — lähden kaikkineni, kaikkineni», hän hokee. Ja
vasara iskee, sirpaleita lentää ja musertuu tomuksi.
»Lasiseinä, lasiseinä, jopa katoat — kerrankin!» hän iloitsee
nähdessänsä vuosien työn hävitettynä. »Jos on lähdettävä — otan teidät
mukaani! Korjaan yksin unelmieni sadon!»
Kero seisoo hänen takanaan:
»Ritva!» Ääni katkesi.
Silloin Ritva käpristyi kokoon ja kaatui suulleen. Verivirta pusertui
esille hänen huuliensa välitse.
»Lähden kaikkineni!» hän vielä kerran toisti.