Rintama oli siirretty lähemmä laaksoa. Sairaalat ja luostarit
olivat haavoittuneita täynnään, ja ihmisten mielet vapisivat pelon
kourissa. Vanhukset yksin pysyivät rauhallisina. He seisoskelivat
pienissä ryhmissä torilla, puhelivat kuiskaten temppelin käytävissä
ja tarinoivat menneitten aikojen elämyksistä. Nykypolvi oli saanut
kasvaa suojattuna, siksi he kammoksuivat sodan melskettä, mutta seudun
vanhimmat muistivat vallan toisia oloja, vuosia, jolloin vihollinen
tallasi heidän viiniviljelyksensä jalkojensa alle ja poltti kylät
poroksi. Siis, kiittäkööt vielä jokaisesta rauhan päivästä! Ja kauas
kaikukoon kellojen soitto!
Sisar Felicia, sisar Felicia, sinä, joka niin hiljaisena kuljet
joukkoinesi messuihin, kenen käskystä olet ypöyksin ulkona tänä kauhun
yönä? Sormesi eivät ole ristiinliitettyinä rinnoillasi, päähineesi
vuotaa vettä, ja sadepisarat pieksävät kalpeat kasvosi turvoksiin.
Etkö tunne, miten armottomasti myrsky riipoo vaippasi poimuja ja kylmä
yö ulvoo ympärilläsi? Etkö muista, miten eksyttävästi tie kiemurtelee
Ritva Orjatmaan kotiin saakka? Ja sinä ponnistelet pimeydessä, sillä
lyhtysi on sammunut, ja sinä olet viskannut sen luotasi vuorenrinnettä
alas. Mitä huulesi mumisevat? _Ave Maria — gratia plena, ora pro
nobis!_ Pitemmälle et ehdi, sillä kätesi kolkuttavat jo mustaa
rautaporttia ja pieni Angelica-tyttö seisoo edessäsi hätääntyneenä
kysyen:
»Pyhä sisar, tekö? Ja yksin?»
Mutta sinä työnnät hänet tieltäsi juostessasi rakennusta kohti. Sinä et
tunne sääliä, etkä liioin pelkää, sillä sanomasi on suuri ja tärkeä.
Ramezin Franz kuolee!
Vavisten Ritva katselee tulijaa.
»Viestintuojanako saavut, sisar Felicia?»
»Franz Haller on tullut kotiin — vihdoinkin, mutta hän ei ehtinyt tänne
asti. Hänen tiensä päättyy tuohon.» Nunna osoittaa luostaria. Ritva
tuijottaa mielettömästi eteensä.
»Mitä sanoittekaan?»
»Franz Haller kuolee tänä yönä. Hän on saanut sakramentit, mutta hän
kysyy teitä. Hän odottaa. Tulkaa!» — Pieni Angelica itkee ääneen, mutta
kumpikaan ei häntä näe, he häviävät kuin varjot mustaan yöhön.
Myrsky on yltynyt niin, että heidän on mahdoton tarkkaan kuulla
toistensa ääniä, mutta Ritva kuulee kylliksi, hän saa tietää koko
totuuden. Franz Haller oli tuotu luostariin edellisenä päivänä
käsivarret ammuttuina murskaksi. Nyt oli kaikki toivotonta, kuume teki
tehtävänsä.
»Kotkanpoikani, kotkanpoikani, ovatko siipesi katkenneet?» Ritva kuulee
kaukaa myrskyn läpi kellojen soivan. Hän laskee tarkkaan lyöntejä
ikäänkuin elämä ja kuolema riippuisivat siitä, jaksoiko hän laskea
oikein. Nunna puhuu hänen korvaansa:
»Luostarin kappelissa soitetaan — hänelle.»
Kynttilät palavat Franzin huoneessa, joka on pyhän voitelun tuoksua
täynnä. Isä Jacobus ja priori poistuvat Ritvan astuessa sisään, mutta
sisar Anna ja vanha isä polvistuvat vuoteen ääressä, he eivät liikahda.
Kuolevan katse on suuri ja musta kuin pohjaton lähde.
Tulijan lähestyessä silmät saavat eloa, hän kuiskaa: »Ritva, Orvokkini!
Vihdoinkin!»
Ritva painaa huulensa hänen huulilleen, ne ovat vielä lämpöiset,
ja hän tietää, että tämä hetki solmii heidät yhteen ajaksi ja
iankaikkisuudeksi. Hän nojaa päätään Franzin pielukseen ja kuulee
sanat: »Minä tulin kotiin, mutta en voi enää sinua kantaa. Minun on
lähdettävä, ja sinä jäät yksin vähäksi aikaa.» Hän hengittää syvään ja
rauhallisesti, ääni yhä heikkenee:
»Puhuin sinun kanssasi kerran helmestä — simpukasta — syvyydestä.
— Olen käynyt sen läpi — olen nähnyt lasiseinän katoavan, sulavan
kärsimysten liekeissä. Ritva — Orvokkini! — —»
Hän sammuu aamun koittaessa.
* * * * *
Vuosi on kulunut.
Pyhän Yrjänän kalmistossa on hiljainen juhla päättynyt. Kansa poistuu
ryhmittäin kellojen soidessa, mutta moni kyyneltynyt katse kääntyy
portissa niihin, jotka ovat jääneet kahden jäljelle. Immanuel Haller,
Ramezin linnanherra ja Ritva Orjatmaa tervehtivät heitä kaikkia
silmillään.
Miten äänettömästi he puhuvatkaan toisilleen, nämä kaksi ihmistä! Se on
tullut heille tavaksi tänä kuluneena vuonna, jolloin vanhus tuntikausia
on istunut Ritvan työhuoneessa seuraten hänen marmorikorkokuvansa
valmistumista, joka tänään oli paljastettu Pyhän Yrjänän kappelin
seinällä. Franz Hallerin uurna on kätketty sen alle.
He ovat puhuneet hiljaa, ikäänkuin heidän rakkaansa olisi nukkunut
heidän lähettyvillään, mutta näissä kuiskeissa Ritva on saanut
paljastaa sielunsa sisimmän ensimmäisen kerran eläessänsä. Hän on
saanut kertoa unelmistaan, lasiseinästään, joka tuskassa syntyi
ja — hävitettiin. Ja Franzin korkokuva oli noussut kuin uusi
elämäntunnustus hänen sydämensä kätketyimmistä kammioista. Poissa
olivat nyt kamppailevat ihmisolennot, poissa kuolemaan asti uupuneet
ahertajat, poissa haavoitetut rinnat ja huulet, jotka uhmailivat. Sillä
heidän silmänsä olivat auenneet näkemään Hänet, jonka käsissä maat ja
taivaat lepäävät, kuoleman kukistajan! Hänet, joka yksin voi sulattaa
lasiseinän aukaistaksensa maan vaeltajille tien suureen elämään.
Vanha isä katselee korkokuvaa kaipuunsa silmillä. Hän näkee etualalla
ristin ja hänet, joka ruusuilla koristaa kylmää maata ja kärsimysten
symbolia, mutta kauempana kohoaa uusi olento, jonka kasvoista säteilee
ikuinen rauha, sillä hän on nähnyt kaivattunsa sielun liitelevän
Jumalan luo. Lapsensydämen suuri Isä häämöttää pilvien lomitse yhtä
todellisena kuin aikana, jolloin uskoimme hänen laskevan taivaan tähdet.
He tekevät lähtöä.
»Franz», sanoo vanha herra matalalla äänellä. »Franz.» Ja Ritva vaipuu
polvilleen hänen eteensä.
»Siunaatteko minua, Immanuel Haller?» hän kysyy harvaan.
Isä tekee pyhän ristinmerkin hänen päänsä ylitse.