Kyllä lapset tiesivät — puhuivat melkein kaikki yht'aikaa.
Hämärtyi, he erkanivat hiljalleen, mutta Ritva kääntyi vielä kerran
kukkulan alla katsomaan taakseen. Yksinäinen soittaja-vanhus näytti
mustalta tummenevaa taivasta vasten.
Satoi lunta, suuren suuria hiutaleita.
* * * * *
Oli jouluaamu. Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja iloisia ihmisääniä.
Kaikki kiiruhtivat kirkkoon.
Ritva oli jäänyt kotiin, sillä hän tahtoi viettää aamun itsekseen,
jotta pääsisi eroon illan jännityksestä, joka yhäti piti hänet
kourissaan. Hän katseli ateljeensä ikkunasta jäätynyttä lahdelmaa,
jonka yli reet liukuivat Kalliosaarta kohti. Rannoilla tulet
vilkkuivat, hän seurasi niitä silmillään taivaanrantaan asti. Siellä
kaukainen majakkavalo salamoi.
Ritvan sylissä on suuria, täyteen ahdettuja paperiarkkeja. Hän lukee:
»Tämänhän pitäisi olla joulutervehdyksen tapainen, mutta en ole
ollenkaan varma siitä, joutuuko se perille määräpäiväksi. Jos niin
sattuisi, lukekaa se jäätyänne yksin suurena juhlayönä. Olen silloin
luonanne — kaikkineni. Kuulitteko, Orvokki, mitä sanoin? En tule
kulunein rauhantoivotuksin, se olisi valheellista, sillä rauhaa
emme voi kenellekään antaa. Se on kamppailun tulos, kaikki muu on
velttoutta. Ja — mehän olemme kesken taistelua — molemmat. Jos teitä
uuvuttaa, toivoisin teille hiljaisen unhotuksen hetken, sellaisen,
jonka niin moneen kertaan elimme kellojen soidessa alppilaaksossamme.
Ja sen jälkeen — uusia voimia!
»On ollut kovin vaikeata pysyä harkitsevana tiedemiehenä, joka
ponnistelee väitöskirjansa kimpussa — näin ennen joulua. Kaikki
häiritsee. Yksi ainoa tuskanvoihkaisu on ollut kylliksi ajaaksensa
minut ulos ihmisvilinään koko illaksi. Ja työni on jäänyt sikseen. Olen
kuljeksinut ulkona kuin kaikki muut, yrittäen sulautua tähän soraäänien
inhoittavaan sinfoniaan, mutta muistot Ramezin vanhasta linnasta, —
isästä ja — teistä, ovat panneet minut epäonnistumaan. Kiitänkö siitä?
Joskus huomaan ihmisvilinässä tutut kasvot, mutta tervehdittyäni
muuttuvat ne jälleen ventovieraiksi. Voitteko sanoa minulle, miksi?
Olen itse ajatellut, että kaikki riippuu siitä, että päämäärämme
ovat niin tyyten erilaiset. En ole vielä voinut hakea tyydytystä
katujen pimennoista, joissa rakkauden irvikuva katselee meitä viekkain
käärmeensilmin, mutta ehkä opin, jos sekin kuuluu elämään. Sillä itse
elämäähän minä etsin. Joskus pelkään pahasti, että sanani paisuvat
liian suuriksi, ehkä olenkin vain ulkona mustassa tähtiyössä hakeakseni
käsiini Ramezin Franzin lapsensielun, sellaisena kuin se minua pakeni
kerran — tuskan hetkenä.
»Niin, minähän en lähde kotiin jouluksi. Liitän tähän kirjeeseen pienen
tervehdyksen isältäni. Hän ei tiennyt osoitetta.»
Nimikortti putosi pöydälle. Käsiala oli ohutta ja hienoa.
»Rakas rouva Orjatmaa! Sytytän pyhänä iltana, yhden ainoan kynttilän
vanhan spinetin kannelle. Sen valo sattuu suureen tinakrusifiksiin,
jota te rakastitte. Ajattelen teitä! Ystävänne