Kyynelet kihosivat Ritvan silmiin. Hetken kuluttua hän jatkoi
lukemistaan.
»Orvokki!
Luulin, että kirjeeni olisi loppunut tuohon, mutta lisään vielä
muutaman sanan.
Lasiseinä, lasiseinä! Näettekö nyt, miten se teidät ympäröi joka
puolelta? Ihmisten sanoissa, yksinäisyydessänne, ja eniten kaikesta
tuossa ahtaassa uskonnollisuudessa, joka jättää teidät kuolemaan
nälkään ja janoon. Murtakaa se, teidän on päästävä läpi!
Minulla oli ystävä täällä, lääkäri kuten minä, mutta minua paljon
vanhempi. Igor Surgin, venäläinen. Hänen perheensä eli Algierissä,
muuta en tiedä, paitsi sen, että hän soitti mestarillisesti selloa.
Hänen ranskankielensä herätti minussa ensimmäisestä hetkestä,
mielenkiintoa, ja meistä tuli ystäviä. Hän ei koskaan puhunut
itsestään, mutta uskoin kuitenkin ymmärtäneeni hänet sangen hyvin.
Igor Surgin oli valoisin ihminen, jonka eläessäni olen tavannut. Hänen
hillitty naurunsa jäi korviini kaikumaan pitkät ajat. — Pari päivää
sitten vietimme jälleen iltamme yhdessä huoneessani. Hänellä oli
sellonsa mukanansa, me olimme hieman soitelleet. Näin hänen katseensa
paksun savupilven läpi, hän hymyili kirkkaasti, sillä olin puhunut
hänelle Ramezista -— ja teistä. »Kuulehan», Igor virkkoi, »käytät sanaa
sielu liian usein, varsinkin kun kerran tulet huomaamaan, ettei sitä
olekaan olemassa.»
En vastannut, mutta hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa:
»Sielu — sielu? Kaikki, mitä me kutsumme sillä nimellä, on sirpaleita,
ulkonaisten kiihotinten tulosta, jonka juuret löydämme fyysillisessä
olemuksessamme, ruumiimme soluissa yksinkertaisesti.»
Istuin pianoni ääressä, omat ajatukseni pyrkivät kauas pois, siksi en
tahtonut jatkaa erittelyä sen pitemmälle, mutta ystäväni ääni muuttui
odottamattani vakavaksi.
»On anteeksiantamatonta puhua niin paljon siitä, josta emme tiedä
mitään. Olisi parempi — elää! Ymmärrätkö, tehdä jokaisesta elämyksestä
taideteos, jonka kauneus yhäti kasvaa, kunnes se vie meidät siihen
hetkeen asti, jolloin sirpaleet meissä tulevat kokonaisuudeksi,
kaipuumme kyynelet sulavat yhteen, täyttäen onnemme pikarin ääriä
myöten. Ja sellainen hetki odottaa meitä!»
»Kenen tahdosta?»
»Kohtalon!»
»Eikö Jumalan?»
»Ei. Häntä en tunne.»
»Entä — alkujen alku?»
Igorin katse kirkastui:
»On parempi sanoa — en tiedä — kuin — Jumala loi. Ehtii pitemmälle,
usko minua.»
»Entä — oma minämme?»
»Löydän sen kerran juuri tuona hetkenä, josta puhuin, mutta se voi
joskus piillä syvyyden syvyydessä kuin päärly simpukan kuoreen
kätkettynä.»
»Ja minun täytyy siis vajota, ennen kuin se on minun?»
»Ken tietää! Ehkä pääset vähemmälläkin.»
Hän kosketteli koko ajan pehmeästi sellonsa kieliä.
Olimme jo hyvästelleet, kun hän päättävänä kääntyi takaisin huoneeseen.
»Franz, minulla oli sinulle jotakin sanomista.
Olen pitkin iltaa soittanut preludioita, mutta asia on jäänyt sikseen.
Nyt sinun täytyy kuulla se!»
Hän käveli edestakaisin huoneessani.
»Tahdotko tehdä minulle palveluksen?»
»Kyllä. Sen tiedät.»
»Olen pyytänyt sinulle luvan olla läsnä eräässä aivoleikkauksessa
lähipäivinä.»
»Mikä on potilaan nimi?»
»Igor Surgin.»
»Sinä?»
»Niin. Ja elämäni on kyseessä.»
»Oletko tietänyt siitä, kauan?»
»Noin vuoden ajan. Se on kasvi. Voisi jatkua näinkin, mutta en jaksa
enää ilman morfiinia. Enkä sellaiseen rupea.»
Hän oli taas entisellään, ääni tyven ja leikkisä.
»Sinähän tiedät, mikä minua odottaa?»
En ehtinyt vastata, hän oli poissa. Kuulin hänen hyräilevän portaissa.
Tänään se tapahtui.
Hän meni pois hiljaa ja tuskattomasti. Kumarruin hänen ylitsensä, mutta
hän ei nähnyt minua. »Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti.»
Igor Surginin sello on vielä huoneessani.
Hyvää yötä, Orvokki!
_Ystävä_.
<tb>
Jouluaamun tähdet olivat valjenneet, Suoja oli ohi, ja pakkanen alkoi
piirtää siroja kukkasia ikkunanruutuihin.
Ritvaa paleli. Ateljee oli armottoman kylmä, hän aukaisi oven
ruokasaliin ja meni uudestaan vuoteeseen lämmetäksensä.
Puheensorinaa kuului eteisestä. Kirkossakävijät palasivat kotiin. Ritva
makasi silmät ummessa, puoleksi unenhorteessa, mutta Inkerin ääni
sai hänet heräämään jälleen. Hän puhui Toinin kanssa tämän kattaessa
aamiaispöytää.
»Sinulla, joka vielä olet nuori uskossa, on tärkeätä oppia tuntemaan
ero henkien välillä, Ilman sitä taitoa ei pääse pitkälle totuuden
tiellä. Kuulitko, mitä kirkkoherramme sanoi tänään?»
»Kyllä.»
»Katso, meidän täytyy tietää, kenen kanssa seurustelemme elämässä.»
»Siinä ei kysytä paljonkaan taitoa.»
»Voi, lapsi, miten vähän tunnet maailmaa! Mustaa ja valkoista on
sekoitettu hyvin eksyttävästi esimerkiksi juuri tässä kodissa, jossa
palvelet.»
»En ole huomannut sellaista.»
»Ei kukaan sitä vaadikaan. Minä vain autan sinua. Isäntäsi, rehtori,
on syvä hengen mies. Jumala on saanut ohjata häntä kirkkaudesta
kirkkauteen suurten kärsimysten kautta. Minähän olen seurannut
veljeni kehityksen kulkua lapsuudesta saakka. Hän on kristitty sanan
parhaimmassa merkityksessä.»
»Saanko nyt lähteä, minulla olisi työtä keittiössä?»
»Et vielä. — Veljeni ainoana suruna on ollut — hänen vaimonsa.»
»Niin, sairautta on aina raskasta kantaa.» Toini on vakava, levoton.
»En tarkoittanut sitä. Hän on vailla uskoa — siinä suurin taakka.»
»Saanko nyt lähteä, hyvä neiti?»
»Kyllä, kyllä! Pyytäisin vain, että sinäkin auttaisit meitä kantamaan
rouvaa rukouksen siivillä Herran eteen.»
Tyttö hävisi keittiöön. Ruokasalista kuuluivat Inkerin syvät huokaukset.
Ritvaa kylmi.