»Pohjolasta. Kaukana täältä. Minun maani on tuhansien järvien maa.»
Joachim Zorzi tulee lähemmäs.
»Onko se lähellä Liettuaa?»
»Ei aivan.»
Ukko vaikenee, mutta sanat pyrkivät väkisin esille. Hän hengittää
hätäisesti. »Meillä oli monta kesää peräkkäin eräs liettualainen paroni
luonamme. Hänkin tarvitsi nähtävästi vuoristoilmaa. Mutta hän viihtyi
ehkä liiankin hyvin. Nyt hän ei enää palaa.»
»Miksi?»
Ritva olisi mieluimmin ollut puhumatta, mutta vanhus odotti häneltä
osanottoa, sen hän tunsi ja koetti riistäytyä irti omasta tuskastaan.
»Miksi? — Siitä olisi paljon kertomista. — Rose synnytti hänelle pojan.
Hän oli silloin kukkeimmillaan.»
Joachim suoristautui äkkiä. »Niin, ei enempää siitä. Se oli kai hänen
kohtalonsa. Sen kynsistä ei pääse kukaan. Mutta, pyydän teitä, hyvä
rouva, kutsukaa tytärtäni vain Roseksi. Luulen, että se on hänelle
helpompi, silloin hänen ei tarvitse mitään selittää. Vanha isä on hänet
etukäteen esittänyt.»
»Kyllä! Ymmärrän.» Ritva puhuu melkein äänettömästi, hän on
purskahtamaisillaan itkuun. Hyvä Jumala, eikö hän enää edes jaksa ottaa
osaa toisen ihmisen suruun!
Mies nousee miettivänä. Virallinen hymy huulillaan hän osoittaa
lammikon toista rantaa.
»Katsokaa, hyvä rouva, tuolta kulkee oikotie Monte Ivignoon, vieraat
käyttävät sitä ani harvoin. Se on liian synkkä, mutta sillä on se etu,
että pääsee perille — ilman ohjaajaakin.»
Samalla hän nostaa molemmat kätensä suulleen ja joikuilee metsään päin
syvällä, pehmeällä äänellä »Rose, Rose!» Sanat toistuvat, helähtävät
heidän ympärillään joka puolelta, liitelevät valkoisten lumpeitten yllä
ja piiloutuvat jälleen harmaitten vuorten rotkoihin. Ja hiljaisuus
palajaa.
»Miten komeata!» Ritva yhä kuuntelee. Hänkin olisi tahtonut kajauttaa
yhden ainoan nimen yli tuon uinuvan, mustan pinnan, mutta hän tietää,
että siitä olisi tullut tuskanhuuto ja hän vaikenee visusti.
»Joachim Zorzi, mitä sanoittekaan äsken — kohtalosta? Tehän olette
vanha ja viisas.»
Mies jatkaa kulkuaan.
»Taisin puhua liikoja — puuta heinää.»
»Ette ollenkaan!» Ritva hätääntyy.
»Tarkoitin ehkä onnettomia. Onnelliset ja suojatut eivät heitä ymmärrä.»
Vanhus oli vähitellen luisunut pois hänen lähettyviltään. Suuri
yksinäisyys levisi heidän ylitsensä.
Askeleita, askeleita vain. Jokin kivi vierii rinnettä alas, kaukainen
kello soi.
Tie nousee, nousee.
Auringonlaskun aikana he ovat perillä. Fülgenhütten pilkistää äkkiä
esille kuin valkoinen satu, sankka kuusimetsä taustanaan ja vihreä
alppiniitty etualalla. Villit kirsikkapuut kukkivat.
Joachim Zorzi joikuilee uudelleen, ja iloinen naisääni vastaa.
Ritvan huone on aivan katon rajalla. Kuin linnunpesä.
Rose ottaa hiljaisella ihastuksella uuden tulokkaan ruusut käsiinsä
asettaaksensa ne avaraan maljakkoon.
»Oh, rouva!» hän sanoo. »Hän, joka antoi teille tällaisen lahjan, hän
rakastaa teitä suuresti.»
* * * * *
Alppiniitty on kirkkaansinisten gentianojen peitossa, pääskyset
risteilevät visertäen ilmassa ja suuret puut humisevat kevättuulessa.
Häikäisevän valkoinen lumikerros loistaa Monte Ivignon rinteillä.
Sillä vuoristossa on kevät, kirkas, viileä kevät silloin, kun kesäiset
helteet uuvuttavat laakson asukkaita. Ritvan retket pitenevät päivä
päivältä. Eniten hän kulkee yksin, lasten kirjeet selkärepussaan ja yhä
kasvava koti-ikävä sydämessään. Miten suloiset he ovatkaan nyt, kun he
omasta aloitteestaan puhuivat äidilleen! Uskonnollisiin asioihin Ritva
ei kajoa, ja hienotunteisesti tytötkin viimein jättävät sen aiheen
kokonaan. Siitä äiti on kyyneliin asti kiitollinen. Mutta hän tuntee
samalla, että tämä rauha on alusta pitäen määrätty särkymään, että
jokin suuri mullistus kerran heitä odottaa.
Ritva uneksii jälleen työstään voimien karttuessa,
marmorikorkokuvastaan, joka tilattiin häneltä pari vuotta sitten
kotikaupungin taidekoulun aulaa varten. Nyt hän on varma siitä, että
se kerran valmistuu, mutta tällaisena, kun hän sen nyt näkee, on se
hänelle kokonaan uusi. Näitä kamppailevia ihmissieluja on ilmestynyt
hänen tielleen niin lukemattomia! Kunhan vain jaksaisi luoda ne juuri
sellaisina, kuin hän ne kohtaa — ilman turhia kaunistuksia! Meisselien
ja vasarain kalkatus! — — Hänen oman työhuoneensa ilma, jossa
näkymättömät voimat liikkuvat, valkoiset auttajat hänet ympäröivät,
tuo tiivistetty maailma, jossa hänen voimakkaimmat näkynsä saavat
eloa! Yksi ainoa lause Tarun viime kirjeessä oli saanut kaiken tuon
todellisuudeksi jälleen, muutamat sanat vain olivat riistää hänet
uuden, valtavan elämyksen hurmiosta, johon Franz Hallerin rakkaus oli
hänet upottanut.
»Äiti, tiedätkö, kotikoivumme ovat hiirenkorvasilla!»
Kotikoivut, heleän sininen taivas, muuttolinnut. Kottaraisten laulu!
Valoisat yöt!
»Rose, aion tänään viipyä poissa koko päivän», ilmoitti Ritva eräänä
varhaisena aamuna emännälleen astuessansa ulos hallista. »Vaellan
Ivignoon päin tuota metsätietä. Tiedättehän?»
»Yksinkö?» Rose ihmetteli.
»Niin. Isänne sanoi, ettei voi eksyä, varsinkaan kun en yritäkään
huipulle.»
»Mutta varustautukaa joka tapauksessa. Kengät ja sauva ovat
välttämättömät. Jos tahdotte ehtiä takaisin ennen auringonlaskua, on
teidän käännyttävä suuren jäätikön alapuolella.»
He joikuilevat toisilleen — Rose kirsikkapuutarhasta, Ritva veräjältä,
sitten metsä heidät erottaa. Ruskea jänis loikkii tien yli suoraan
tiheään pensaikkoon ja outo petolintu kirkuu jonkin puun latvassa.
Äänet katkeavat kummasti, heikko kaiku toistaa lintuemon särähtäviä,
huutoja pakottaen metsässä liikkujat ihmettelemään, mikä on hätänä.
Käki yksin jatkaa omaa lauluaan. Pullistunein rinnoin se kukkuu männyn
oksalla sill'aikaa, kun naaras ahkerasti hakee sopivia pikkulinnun
pesiä munilleen. Ja seudun neidot laskevat sormillaan taikalintusen
ennustukset sydämen takoessa vallattomasti kuumassa odotuksessa. On
kevät.
Ritva kulkee punaisen mökin ohi. Pihalla isäntä valjastaa
suuria vetohärkiään kuorman eteen. Voimakkaat eläimet hohtavat
hopeankarvaisina auringonpaisteessa.
»Grüss' Gott!» Ritva tervehtii ja ukko vastaa jurosti, mutta ovessa
seisoo nuori äiti lapsi sylissään, hänen hymynsä on yhtä valoisa kuin
keväinen aamu. »Grüss' Gott!»
Hänen päivänpaahtamat kasvonsa ja ylevä ryhtinsä muistuttavat suuresti
Rosea, Fülgenhüttenin soreata emäntää. Noin hänkin kerran kotinsa
ovesta on laskenut käen kukunnat nuorten toiveitten aikana. Milloin,
milloin? — Ihmeitäkö hän pyysi, aarteista unelmoi?
»Tämä on pikku poikani», hän oli sanonut eräänä iltana Ritvalle
vetäessään esille pienen kuvan taskustaan. »Hän on luostarikoulussa
alhaalla kaupungissa.»
Lapsi oli kaitaposkinen ja kaunis.
»Loma-aikoina hän kai on täällä?»
»Kyllä, kyllä! Silloin hän palajaa kuin muuttolintu. Pieni Giovanni
Zorzi Fülgenhütteniltä ei viihdy laaksossa. Hän on vuoristolapsi.»
»Giovanni Zorzi, sanoitteko niin? Hän voisi yhtä hyvin olla Jean von
Liewen.»
Rosen katse suurenee.
»Voisi? Hän on Jean von Liewen. Lapseni on isänsä poika, minä olin vain
maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon. Mutta, saatte nähdä, kunhan
aika kuluu ja poikani kunnostautuu, silloin köyhästä satuprinssistäni
tulee suuren Jean von Liewenin perillinen.»
Ulkona kukkui silloin ensimmäinen käki, ja Rose kuunteli hajamielisenä.
»En, en! Minä en laske enää!»
Ritva nyökkäsi. He hymyilivät arasti.
»Siitä voisi tulla niin monta, monta vuotta.» Hän poistui suorana
huoneesta. Fülgenhüttenin Rose oli oppinut odottamaan — mutta
sortumatta. Ritva seurasi häntä nälkäisin katsein. Olet minua paljon,
paljon rikkaampi, hänen sielunsa valitti. Olin vain maa, jossa hänen
sydämensä puhkesi eloon, Giovannin äiti oli sanonut pohjaton palvonta
silmissään. Vain maa, keväisten voimien täyttämä syvyys! Outo kaipuu
kouristi Ritvan rintaa — lemmen, antautumisen autuus oli hänelle
vieras, eikä hän sitä koskaan ollut kokenut, ja hän oli synnyttänyt
maailmaan lapsia, joita orpous vaani kehdosta saakka. Virvatulten
tavoin heidän elonliekkinsä olivat syttyneet hänen povessaan. Vailla
riemua, vailla unten utuista auerta.
Hiljainen metsälampi lepäsi Ritvan edessä tänään vallan toisenlaisena
kuin viikko sitten. Sen kiiltävä pinta oli opaalinvihreä,
ja rantakalliot leikkasivat siihen sysimustat varjonsa kuin
jättiläissiveltimellä. Oikullinen tuulenvilakka särki silloin tällöin
kuvat tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne palasivat uudestaan, yhä
uudestaan jokin särmikäs, purppuranhohteinen läikkä helmassaan päivän
kirkastuessa. Kaikki eli.
Kirjava lintu solui äänettömästi yli veden. Smaragdinvärinen pää
liikkui levottomasti ja valkoinen kaula säkenöi aamuvalaistuksessa.
Pitkä, tumma houkutusääni täytti ilman, kunnes pienen puolison
ruskehtava haamu ilmestyi näköpiiriin. Silloin juova laajeni ja häipyi
lumpeenkukkien suojaan.
Vuorenonkaloitten yrtit tekivät urpuja — suuria ja voimakkaita. Oli
kevät.
Ritva kulkee hyräillen vuorenpolkua pitkin. Oman maansa lauluja hän
laulaa — merestä ja ikisalojen ihmeistä. Mutta kaiken takana on
sittenkin Franz, hän ei voi sille mitään. Kerron sinulle kodistani,
hän ajattelee, kaipuustani kerran kuiskaan, ja sinä ymmärrät paremmin
kuin kukaan muu! Katkesiko jotakin hänen sielussansa, viritettiinkö
näkymätön kannel joutsenlaulua varten?
Hän oli joutunut kielekkeelle, josta nouseva tie paikoittain selvästi
näkyi. Mitä nyt? Eikö hän ollutkaan yksin? Kulkiko siellä toinenkin
vaeltaja samaa päämäärää kohti kuin hän? Sauvan iskut kuuluvat yhä
selvemmin, tulija on mies. — Ritva nojautuu vuorenseinään, häntä
huimaa. Puro vaahtoilee hänen jalkojensa juurella, ja suuri krusifiksi
levittää hänen ylitsensä suojaavat käsivartensa. Hän uskaltaa tuskin
hengittää.
»Ritva, Ritva!» Kaiku vastaa, mutta kutsuttu pysyy äänettömänä, huulet
suljettuina.
»Ritva, Ritva!» Hän peittää silmänsä käsillään, mutta huomaa samassa,
että nuori ihmisolento syöksyy puron reunalle, tekee ristinmerkin ja
juo kuin uupunut metsäkauris — pitkään, pitkään. Heidän katseensa
kohtaavat toisensa, ja Ritva lysähtää polvilleen hänen viereensä.
»Franz!» Miehen silmät nauravat. Hän huuhtelee kasvonsa ja käsivartensa
vedellä ja heittäytyy selälleen sammalikolle.
»Täytyi viimein kutsua teitä nimeltänne. En voinut muuta, olin lopen
uupunut, ja te loittonitte yhä. Tiesin, että saisin teidät sillä
tavalla pysähtymään. Luulen melkein, että se nimi tänään ensimmäisen
kerran kaikuu vuoristossamme.»
Ritva katselee häntä herkeämättä saman tunteen vallassa kuin Ramezissa,
jolloin hänen kuvansa syntyi saveen. He ovat eläneet tämän hetken
ennen, samat sanat he ovat lausuneet toisilleen, mutta milloin? Franzin
käsivarret ovat kuparinruskeat, ja otsa, jossa hieno suoni tykyttää,
on kaareva ja korkea. Kuin muinaisajan kreikkalaisella. Ritva on koko
ajan istunut kädet ristissä helmassaan. Äkkiä Franz painaa ne rintaansa
vasten.
»Puhukaa minulle! Mitä ajattelette?»
»Vain sitä, että tulitte!»
Tohtorin kaulalle nousee tumma puna. Hän nojautuu kyynärpäähän.
»En jaksanut enää. Koko sairaalassa en nähnyt enää muuta — kuin yhden
huoneen. Pyysin lomaa.»
Ritvan käsi vavahtaa. Franz Haller työntää sen hellästi luotaan. Hän
rukoilee:
»Älkää hätääntykö! Ette saa minua pelätä! — Kertokaa vain, mitä juuri
silloin ajattelitte, kun nimenne kaikui korvissanne!»
»Kotimaatani, sen äärettömiä rantoja — — —»
Franz nostaa hänet seisomaan, kietoo toisen käsivartensa hänen olkainsa
ympärille, toisella hän osoittaa vajoavia metsämaisemia heidän allansa
ja lumen peittämiä huippuja taivaanrannalla. Hän puhuu harvaan.
»Täälläkin näette kappaleen ikuisuutta, mittaamattomia ääriviivoja.
Eikö riitä? Mitä pyydätte lisää?»
»Onnea!»
»Sitä ei saa pyytää, se on otettava vastaan silloin, kun se kolkuttaa
ovelle. — Ja sellaisenaan! Kuuletteko?»
»Mutta jos on sokea, jos kutsuu sitä — väärällä nimellä?»
»Silloin se pakenee, särkyy kuin kupla.»
Kaikki aaltoilee, ohut, läpikuultava ilma, veren laulu. He kulkevat
käsi kädessä — vaieten.
Metsät ja niityt ovat jääneet heidän taaksensa, samoin pehmeä sammal.
Harmaat vuoret heidät ympäröivät joka puolelta, ja kaukana häämöittää
suuri jäätikkö vihertävässä usvassa. Ilma yhä viilenee.
Franz iskee äkkiä kallion kylkeä sauvallaan. Suuria ja pieniä
sirpaleita lentelee tielle. Ne ovat helposti murenevia — haurasta
laatua.
»Ei sen kovempaa», tohtori miettii. »Mutta kestää sittenkin!»
Vuorimuodostumat muuttuvat jylhiksi, satumaisen hirvittäviksi.
Kaukainen kohina lähestyy heitä. Franz Haller vetää Ritvan luoksensa.
»Älkää pelästykö. Ilma on niin kuulas, kaukaisetkin äänet tuntuvat
täällä hyvin läheisiltä.»
Varjot alkavat tummeta. »Katselkaa, ystäväni, tätä suurta ihmettä!
Kuvitelkaa, että nämä salaperäiset, kylmät rykelmät kerran, miljoonia
vuosia sitten, ovat liikkuneet, hohtaneet kuumuudessa, temmeltäneet
sisäisten voimien pakottamina hurjassa kamppailussa! Mutta ne ovat
jäähtyneet hiljan hiljaa, muodostaneet kuoren, jonka huipulla ikuinen
jää asustaa, pukeutuneet pehmeään sammalviittaan ja piiloutuneet
suojelevan metsän helmaan, laaksoissa ne viimein ovat tarjonneet
ihmisille povensa rikkautta, hopeapurojen välkkyvää kauneutta. Ja
vienosti kukkivia yrttejä.»
Kohina yhä lähenee. Franz painaa poskensa Ritvan kaulaa vasten.
»Ystäväni, yksinkö olisitte vaeltanut tänne saakka? Yksinkö?»
»Ehkä.»
»Olemme kylliksi yksin, me kaksi, vaikka olemme yhdessäkin», hän
kuiskaa.
He painautuvat toisiinsa kuin kaksi lintua. Jyrkänteellä, jossa
he seisovat, sulavat heidän varjonsa yhdeksi, mustansiniseksi
satuolennoksi.
Jyminä kasvaa pauhinaksi, johon kaikki muut äänet auttamattomasti
hukkuvat. Franz osoittaa jäätikön pohjoista rinnettä. Siellä on
osa irtaantunut päävirrasta luoden itselleen oman uoman syöksyen
ukkosenjyrinällä kuilujen yli, temmaten mukaansa uusia jäämassoja,
pirstoutuen lopuksi kimmeltäviksi kristalleiksi tai harmaaksi
lumisohjuksi.
»Kevät!» Franzin ääni tuntuu niin kaukaiselta, vaikka hän puhuu Ritvan
korvaan. »Nyt kellot laaksossa soivat.»
Vähitellen hiljenee jymy. He voivat taas kuulla toistensa sanat.
Ritva on hyvin kalpea, hänen huulensa vapisevat. Franz sivelee hänen
hiuksensa kostealta otsalta. »Puhu minulle!»
»Tahtoisin kuolla!»
Mies pudistaa päätään.
»Ette! Minäkin tahdon elää! On vain niin, että kuulemme kuoleman
siipien suhinan selvimmin silloin, kun itse elämä on ottanut meidät
kokonaan valtoihinsa.»
Varjot pitenevät, he kääntyvät jälleen laaksoa kohti. Kulkevat jälleen
käsitysten, hiljaa puhellen.
»Te kaipaatte pois», Franz virkkaa, »ja käsitän sen hyvin, sillä —
kaipaan itse.»
»Te?»
»Niin, minä! Kaipaan elämään, todelliseen, suureen elämään. Olen jäänyt
sen ulkopuolelle — tietämättäni. Kodissani, työssäni olen liiaksi
suojattuna, siellä on kaikki valmista. Jos täytän velvollisuuteni, en
tarvitse muuta. Mutta jossakin — kaukana täältä, kutsuu ja soi! — Ramez
— ja vanha, hyvä isäni, säälin heitä, mutta minun täytyy päästä pois.»
»Entä työnne?»
»Työtä on kaikkialla. — Jos olisin ruvennut viininviljelijäksi, en
olisi koskaan kuullut tätä kutsua, en, olisin sulautunut yhteen
ympäristöni kanssa, olisin ehkä rakennuttanut pyhäkköjäkin. Nyt on
toisin. Olen tulemaisillani ihmiseksi. Sen tuskan kestettyäni, jonka te
toitte elämääni.»
Ritva puristaa hänen kättään. »Minä?» Hänen katseensa sumenee.
»Te! Heräsin, mutta taistelemaan.»
Hän kumartuu syvään vanhan krusifiksin edessä hitaasti tehden
ristinmerkin suunsa ja rintansa ylitse.
»Me emme ole valmiita vielä — kumpainenkaan, se teidän pitäisi tietää,
tehän olette kuvanveistäjä.»
Fülgenhüttenin Rose joikuilee iloisesti heille kotinsa kuistilta. Hän
on ollut heistä levoton.
Vielä oli viikkoja, onnentäyttämiä päiviä viininkorjuun aikaan!