Ritva heräsi varhain hiljaiseen lauluun. Nunnat olivat palanneet
aamumessusta ja pitivät lyhyen hartaushetken sairaille käytävässä.
Ovi hänen huoneeseensa oli suljettu, mutta tietämättään hän herkisti
kuntoaan äärimmilleen. Tällä kertaa hän tahtoi olla mukana, tahtoi
sulautua noihin puoleksi tuntemattomiin sanoihin, joita lausuivat
viattomat huulet. Hän risti kätensä rinnoille, makasi liikkumatta,
kunnes kaikki hiljeni ja ihmisaskelet loittonivat hänen luotaan.
Silloin hän aukaisi silmänsä syöksyen istumaan vuoteessaan. Aurinkoa,
aurinkoa kaikkialla! Oliko hän todellakin illalla unohtanut peittää
ikkunansa tummilla verhoilla? Yöllä? — Yö oli ollut niin pimeä, niin
lyhyt. Hänen elämänsä kaunein ja ihmeellisin yö!
Ritva elää uudelleen menneen päivän satua. Hän vaipuu ihmetellen
Ramezin loistovaunujen helmaan, hän kuulee vanhan Immanuel-herran
puhdasta soittoa ja tuntee spinetin viileät koskettimet sormiensa
alla, mutta kaikkialla hän näkee Franzin silmät. Ja hän muistaa, miten
kiihkeästi hän oli toivonut voivansa soljua pois elämästä tuon nuoren,
voimakkaan ihmisolennon syleilyssä, tuossa polttavassa onnen hurmiossa.
Mutta pyhän Johannan luostarin jykevä portti erotti heidät jälleen. Sen
saranat kääntyivät äänettömästi.
Puutarhasta kuuluu pikkulintujen siipien suhinaa. Joku kutsuu niitä
hellin sanoin. Ritva menee parvekkeelle. Sisar Felicia seisoo keskellä
aurinkoista luostarinpihaa käsivarret ojennettuina kirjava peipposliuta
ympärillään. Ne visertävät herkeämättä iloisesti nokkien nunnan
tarjoamia leivänmurusia. Valkoinen päähine liikkuu hiljaa tuulessa,
hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. He tervehtivät hymyillen, mutta
katseitten väliin nousee heti harmaa harso. Ritva vetäytyy sanaa
sanomatta huoneeseensa. Ovesta hän katselee pyhää sisarta ja säälien
hän mumisee:
»Oi, me emme vihaa toisiamme, ei — me rakastamme vain häntä liian,
liian paljon!»
* * * * *
Keron kirjeet ovat hänen sylissään. Toinen on saapunut jo viikko
sitten, toinen eilen. Ritva tuijottaa niihin kuin sokea ymmärtämättä,
että nämä rauhalliset, varmoin ottein präntätyt sanat ovat hänelle.
Hänen huulensa liikkuvat, hän lukee:
Rakas vaimoni!
Kirjeesi ovat muuttuneet sähkösanoman tapaisiksi, mutta kiitän
niistä sittenkin, sillä pidän nykyistä mielentilaasi tervehtymisen
merkkinä. Ja se on pääasia. Olemme myös iloinneet taipuvaisuudestasi.
Ethän enää koskaan puhu koti-ikävästä. Nähtävästi on järkesi päässyt
tunteittesi herraksi, ja sekin on hyvä enne. Isä Jacobus on sinuun
sangen tyytyväinen kirjeestänsä päättäen. Olen ajatellut, että voisit
ehkä kesäksi siirtyä jonnekin alppikylpylään, jos laakso käy liian
helteiseksi ja lääkärisi sallii. Mutta älä ollenkaan ajattele tulevia
päiviä, ennenkuin olet terve ja reipas jälleen. Muista se!
Elämä sujuu täällä kotona kuin ennen. Lyseon pojat kunnostautuivat
tänä keväänä. Ajattele, kaksi vain sai reput, ja heitä oli yli
kolmekymmentä! Saavutus!
Lea ja Taru pääsivät kuudennelle luokalle — viimeksi mainittu vallan
loistavasti. Molemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet paljon. Kuulen
usein heidän huoneestaan pientä, kiihkeätä kiistaa, mutta muita kohtaan
he aina esiintyvät yhtenä sieluna. Lea on kaunis ja selkärangaton,
Tarusta on vaikeata päästä selville. Hän on liian suljettu.
Inkeri-tädin kanssa sattuu silloin tällöin yhteentörmäyksiä, joissa
Taru aina on taipumaton, mutta Lea sovittava ja pehmeä, onneksi meille
kaikille.
Kalliosaarelta olisi paljonkin uutta kerrottavaa. Vasta tullut nuori
kirkkoherramme, Antero Aalto, on nykyjään huvilayhdyskuntamme keskeisin
piste. Eikä suotta. Hän on sivistynyt ja lahjakas sekä oivallinen
puhuja. Kuolleet sielut ovat saaneet eloa. Täytyy ihmetellä, miten
paljon tuollainen kaunis intoilija saa aikaan — vähässä ajassa.
Asetuin ensin, tapani mukaan, arvostelevalle kannalle, mutta minun
on myönnettävä, että minäkin, vanha mies, hiljalleen siirryn hänen
puolelleen, sillä hänellä _on_ todellakin jotakin sanomista ihmisille.
Ja minä kuuntelen. Mutta kotikokouksissa en ole ollut mukana, Inkerin
suureksi suruksi. Hän saa tyytyä Leaan ja Taruun, minä tyydyn kirkkoon.
Niin, kirkosta puhuen! Kalliosaaren naiset tekevät kuumeisesti
työtä sen kaunistamiseksi — eikä suinkaan mitään pahaa siitä, mutta
sattuipa täällä kotona eräänä iltana pieni välikohtaus, joka minua
suuresti huvitti. Inkerin henkiystävä ja harras uskonsisar, pyylevä
neiti Eveliina Holm, hän, joka opettaa piirustusta yhteiskoulussamme
(ja on ollut Pariisissa joskus unelmavuosinaan) puhui lavealti ja
asiantuntijana värisommittelusta alttarin ja saarnatuolin takana.
Ihmettelin sanatulvan runsautta ja kuulijoitten suopeutta. Kaikki
olivat kuin yksi sydän. Mutta sitten tunnelma äkkiä särkyi. »Minähän
puhun taustasta — ymmärrättekö, rakkaan kirkkoherramme taustasta,
ja meidän on välttämättä muistettava hänen vaaleata olentoaan
sekä laulaessa että saarnatessa. Minä ehdottaisin jotakin ihanan
purppuranhohteista, — jotakin aivan erikoisen lämmintä, Eedenin
yrttitarhaa muistuttavaa. Siinä ympäristössä hän pääsisi oikeuksiinsa.
Käsitättekö?» — Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Inkeri paiskasi
kätensä yhteen kauhistuneena:
»Herra varjelkoon jokaista sinun mielikuvituksestasi! Se menee
vallan liian pitkälle!» — Ja kokous hajoitettiin herkullisen kahvin
jälkeen. Mutta kirkkomme on saanut hiljaisen, ruskehtavan sisustuksen.
Lasimaalauksiakin syntyy, kunhan odotamme, ja Eveliina Holm saa tyytyä.
Inkeri oli oikeassa. Kirkkoherramme ei ole mikään hempeä enkeli,
ääntäkin hänellä riittää kuin tuomiopasuunalla.
Kesä lähenee. Teemme ehkä, tytöt ja minä, jonkin retken pohjoiseen
päin. Jalkapatikassa.
Rakas Ritva, ajattelen sinua joka päivä, ja iloitsen siitä, että ehkä
vielä tulet terveeksi.
Tytöt ja Inkeri lähettävät terveisensä.
Sinun Eerosi.
Kysyit jotakin ateljeestäsi. En muista juuri nyt, mitä se oli. Voin
vain kertoa, että se on ja pysyy suljettuna sinun poissa ollessasi.
Siellä on niin paljon helposti särkyvää. Joskus olen löytänyt Tarun
sieltä. Varsinkin iltaisin, kun hän luulee olevansa yksin. Hän istuu
kokoonkyyristyneenä ikkunakomerossa jalat allansa — tummana ja hentona.
Miksi hän niin tekee, en ymmärrä. Eihän tyttönen piirräkään! Enkä
toivoisi lapsestani taiteilijaa.
Sama.
Ritva peittää silmänsä käsillään. Ne ovat jääkylmät.
»Taru!» hän vaikeroi. »Pieni, tumma, yksinäinen tyttöni!»
Miksi he eivät kirjoita — lapset? Luultavasti hän ei koskaan ole sitä
pyytänytkään! Hän on luisunut pois, pois. Ja minne hän onkaan joutunut?
Samassa Ritva muistaa entisiä kävelyretkiään Eeron kanssa, silloin
kun lapset vielä olivat pienet. Lea oli aina nurkunut, mutta Taru
oli astellut rohkeasti pitkän isänsä rinnalla, kunnes oli nääntyä
väsymyksestä. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika. Ritva tuntee vieläkin
pienen, kuuman lapsenjalan käsissään. Voi, jospa vain osaisivat
varustautua matkaa varten oikein hyvin, jotta jaksaisivat! Suuret tytöt!
Ritva Orjatmaa valittaa hiljan hiljaa koko ajan. Ja konemaisesti hän
aukaisee toisen kirjeen.
Pieni Ritva!
En ole kuullut sinulta mitään, mutta se ei estä minua kirjoittamasta.
Toivon kuitenkin, että kaikki on hyvin.
Meillä on ollut vähän myrskyistä täällä, ja sinä tiedät, miten syvästi
minä rakastan rauhaa kodissani! Nyt on kait pahin ohitse. Ainakin
siltä näyttää kirjoittaessani sinulle. Tarusta ei voi olla täysin
varma, sen olen jo kauan nähnyt, mutta hänen äskeinen puuskansa oli
meille kaikille yllätys. Ajattele, Ritva, hän ilmoitti eräänä iltana
teepöydässä tahtovansa välttämättä syksyllä näyttämöopistoon! Oletko
kummempia kuullut? Tuo hiljainen, sulkeutunut lapsi! Inkeri-täti oli
täydellisesti suunniltaan, hän itki ja puhui sekä kaunista että —
rumaa, mutta tyttö ei horjahtanut. Säkenöi kuin talvinen pakkastaivas.
Lea pisaroi ja lupasi kiltisti lähteä talouskouluun. Loppujen lopuksi
täti vetosi kirkkoherraamme, hänen äänensä kävi pateettiseksi pehmeten
ihmeellisellä tavalla. Eikö Taru lainkaan enää muistanut menneen kevään
kauniita kokouksia? Eikö: — Muisti kyllä, mutta ne eivät kuulune tähän.
— Eivätkö? Täti huojui nojatuolissaan. Eikö Tarun nuoreen mieleen
ollut jäänyt mitään jälkiä hänen julistuksestaan? Oli, ja eniten juuri
se, että me kaikki näyttelemme. Ero on vain siinä, että uusi pappi
näyttelee hyvin. Sen Tarukin tahtoi oppia — mutta taiteena, ymmärsikö
täti? Inkerin kasvot olivat tuhkanharmaat, hän katsoi apua anoen minuun.
»En voi hänelle mitään, sisko. Lapsi on tavallaan oikeassa.» Silloin
tunsin kaksi hyvin ohutta käsivartta kaulallani. »Oi, isä, en olisi
odottanut tuota! Kiitos, kiitos!» Ravistin itseni irti. Olin pahemmassa
kuin pulassa. »Enhän ole mitään sanonut», yritin. »Et, et — mutta et
ole kivittänytkään.» Lapsi oli kaunis tuota sanoessa. »En ole antanut
minkään näköistä suostumusta uusille, tuumillesi, sen kai ymmärrät.»
»Kyllä isä. Mutta minä voin odottaa. Äitihän tulee pian kotiin. Silloin
kaikki muuttuu.»
Hän oli äkkiä tullut niin nöyräksi ja pieneksi. Koetin olla hänelle
hyvä, mutta olen jo vanha ja kömpelö, särkyvät kämmenissäni —
tuollaiset olennot!
Inkeri oli hävinnyt huoneeseensa. Siellä olivat häntä odottamassa
Eveliina Holm, neiti Margareta v. Wahren, kirjailijatar Annikki
Vuori-Kaarnesalo ja kirkkoherran äiti. Puheensorina oli hillitty sinä
iltana, sisar kai purki sydämensä ystävilleen ja he, vuorostaan,
auttoivat häntä esittämään asiansa suurelle Jumalalle. Miten
monimutkaista, eikö totta?
Kellon käydessä kahtatoista kuului huoneesta ystävien laulu. Se oli
haurasta ja epäpuhdasta — vanhojen ihmisten vanhoja ääniä. »Viel' on
si-jaa-a!»
Tytöt nukkuivat jo silloin.
Kaikki on jälleen järjestyksessä kodissamme.
Lea ja Taru puhuvat ihastuksella retkestämme, ja Inkerille he ovat
kilttejä ja huomaavaisia. Onneksi!
Kirjoita, rakkaani, jos jaksat!
Eerosi.
Äitikin tulee pian kotiin — äitikin tulee pian kotiin! Sanat soivat
lakkaamatta Ritvan korvissa, mutta ne saivat aikaan raatelevaa tuskaa.
Taru-lapsi, olet jo tietoinen omasta lasiseinästäsi, mutta en voisi
sinua auttaa, en tällaisena kuin nyt olen. Taistelutoverina vain
sinulle käteni ojentaisin, ja olisimme jälleen yksin — molemmat.
Ritvaa väsytti.
»Minulla on teille uusi ehdotus, rouva Orjatmaa!» virkkoi isä Jacobus
samana iltana. »Toivon, että hyväksytte sen.»
Hän odotti suotta vastausta ja jatkoi rauhallisesti:
»Tarvitsette tällä haavaa ilmanmuutosta vähäksi aikaa. Monte Ivignan
rinteellä on kaunis, pieni parantola vartavasten toipilaille. Siellä
voisitte »juoda aurinkoa» syksyyn saakka. Viininkorjuun aikana olette
jälleen tervetullut pyhän Johannan luostariin. Silloin alkaa täällä
laaksossamme ihmeellinen syksy, joka taiteilijalle tarjoaa paljon,
paljon uutta.»
Ritva katsoo kauas yli lumihuippujen.
»Kiitoksia, isä Jacobus! Olette minulle niin hyvä ja ystävällinen —
mutta luulen, että minun on matkustettava kotiin piakkoin.»
Vanha lääkäri ravistaa päätään. »Ei, ei missään tapauksessa! Rintanne
voi vielä tuottaa yllätyksiä. Vakuutan, että tulette viihtymään
Fülgenhüttenillä. Ja sitäpaitsi tohtori Haller usein tulee käymään
luonanne. Hän on tottunut alppivaeltaja.»
Ritvan otsa kalpeni. Korvissa soi.
»Miettikää, rouva Orjatmaa, iltaan. Silloin päätämme.»
Hän vilkutti iloisesti ovesta.
Pöytään tuotiin uusi kirje. Ja hän luki:
Rakas, oma vaimoni!
Vietimme äsken Lean ja Tarun syntymäpäivää. Täyttäväthän tytöt
kuusitoista vuotta. Pikku Ritva-äiti, sinulla on jo suuria lapsia!
Kummallista! Olin vähän ymmällä, sillä olethan sinä aina ennen pitänyt
huolta perhejuhlista, mutta Inkeri tuli minulle avuksi. Unohtumaton
ilta siitä tulikin, ja syvät jäljet se jätti jokaisen sieluun. Jospa
olisit ollut mukana! Inkeri oli pyytänyt luoksemme paljon ystäviä —
sekä vanhoja että nuoria, mutta — en tiedä, olisitko sinä pitänyt
salongistamme siinä kunnossa, kuin se nyt on. Suuri, punainen matto
on viety ullakolle, samoin ryijyt. Ne olivat hänestä kovin ylellisen
näköiset, mutta voithan sinä muuttaa kaikki, kun olet kotona jälleen.
Huone onkin nyt hyvin avaran näköinen, kun tuolit on siirretty seiniä
pitkin. Siihen sopii paljon ihmisiä. Aino-taulu on myöskin poissa.
— En tiedä missä. — Kirkkoherra Aalto aloitti illan laulamalla
muutamia, v. Kothenin lauluja, ja Lea säesti oikein hyvin. Milloin
hän on harjoitellut, sitä en tiedä, sillä minähän olen niin paljon
poissa. Tunsin itseni ensin kutsuvieraaksi — omassa kodissamme, mutta
se haihtui tuntien vieriessä. Totesin sen mielihyvällä. Miten outo
olikaan ilmapiiri, joka silloin meidät ympäröi! Ymmärsin, että Inkeri
oli sen luonut, ja koetin mukautua hänen tähtensä, kunnes ihmeekseni
onnistuin. Löysin itseni hartaasti kuuntelemasta Margareta v. Wahrenin
kertomuksia slummi-työstä Lontoon West-Endissä. Hän on oleskellut
siellä vuosikausia. Vilkaisin vain silloin tällöin tyttösiimme, joille
tämä puoli elämää varmaankin oli uusi ja peloittava. Mutta heidän
kasvoistaan en voinut lukea mitään.
Seurasi sitten neiti Vuori-Kaarnesalon hyökkäykset nykyajan taidetta
vastaan. Hänen kiihkeyttään vaimensi hiukan kirkkoherran äiti,
joka puhui suloisen lempeästi muotojen sielusta taikka jostakin
sen tapaisesta. Hän on kuin hiljainen iltatuuli, hän vaikuttaa
sovittavasti, sillä hän oli ennen kaikkea — viisas.
Lopuksi pappimme puhui Vapahtajasta, joka uhrasi nuoruutensa
kärsimyksen alttarilla ja miehuutensa voimat ihmiskunnan
pelastamiseksi. Hänet kruunattiin, mutta orjantappuroilla — hänen
valtaistuimensa oli kirottu ristinpuu! »Sen annoin minä sinulle, mitä
annat sinä minulle?»
Sanat täyttivät salimme kuin urkujen soitto.
Mitä sitten seurasi, en voi johdonmukaisesti kertoa. Tiedän vain,
että monen moni kokoontui hänen ympärilleen, että polvet notkistuivat
Näkymättömän Herran eteen ja suuri mullistus tapahtui ihmissydämissä.
Ritva, älä hätäänny, älä tuomitse! Sanat voivat tätä hetkeä kuvata yhtä
vähän kuin sielujen kuiluja koskaan voidaan mitata.
Voin vielä nytkin nähdä Lea-tyttömme polvistuneena keskellä salia. Hän
oli niin vaalea ja puhdas, niin kovin nuori. »Annan sydämeni Herralle»,
hän kuiskasi. Mutta Taru lankesi polvilleen kuin raskas, liian raskas
taakka hartioillaan. »Minä hukun!» hän voihki. »Minä hukun!»
Enempää ei ole kertomista. En tahdo arvostella. Elämä on suuri ja
vaaroja täynnä. Luulen, että lapsemme nyt ovat tallella.
Jää hyvästi, Ritva!
Eerosi.
Ritva työnsi kirjeet luotaan. Hänen kätensä vapisivat, hänen katseensa
oli tyhjä. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala!» hän hoki kuin kuolemantuskissa.
Kun isä Jacobus illalla pistäytyi hänen huoneeseensa, sanoi Ritva
tyynesti:
»Kiitän teitä, rakas tohtori, minä lähden mielelläni huomenna
Fülgenhütteniin!»