»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
Ritva näkee unta, ihmeellistä, pitkää unta. Hän ojentaa käsivartensa
tyhjyyttä kohti. Hän on yksin. Pyhän Johannan luostarin kellertävät
muurit ympäröivät hänet jälleen.
On syksy. Väriloisteinen, toiveitten täyttymisen kausi. Kuu paistaa
suoraan Ritvan huoneeseen, sen välke on kuin puhdasta kultaa
mustansinisessä yössä, mutta nukkujan kasvot ovat kalmankalpeat.
Hän on kantavinaan kypsiä hedelmiä helmassaan kaukaista kuurnaa kohti.
On ankara vastatuuli, käpristyneet lehdet pieksävät häntä kasvoihin,
tie nousee, mutta hän ei saa levähtää. Näännyttää. Taakka suurenee. On
muitakin ahertajia, ja hän puhuttelee heitä, mutta he kiiruhtavat hänen
ohitsensa kuollut katse silmissään. Kaikki he vaikenevat.
»Vaeltajat, ihmiset!» hän rukoilee. »Auttakaa minua!», mutta he
loittonevat. Polvet koskettavat maata. Hän kuulee äänen, joka häntä
kutsuu.
»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
— Vaikenee.
»Sinäkin? Ihmisen poika, sinä puhtain maan lapsista!»
»Minä!»
Silloin taakka katoaa, ja suuren Mestarin vaipan liepeet koskettavat
hänen ristiin liitettyjä sormiaan, joista tihkuu verta. Kuumia
pisaroita.
»En ole koskaan huutanut sinua avukseni.» Ritva yrittää paeta, mutta ei
voi.
»Omat voimasi ovat riittäneet.»
»Et ole tuskiani lievittänyt!»
»Olet itse ollut kärsimystesi herra!»
Hän herää.
Kaikki on ennallaan, kello tikittää, yö musta. Unennäkönsä hän on
unohtanut, ainoa, joka on jäänyt jäljelle, on kylmä tuska. Hän tuntee
sen väristyksiä koko ruumiissaan — sydämeen saakka, ja hän painaa
huuliansa käsillään, jotta jaksaisi olla valittamatta. Tämä epätoivon
kuilu oli auennut hänen eteensä jo Fülgenhüttenillä öisin, yksinäisinä
hetkinä, jotka olivat seuranneet kuuman onnen päiviä. Ritva pelkäsi
huoneensa äänettömyyttä kuin vihollista. Rosen askelet olivat silloin
useasti pelastaneet hänet. Varovaisesti hän aukaisi oven, istuutui
hiljaa hänen viereensä puhuen rauhoittavasti kuin sisar Anna. Ero oli
vain siinä, että Rosen sanoissa piili murheellisen ystävän suru. Hän
tunsi elämän!
»Olen teistä levoton», hän sanoi. »Te ette nuku juuri milloinkaan.»
Ritva hymyili surullisesti.
»Mistä sen tiedätte?»
»Tunnen sen. Huoneessanne ei ole rauhaa.» Hän virkkoi kuin anteeksi
pyytäen.
»Mutta minähän olen jaksanut tehdä työtäkin täällä ollessani.» Ritva
puhui vältellen. »Kaksi kohokuvaa, ja tussisilhuetteja joukoittain.
Sehän on saavutus!»
Rose nyökkäsi. »Aiheenne selvenee, mutta voimanne vähenevät päivä
päivältä. Näen sen sanomattannekin.»
Hän ei koskaan yritä lähemmäs, mutta Ritva tietää, että hän on
käsittänyt kaiken. Siunatut olkoot kädet, jotka lohduttavat, huulet,
jotka eivät kysele!
Ero Rosesta ja hänen isästään oli ollut raskas.
Ritva makaa liikkumatta pimeydessä. Hän muistelee viininkorjuun juhlaa
Ramezissa. Väriä ja kauneutta kaikkialla! Miten painavat olivatkaan
vanhat tinapikarit, miten helmeilevä rypäleitten veri! Suuret salit
olivat kutsuvieraita täynnä, ja puistossa kisaili alustalaisten kirjava
joukko.
He soittivat jälleen, Immanuel-herra ja Ritva, puheensorina muuttui
kuiskeeksi, hiljaisuudeksi heidän ympärillään, sävelet yksin puhuivat
omaa kieltään.
»Tänään en voisi lähteä kodistani», Franz kuiskasi Ritvalle.
»Huomenna olette vahvempi.»
Tohtori nyökkäsi myöntävästi, mutta isän silmät olivat vakavat.
»Niin — poikanihan jättää meidät piakkoin! Mutta hän palaa varmasti!
Samoin ovat kaikki Ramezin miehet tehneet. Koti ei hellitä otettaan.»
Hän puhuu yksinomaan Ritvalle: »Ja — tehän jäätte vielä pyhän Johannan
luostariin vähäksi aikaa? Se ilahduttaa minua suuresti.»
Siitä on jo kulunut viikkoja. Ritva huomaa itkevänsä — tuollaista
lohdutonta itkua, joka muistuttaa kuolettavasti haavoittuneen eläimen
valitusta.
Hän oli seisonut parvekkeellaan, kun Franz viimeisen kerran oli tullut
hänen luoksensa. Vaieten hän sulki Ritvan syliinsä, ja hän piiloutui
ystävänsä luona kuin hätääntynyt, viluinen lapsi. Tuli ilta, mutta hän
ei saanut rauhaa. Hitaasti hän kääriytyi vaippaansa ja lähti ulos.
»Herra, jos olet olemassa, auta minua!» hän toistaa toistamistaan.
»Auta minua!»
Ohikulkijat katselevat häntä kysyvästi, kiiruhtavat eteenpäin unohtaen
hänet jälleen. Hän on vain varjo, joka hetkiseksi tummentaa heidän
polkunsa — ja haihtuu.
Pyhän Yrjänän kalmiston muurit ovat keltaisten köynnösruusujen
peittämät. Ne nousevat juuri niin korkealle, että kaupungin silhuetti
jää ulkopuolelle, ainoastaan alppien huiput tulevat näkyviin. Valkoiset
marmoriristit vartioivat sen rauhaa, jokin punainen kukka palaa kuin
tulenlieska Ristiinnaulitun jalkojen juurella.
Miten raskaalta tuntuukaan portti sinä iltana, miten kylmältä
kädensija! Väristen Ritva istuutuu vanhan temppelin hämärään. Hän
tahtoo levätä, unohtaa — — kuunnella tuntemattomien ihmisten askeleita
mosaiikkikäytävillä, yksinäisten rukoilijoitten hiljaisia huokauksia
pyhäin kuvien edessä. Niitä tulee ja menee lakkaamatta.
Kynttilät lepattavat.
Kaukana kuorin lähellä mies polvistuu. Ritva ei näe muuta kuin
hänen kätensä, sillä alttarin valo lankeaa niihin, mutta vähitellen
vartalokin erottuu hämärästä, pää vaipuu yhä syvemmälle ja rukousnauhan
helmet helisevät hauraasti. He ovat kahden.
Silloin kuuluu raju nyyhkytys, ja Ritva kiiruhtaa horjuen ovea kohti.
Kylmät syystähdet tuikkivat, tornin suuri kello soi. Jokainen kumahdus
koskee kuin isku hänen sydämeensä, ja hän nojautuu avutonna tummaan
krusifiksiin tallaten tietämättään kukat sen lähettyvillä.
Ovi aukenee, mies astuu ulos. He jäävät tuijottamaan toisiinsa, tulija
levittää käsivartensa Ritvaa kohti, mutta kääntyy samassa paeten pois.
Yksin jäänyt painautuu ristiin kuin hukkuva.
»Franz!»