Yksinäisyys oli hukuttaa hänet. Eristäytyminen pyhän Johannan
luostarissa tuntui tähän verrattuna kauniilta unennäöltä. Hän kaipasi
sisar Annan läheisyyttä, ja sisar Felician tyylipuhtaat piirteet
johtuivat useasti hänen mieleensä. Muistot soivat silloin tällöin
malmikellojen tavoin, mutta äänet loittonivat ja kuolivat. Ritva jäi
tuijottamaan tyhjyyteen.
He olivat kaikki yksin, Eeron ja Ritvan kodissa — paitsi Inkeri, joka
tiesi olevansa sangen tärkeä osa sitä valtavaa pyörää, joka tätä nykyä
vieri yli seudun valmistaaksensa Jumalalle tien ihmisten sydämiin.
Voimalla ja väkevyydellä sen kulku kävi. Kuka ehti ajatella niitä,
jotka uupuneina olivat sattuneet takertumaan valtatien liejuun,
taikka heitä onnettomia, joilta puuttui alistumisen taito, eivätkä
tahtoneet valehdella! Heidät muserrettiin, jotta tie selviäisi. Ja
koko joukko vastakääntyneitä ja vanhoja kristittyjä muuttui ajan oloon
homogeeniseksi massaksi, jossa ei voitu erottaa yksilöitä toisistaan.
Heidän palvontansa oli samanlaista, heidän riemunhuudahduksensa
kaikuivat aina samalla tavalla, ja jos joku erosi muista, sanottiin
häntä — luopioksi. Tässä lakkaamattomassa työssä tullaksensa »yhdeksi»
heidän korvansa herkistyivät, jokainen soraääni tuli kuuluville ja sen
aikaansaaja joutui heti rukouskokousten puheenaiheeksi. Näissä illoissa
tutkittiin ihmisten sydämet ja munaskuut, eikä kukaan päässyt pakoon.
Miten perinpohjin he tunsivatkaan lähimmäisensä, nämä sielujen
parantajat! Ritva kammosi heitä, ja heidän kodissaan pidettyjen
kokousten ajaksi hän vetäytyi ateljeehensä saadakseen pysyä rauhassa.
Hän ajatteli herkeämättä taiteellista työtään, ja kun ihmiset
kyselivät, milloin suuri korkokuva valmistuisi, hän vastasi: ensi
syksynä, vaikka hänen omat epäilyksensä saivat hänet vavahtamaan.
Sisäinen jännitys kasvoi päivä päivältä, ainoat lepohetkensä hän vietti
Franz Hallerin kirjeiden ääressä. Niitä tuli runsaasti, ja Ritva oli
tulvillaan kiitollisuutta.
Joulu läheni.
Tuli suloisia iltahetkiä, jolloin entinen kodintuntu jälleen astui
kynnyksen yli ja odotuksen lapsensilmät kurkistivat ovenraosta. Mutta
ne pakenivat aina kuin häveten omaa vaatimattomuuttaan. Kaikilla oli
nyt niin paljon muuta ajattelemista, syvempiä ongelmia ratkaistavina —
kuin pienien joululahjojen valmistaminen ja runojen sepustaminen. Ritva
yksin kokosi helmansa täyteen halpoja antimia, joissa hänen sydämensä
kaipuu piili. Kahden Tarun kanssa he puhelivat entiseen tapaan, mutta
perheen ollessa koolla hänkin luisui pois, ja äiti oli yksin. Kaikki
olivat Ritvaa voimakkaammat.
Kalliosaaren teillä vilisi nuorta väkeä, tyttöjä ja poikia, jotka
olivat olleet joulukuusen haussa, ja vastaantulija totesi, että
pienten puu aina oli sen kodin kaltainen, johon se oli aiottu. Rikkaan
kauppiaan reessä lojui mahtava kuusi puhuen avarista suojista ja
suunnattomista makeismääristä, ja Eveliina Holmille vietiin kumma otus,
harvaoksainen nälkätaituri, jonka köyhyys kätkettiin aaltoileviin
»enkelinsuortuviin» ja kullalla kirjailtujen silkkinauhojen alle.
Pappilan vanha renki kantoi olallaan komean kuusen latvaosan, jossa
riippui ruskehtavia käpyjä. Hän tervehti Ritvaa ohimennen siirtäen
karvalakkinsa toiselle korvalle saaden vastaukseksi: »Miten kaunis puu!»
»Otin sen suuresta aukeasta. Se on kasvanut auringossa, siksi onkin
näin tuuhea ja tasainen. Hyvää joulua, rouva Orjatmaa!»
»Kiitoksia, samaten.»
Pakkanen oli muuttumassa suojaksi, satoi suuria lumihiutaleita.
Ritva oli joutunut kukkulalle, josta aava, jäätynyt meri näkyi. Tuon
loppumattoman pinnan hiljaisuus teki hyvää, viihdytti kuin vanha,
yksitoikkoinen tuutulaulu. Kasvot kääntyneinä ylöspäin hän antoi
nuoskalumen peittää poskensa kylmillä suudelmillaan, sulaen kirkkaiksi
kyynelkarpaloiksi. Hän luuli olevansa yksin, mutta erehtyi, sillä
rinteet olivat pienokaisia täynnä. Ne vierittivät palloja, piehtaroivat
maassa, heidän ilonsa oli rajaton. Ritvan suupielet vetäytyvät hymyyn,
ja hänkin tarttui märkään lumeen, kopristi käsiään, kunnes tanakka
joulu-ukko oli syntynyt. »Enemmän, enemmän!» lapset pyytelivät pienet,
punaiset nenät kosteina ja silmät suurina ihastuksesta. »Me tuomme
kyllä lunta sinulle!» Ja pian Ritva oli työssä. Auttajat vierittivät
pallonsa tällä kertaa rinnettä ylös, tallasivat leveän tien hänen
ympärilleen, koko kukkula oli kuin muurahaiskeko, jonka keskeltä
ihmeellinen satuolento kohosi.
»Kuka hän on? Kerro!» lapset kovistivat. »Arvatkaa! Se on hauskempi!»
Ja pienet otsat menivät ryppyyn sulasta miettimisestä.
Lyhyt talvipäivä kallistui ehtooseen päin, kun Ritva lopetti
muovailunsa. Sormet olivat punaiset, kynsiä viilsi, mutta ilakoivat
ihmislapset olivat saaneet hänen mielensä keventymään. Onnentapainen
tunne ailahti sydämessä.
»Partaniekka sopisi joulu-tontuksi, mutta ei hän sitä ole», poikanen
mietti vakavana. Hän puhui kuin kuninkaasta. »Hänellä on soitin
polvillaan!» toinen huudahti. »Minäpä tiedän. Se on Väinämöinen!»