* * * * *
»Sisar Cordula, tekö?»
Vanha yöhoitaja hymyilee hänelle ovensuusta. »Yö on niin pimeä, ulkona
myrskyää. Tahdotteko valoa?»
»Kiitoksia!»
Hän sytyttää kynttilän huoneen perällä Ristiinnaulitun eteen.
»Ne sädehtivät, nuo kultaiset kirjaimet, rakas sisar! En ole niihin
ennen kiinnittänyt huomiota. Kääntäkää ne minulle!»
Nunna lukee matalalla äänellä:
»Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohi? Nähkää ja
katsokaa, onko tuskaa sellaista, kuin minun tuskani on?»
Ritva ummistaa silmänsä. Kun hän jälleen herää todellisuuteen, on hän
yksin. Aamu valkenee.
* * * * *
Franz Haller, kotkanpoikanen, on jättänyt pesänsä ja kotoiset vuorensa,
paennut rakkauttaan. Hän on joutunut kauas pois — suurkaupungin elämän
pyörteisiin. Hänen uljaat siipensä ovat olleet riipuksissa, nuori
sielu herpaantunut, mutta ihmisiltä se on jäänyt salaan. Ei ole ketään
kuuntelemassa levottoman sydämen lyöntejä, ja hän iloitsee siitä.
Virran viemänä, yksi miljoonista!
Ritvalle hän kirjoittaa eräänä yönä:
»Orvokki!
Sattui kerran, pienenä ollessani, että talvi yllätti meidät ennen
aikojaan. Herätessäni aamulla oli maa lumen peitossa, puistomme tiet
ummessa, pensaat ja puut kietoutuneet pehmeään pumpulivaippaan.
Riemuitsin, sillä tiesin, että isä Benedict, kotiopettajani, antaisi
minulle lupaa sen päivän oppitunneista. Juoksin ulos. Tunnen vielä
tänään, miten kylmä ilma kutkutti sieraimiani ja lumi suli vedeksi
kourissani. Suuri valkeus häikäisi silmiä, jotta koski.
»Isä Benedict!» huusin parvekkeelle päin, jossa opettajani seisoi.
»Luuletteko, että taivaassakin on tällaisia kisakenttiä?»
»Vielä valkoisempiakin, poikaseni!» Epäilin, katselin ympärilleni.
Silloin huomasin tumman pilkun keskellä lumikenttää. Se oli yksinäinen,
musta orvokki, kyyneltynyt ihmiskatse, joka pyysi ja rukoili, joka
värisi kylmyydestä. Tallustin sen luokse. En tahtonut leikkiä enää.
Puhuin sille: »Miten olet jäänyt tänne vallan yksin, orvokki? Olisit
nukkunut pois silloin, kun kaikki muut kukat menivät levolle. Et olisi
jäänyt palelemaan ja kuolemaan.» Nostin lumet sen varresta, pengoin
mustan, märän maan sen juurilta kiihtynein, punertavin sormin, ja
puhalsin käsiini, jotta ne pysyisivät lämpöisinä.
Vein nuokkuvan aarteeni huoneeseeni. Ja siellä se kukki minulle kauan,
kauan. — Kasvoin mieheksi.
Näin saman näyn uudelleen astuessani ensimmäisen kerran huoneeseenne.
Musta orvokkini makasi siellä ihmishahmossa, värisi tuskassa — ja
tahtoi elää. Tiesin sen heti, vaikka puhuittekin joskus kuolemasta ja
sammumisesta. Ja te paranitte! — Mutta minun täytyi jättää teidät yksin.
Tahtoisin kiittää teitä, mutta en voi, antaudun vain suuren kohtalon
huomaan tietäen, että kerran saan palata jälleen luoksenne ihmisenä,
sellaisena kuin olen. Milloin? Sitä en tiedä. Mutta tahdon kasvaa,
kasvaa.
Aukaisen ikkunani. On yö, mutta taivas vailla tähtiä. Asun suuren
kivirakennuksen ylimmäisessä kerroksessa, siksipä ihmisvirran kohina
kuluunkin niin kaukaiselta ja vieraalta korvissani. Tiedän vain, että
jossakin siellä alhaalla liikkuu ja elää. Näyteikkunoiden räikeät valot
rikkovat pimeyden, autot toitottavat, kaikki kuohuu tuossa syvyydessä,
jossa naurut ja hätähuudot sekoittuvat toisiinsa kuin vaahtoisat aallot
myrskyöin.
Teen työtä sairaalassa, jossa puhutaan yksinomaan »tapauksista» ja
numeroista. Numero neljä on ja pysyy numero neljänä! Ihmiskasvot vain
muuttuvat, saapuvat ja poistuvat, toiset elämään takaisin, toiset
suureen lepoon.
Orvokki, käyttehän te joskus Ramezissa, isäni luona? Tiedän, että hän
odottaa.
Ihmeellistä, puhuessani teidän kanssanne lapsuusaikani palajaa, olen
jälleen Ramezin Franz, jolle vanha isä Benedict opettaa tähtien ratoja
ja suuren luonnon ikuisia ihmeitä, äiditön poikanen, jolle Ursula-neito
maatapanon aikana kertoo suloisesta, rakastetusta linnanrouvasta
vuodattaen vuolaita kyyneliä. Sillä -juuri hän, jota vakava isäni
jumaloi, oli kerran, tulvan aikana, hukkunut aaltoihin aivan puistomme
läheisyydessä. Olisin minäkin mielelläni surrut ja kaivannut häntä,
mutta se oli minulle mahdotonta, sillä en voinut häntä muistaa. Paljon
muutakin minulle kerrottiin, satua ja totta, ja sanat setvisivät
vuosien kuluessa. Sekin asia, että eräs vieras kerjäläismunkki siihen
aikaan oli oleskellut Ramezissa. Hän oli ollut suuri muusikko ja
taidemaalari — oli pannut kappelimme frescot kuntoon — mutta hänestä ei
saatu koskaan puhua isäni ollessa läsnä. Ja minä olin vaiti.
(Aamulla.) Päivä paistaa. Ramezin Franz on jälleen muuttanut hahmoa.
Työni odottaa, sairaala, jossa olen vain ulkomaalainen lääkäri,
joka jatkaa tutkimuksiaan. Ei mitään muuta. Sain juuri kirjeen isä
Jacobucselta. Se huolestuttaa minua, sillä hän kertoo, että olette
heikompi, kuumeen kourissa. Orvokkini, tiedättehän, että tahtoisin olla
luonanne! Mutta on sittenkin parempi, etten tule.
Jääkää hyvästi!
Olette elämäni sydän, kaipuuni syvä pohjavirta.