Kapea alppipolku nousee, kiemurtelee kuin harmaa käärme, hukkuu
hetkiseksi sakeaan metsään ja pilkistää jälleen esille jollakin
aukealla puoliauenneitten gentianojen keskeltä. Tie on epätasainen,
suuria kiviä täynnä. Ritva katselee kiitollisena raskaita
vuoristokenkiään, jotka nyt ensi kerran ovat hänen jaloissaan. Hänellä
on pehmeä, ruskehtava puku ja hän kulkee avopäin, mutta tukka on
sittenkin kostea, eivätkä soljet paljonkaan auta, kiharat riippuvat
tuuheina kasvojen ympärillä.
Tuuli on viileä ja ilma kevyt hengittää. Voisi kävellä maailman
ääreen asti! Hänen edellään astuu Joachim Zorzi — vanha Joachim,
Fülgenhüttenin entinen isäntä, joka jo aikoja sitten on jättänyt
parantolansa poikansa ja tyttärensä haltuun ja nyt elää hiljaisia
vuosiaan pienessä ullakkokamarissaan, kuljettaa vieraita kaukaa ja
läheltä kotiseutunsa eksyttävillä teillä, vieläpä tekee vaarallisia
retkiäkin Monte Ivignan huippuja kohti. Niistä hän kuitenkin aina puhuu
hyvin vaatimattomasti ja ilman suuria eleitä.
Joachim Zorzi on ketterästi asettanut vieraan matkatamineet selkäänsä,
jotta Ritvalle on jäänyt vain Franz Hallerin ruusut kannettaviksi.
Se on suunnaton kimppu, jonka hän painaa rintaansa vasten, niin että
terävät piikit viiltävät haavoja ihoon. Ne kirvelevät, mutta hän juo
kuin huumaantunut kukkien tuoksua koko olennollaan.
»Valkoiset kirsikkapuut kukkivat tähän aikaan tuolla ylhäällä.
Tarvitsette väriäkin!» hän oli sanonut. »Näkemiin!» — »Näkemiin!»
Kaipuuko poltti Ritvan rintaa? Jo nyt? Pakoako tämä oli, siirtymistä
pois oloista, jotka kävivät hänelle mahdottomiksi? Jospa olisi jaksanut
polttaa sillat takanaan perinpohjin ja armotta! Mutta tahtoakaan ei
riittänyt, ei ainakaan tänään. Ja kotiin hän ei voinut lähteä. Ritvan
kädet puristautuvat nyrkkiin. Mitä he olivat tehneetkään, kaikki nuo
mielettömät pappispalvojat Kalliosaarella! Nuo vanhat naiset, joitten
sielujen pohjalla tyydyttämätön eroottisuus vielä ailahti, vaikka sitä
kutsuttiinkin toisella nimellä. He olivat aukaisseet hänen kotinsa ovet
kultaiselle valheelle, joka riisti häneltä lapsetkin. Ja Eero, hän ei
tahtonut tuomita, oli ollut helpompi esiintyä katselijana. Näytelmähän
oli ollut liikuttavia kohtia täynnä, ja loppujen lopuksi olivat
heidän lapsensa nyt suojattuina — tallella! — Niin hänellekin kerran
oli sanottu, ja valhe oli nielaissut hänet kitaansa. — Entä Tarun
taiteellinen jano? Syntien joukkoon siirrettiin, ja hänen lapsestaan
tehtiin henkisesti rampa.
Ritva ei enää näe polun kauneutta, hän tuntee vain, että se nousee,
nousee joka askelelta, että hänen polvensa vapisevat ja hikipisarat
virtaavat hänen kasvojensa ylitse ja tekevät hänet sokeaksi. Hän saa
lievän yskänkohtauksen. Vuorissa kaikuu kumeasti.
»Antakaa anteeksi!» kuuluu Joachim Zorzin ääni ylempänä. »Kuljitte
ensin niin ripeästi, unohdin, että ehkä olette sairas vielä.»
Ritva pakottaa itsensä hymyilemään. »Olkaa huoleti vain, väsyttää
hiukkasen, mutta voinhan tottua kuten muut.»
Ukko nyökkää ystävällisesti koettaen kaikin tavoin parantaa äskeistä
erehdystään.
»Näytätte niin terveeltä ja koska ette kysynyt mitään, otaksuin,
että kulku oli teille pääasia. Kysyvien ihmisten kanssa matka tulee
pitkäksi.»
Tie kulkee hiljaisen metsälammen rantaa pitkin. Sen pinta on musta,
valkoisia lumpeita täynnä.
Ritvan poskesta tippuu pari pisaraa verta, ruusun oka on siihen
sattunut, ja vanha Joachim kastelee ruudukkaan nenäliinansa veteen
pyyhkien huolellisesti vieraansa pientä haavaa. Hän on kuin hellä isä.
»Minullakin on tytär Fülgenhüttenillä, Rose nimeltään. Olette ehkä
yhtä vanhoja, mutta hän on suuri ja tanakka. Vuoristolaisnaiset ovat
ylipäänsä sellaiset. Saavat aikaisin tottua kantamaan raskaitakin
taakkoja laaksoista, ja kunnollisia teitä meillä ei ole kaikkialla.»