Oi, vuoriston soreata, tummaa kansaa! Te, jotka arvokkaina kannatte
kauniita, kirkasvärisiä pukujanne ja tervehditte vastaantulijaa
vakavilla sanoillanne »Grüss Gott!», teihin ei voi kyllästyä kuin
komean konserttisalin hienoon yleisöön. Varmoin, hitain askelin te
astelette jyrkkiä rinnepolkujanne pitkin ja murteenne on voimakas ja
sointuva.
Ritva Orjatmaa oli parannuttuaan helposti tutustunut alppikaupunkiin
ja sen tapoihin, mutta pitkillä kävelyillään hän ei enää suunnannut
askeleitaan suuria boulevardeja kohti eikä liioin tuntenut tuota
polttavaa halua upottautua ihmisvilinään kuin ensi aikoina pyhän
Johannan luostarin sairaalassa. Ei, hänen kaipuunsa veti hänet muuanne!
Vanhojen kirkkojen viileään hämärään ja maaseutukylien syvään rauhaan!
Tunkeutuivathan nytkin ulkoilmakonserttien sävelet aaltoilevina hänen
huoneeseensa, mutta ne eivät enää houkutelleet, eivät puhuneet hänelle
mitään. Ne kuuluivat vain ympäristöön. Kirkkaina aamuhetkinä he
kulkivat, sisar Anna ja hän, ihmeellisillä löytöretkillä. Ja he olivat
onnelliset kuin kaksi lasta.
Hieno puna nousi nuoren noviisin poskille Ritvan kertoessa hänelle
kaukaisesta kotimaastaan ja lapsistaan. »En käsitä», hän kerran mumisi.
»En voi käsittää, että teillä on suuria tyttäriä. Te olette itse vielä
niin nuori.» Ritva hämmästyi. »Olen vain niin kiitollinen siitä, että
vielä saan elää, kiitollinen elämän suuresta lahjasta. Ymmärrättekö?»
Sisar Anna katseli häntä kysyvästi. »Te olette ehkä yksi noita harvoja
onnellisia?» hän vastasi epävarmasti hymyillen.
»En tiedä.» Ritva käänsi puheen toisaanne. »Olen hyvin iloinen
siitäkin, että te taas saatte olla luonani, rakas sisar Anna. Riippuuko
tämä yksinomaan sisar Felician pahoinvoinnista? Siinä tapauksessa
soisin sen kestävän kauan.» Puhuja nauroi keveästi.
Nuori nainen katsahti häneen moittivasti ja surullisena.
»Me — kaikki muut — rukoilemme, että ylihoitajamme pian tulisi
entiselleen», hän vastasi lyhyesti.
»Mutta, mikä häntä vaivaa?»
»Sitä ei tiedä edes isä Jacobuskaan. Mutta jotakin vakavaa se on, sillä
äiti abbedissa on usein käynyt hänen luonansa ja vanha sisar Cordula
valvoo hänen kammiossansa öisin. Luulen, että hänellä on taisteluja, ja
luulen myöskin, että ne raatelevat pahimmin sellaisia, joista kerran
tulee pyhimyksiä.»
Ritva siveli hänen poskeaan surumielisesti. »Voi, lapsi, onko teidän
kaikkien mahdoton ymmärtää, että sisar Felicia on ihminen — ja nuori?»
He olivat tulleet pyhän Yrjänän kirkon edustalle. Tuuheissa
seetripuissa peipposet livertelivät. Sisältä kuului hiljainen soitto.
He pysähtyivät. Sisar Anna aukaisi suuren oven. Se oli mahtava ja
tumma — saranat ja kädensija taidokkaasti koristellut. Pyhäkön viileys
hyväili Ritvan polttavia ohimoita. Hän jäi seisomaan hiukan syrjään
sisar Annan polvistuessa vihkivesialtaan ääreen. Särmikäs, monivärinen
valojuova lankesi ikkunamaalauksien läpi yli kuorin, jossa valkoiset
liljat, narsissit ja siniset gentianat lemusivat. Alttarin edessä
seisoi kaksi nuorta ihmistä, mies ja nainen matkapuvuissa, mutta pappi
loisti täydessä ornaatissaan. Oli vihkimätilaisuus. — Voimakas tunnelma
valtasi Ritvan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, mutta noviisi
astui tottuneesti hänen viereensä jääden kuuntelemaan hengen miehen
sanoja. Tuska pakotti Ritvan rintaa. — »Oi, mitä te lupaattekaan,
te ihmislapset!» hänen sielunsa voihki. »Mitä? Uskollisuutta koko
elämän ajaksi? Rakkautta? Mitä te tiedätte lemmestä, joka poroksi
polttaa, antautumisesta, joka armotta suistaa kadotukseen, tai
aukaisee ihmissydämille taivaan portit!» Häntä puistatti. Kaikki oli
jälleen hiljaista. Silloin parvekkeelta kuului Wagnerin iki-ihana
»Pyhiinvaeltajain kuoro» sovitettuna sellolle ja uruille. Ritva
hengähti syvään, vapautuneesti. Hänen katseensa oli sattunut erääseen
pikkutyttöön, joka polvistuneena rukousjakkarallaan opetteli tekemään
pyhää ristinmerkkiä. Kätönen oli hyvin ruskea ja sangen pieni,
mutta isä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, johti joka liikkeen
äänettömästi kuiskaten »Avensa» — ja lapsosen silmät säteilivät
onnesta. Hän oli mukana!
Ritva katseli heitä lakkaamatta loppuun asti.
Hänen itkunsa oli tauonnut. Ehkä, ehkä sittenkin oli olemassa onnea
maailmassa — hiljaisten hetkien syvää autuutta? »Lapsi», hän kuiskasi,
»lapsi, kenties olet sinäkin sovittanut paljon, paljon lyhyessä
elämässäsi!»
He kulkivat kotimatkan hiljaa, molemmat omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
Tohtori Haller seisoi Ritvan parvekkeen ovessa. Hän oli kärsimättömän
näköinen. »No, vihdoinkin! Kylläpä vaelluksenne kesti kauan tänään!
Missä olitte?»
»Pyhän Yrjänän kirkossa.»
Ritvan musta silkkivaippa käsivarrellaan tohtori huomautti lyhyesti:
»Kirkoissamme on usein kylmää. Olette kovin ohuesti puettu. Olkaa
varuillanne!» Hänen katseensa solui Ritvan vartaloa pitkin. Sisar
Anna jätti hyvästit, ja he astuivat huoneeseen. Ritva nojautui
silmänräpäykseksi ovenpieleen, häntä pyörrytti, sielläkin ihmeellinen
kukkaistuoksu tulvi odottamatta häntä vastaan. Pöydällä, säkenöivässä
kristallimaljakossa, oli tummanpunaisia ruusuja. »Oi!» Hän painoi
poskensa niihin.
»Ne ovat Ramezista. Isälläni on yksi ainoa intohimo — nyt enää. Ja se
on sangen miellyttävä. Hän viljelee viiniä — ja ruusuja.»
He hymyilivät toisilleen.
»Miten hyvä olittekaan ajatellessanne minua!» Ritva suuteli vasta
auennutta kukkaa. Tohtori pudisti päätään. »Oikeastaan ne ovat isältä»,
selitti hän harvaan. »Minulla olisi muuten pyyntö teille, Ritva-rouva.»
»Ja se kuuluu?»
»Tahdotteko tänään lähteä kanssani Rameziin noin puolen päivän aikaan?
Vanha Stefan on silloin täällä vaunuineen — ehditte hyvin levätä
parisen tuntia ennen matkaa. Isä odottaa päivälliselle.»
»Miten hauskaa! Kiitän! Te puhuitte vaunuista, tohtori Haller.
Kaksivaljakko, niinhän?»
»Niin.» Tohtori nyökkäsi.
Ovelle koputettiin. Sisar Felician silmät katselivat heitä molempia
kotvan aikaa. Ne näyttivät säikähtyneiltä, mutta muuttuivat pian
rauhallisiksi jälleen. Hän ojensi Ritvalle kirjeen.
»Kotoa kai?» hän hymähti kauniisti.
»Kyllä. — Mutta oletteko terve taas, sisar Felicia?»
Ritva laski kirjeen pöydälle.
»Olen — samoin kuin te, rouva Orjatmaa.»
»Ette kuitenkaan pääse minusta vielä moneen viikkoon. Omaiseni
toivovat, että vielä jäisin tänne».
»Olen heidän kanssaan samaa mieltä», tohtori Haller kuiskasi
poistuessansa. »Lukekaa rauhassa kotoiset uutisenne! Mutta — puolen
päivän aikana odotan teitä.»
Yksin jäätyänsä Ritva pujahti pehmeään aamuviittaansa ja heittäytyi
parvekevuoteelleen sydän jyskyttäen oudon ilon ja odotuksen vallassa.
Puku oli paksua, tiilenväristä silkkiä, väljä ja itämaalaisesti
koristeltu loistavin kukkakiehkuroin. Oi, miten syvästi hän oli
vihannut sen kauneutta sairaana ollessaan! Nyt se tuntui ihmeen
suloiselta. Hyväilyn tavoin se kosketti hänen olentoaan, sulki hänet
kuin pitkään syleilyyn.
Ritva huomasi vasta nyt, miten ruskeiksi hänen kätensä olivat tulleet.
— Ruusut tuoksuivat. Suuren, valkoisen kirjeen rauhalliset kirjaimet
katselivat häntä syyttävinä. Ei, ei, hän ei jaksanut lukea sitä
nyt! Kuumeisesti hän kätki sen pöytälaatikkoonsa. Hän tahtoi olla
onnellinen, omalla tavallaan, onnellinen — vaikkapa tämän ainoan kerran
eläessänsä!
* * * * *
Ritva pukeutuu vitkaan. Hän hyräilee hiljaa katsellessansa
yksinkertaista tummanvihreätä pukuaan, jonka ainoana koristeena on
pieni ruusu kiinnitettynä rintaan miekanmuotoisella soljella.
Puiston puolelta kuuluu kavioitten kapsetta. Satuahan tämä on, vanhaa,
kaunista satua! Ohimennen Ritva muistaa vastasaapunutta kirjettä
mieheltään ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi. Tämä on jo toinen, joka
jää laatikkoon — aukaisemattomana. Hän syöksyy kirjoituspöytänsä luo
kuin pakeneva, mutta viime tingassa hän kääntyy oveen päin. Ei, hyvä
Jumala, ei! Hän ei jaksa nyt, juuri nyt!
Sillä kumma muutos on tapahtunut Ritvan sielussa. Kotoiset äänet ovat
siellä vaikenemassa, kaipuu entisiin oloihin jäätymässä. Lapsetkin!
Nehän olivat myös pyytäneet äitiään jäämään etelään, jäämään yli kesän,
yli syksyn — ehkä ensi kevääseen saakka! Olisi ollut helpompi alistua,
jos yksi heistä olisi kertonut, miten tyhjältä koti tuntui ilman häntä,
miten hiljaisiksi heidän iltansa olivat muuttuneet! Hän oli hakenut
joka kirjeestä tämän tapaista sanaa, mutta suotta.
Silloin hän oli huutanut tuskasta, rukoillut itsellensä kuolemaa. Nyt
hän eli kuin herpaantunut, väistyen entisten muistojensa teiltä kauas,
hyvin kauas pois. Hän vaipui nykyisten elämystensä helmaan kuin väsynyt
lapsi.
He kulkevat äänettömästi jutellen pitkän käytävän läpi. Nuori tohtori
sädehtii ilosta. Isä Jacobus huiskuttaa heille iloisesti portailta.
»Teet oikein, Franz! Vuoristoilma on ihana tähän aikaan vuodesta.
Terveisiä isällesi!»
Ajoneuvot ovat vanhanaikaisen komeat pehmeine, vaaleanruskeine
samettisisustuksineen, ja Stefan on pistänyt kaksi tuuheaa
villiruusukimppua hevosten länkiin. Hänellä on valkoinen parta ja
ilakoivat silmät ryppyisessä naamassaan.
Ennen lähtöä Ritva äkkiä katsahtaa luostariin päin. Hän näkee
arvaamatta sisar Felician kasvot eräässä ikkunassa. Ne ovat jäykät ja
ilmeettömät, mutta katseesta leimahtaa äkkiä häntä vastaan rajaton
viha. Ritva lyyhistyy kokoon vaunun nurkkaan.
»Mitä tuo merkitsee, tohtori? Sanokaa!»
Franz Haller ei liikahda. »Ei mitään, josta kannattaa puhua. Nyt on
olemassa vain te ja minä, Stefan ja kaksivaljakko, isä ja rakas,
vanha Ramezin linna! Niinhän? Ei mitään, ei mitään muuta! Kuuletteko,
Ritva-rouva?»
Vastaantulijat hymyilevät heille ja hevosten koristuksille.
»Voiko ilo olla niin suuri, että se tekee ihmisen sydämettömäksi?»
sanoo Ritva hetken kuluttua muistaen sisar Feliciaa. Hän silitteli
silkinhienoa pantterinpoikasennahkaa, jonka Franz oli levittänyt heidän
polviensa ylitse.
»En tiedä. Mutta sen tiedän varmasti, että onni voi joskus tuntua niin
pohjattomalta, että tulee sääli kaikkia, kaikkia ihmisiä.»
Tie kiemurteli hitaasti kohoten vuorille päin. Kadut ja laakso jäivät
vähitellen heidän taaksensa punakattoisine rakennusrykelmineen,
ja tumman muratin peittämät muurit sulautuivat ympäristön syvään
vehreyteen kuin pehmeät varjot. Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa.
Valkoisia, morsiushunnunkaltaisia läikkiä kaikkialla! Mutta vakavat,
vaiteliaat sypressit nostivat suippolatvansa melkein mustina taivasta
kohti. Ritva siirtyi istumaan tohtori Halleria vastapäätä.
»No, miksi niin?» Franz ihmetteli.
»Tahdon kerran nähdä kaikkea tuota ylhäältä päin. Vuorenrinteitä olen
jo kauan, kauan katsellut.»
»Niin, kuuluttehan te niihin, jotka eivät voi elää menneitä
muistelematta. Se voi joskus tappaa.» Ääni oli matala. Ritva ei kuullut
viimeisiä sanoja. Hän ojensi molemmat kätensä laaksoa kohti. Musta
viitta liukui alas hartioilta.
»Oi, miten rakastan tuota maailman kolkkaa!»
»Miksi?»
»Siksi, että kaikki siellä on minulle niin uutta ja kuitenkin niin
sanomattoman tuttua. Siksi, että siellä olen löytänyt niin paljon, jota
kutsun täydelliseksi kauneudeksi.»
»Minulle se on vanhaa ja kulunutta. Mutta voitte ehkä silti olla
oikeassa.» Franz Haller rypisti kulmiaan.
Ritva virkkoi kuin itsekseen:
»Olin niin väsynyt tullessani tänne — uupunut ja lohduton. Mutta
kaikki on sittenkin kääntynyt hyväksi. Opin jälleen hengittämään —
henkisestikin. Ja onneksi olin kadottanut luonteeni hyökkääväisyyden
kokonaan. Hiljaisuudessa näin uusia näkyjä, uusia linjoja ympärilläni,
yksinäisyydessäni opin käsittämään, että ne ihmiset, jotka kerran näitä
pyhäkköjä rakennuttivat, olivat hartaammassa yhteydessä Korkeimman
kanssa kuin me. Ääriviivojen nousu on puhunut minulle lakkaamatta,
ja värien hillitty sopusointu on muuttunut ikuisiksi akordeiksi
sielussani. Minusta on tullut palvoja, minusta — kapinoivasta
etsijästä!»
»Älkää toki antako vain ihmisille kunniaa esimerkiksi vanhojen
freskojemme ihanuudesta! Aika on ollut mukana uutterana avustajana. Se
patinoi hurmaavasti, mutta se jää samoin kuin moni muu suuri mestari —
kiitoksemme ulkopuolelle», tohtori selitti hymyillen.
He jäivät tuokioksi omiin ajatuksiinsa vaipuneina, uneksien, kunnes
Ritva istuutui jälleen entiselle paikalleen. Heidän eteensä avautuivat
Ramezin valtavat viinitarhat, ja linnan ruskehtavat muurit häämöittivät
akaasioitten lomitse. Kumeasti kaikui hevosten kavioitten kapse
hämärässä porttiholvissa, mahtava haukunta kuului pihalta. He olivat
perillä.
»Don José!» Franz kutsui. »Tuon kaukaisen vieraan taloon. Sanohan
tervetulleeksi!»
Suuri, musta koira katsoi Ritvaa tutkivasti häntää heilutellen. Hetken
mietittyään se vakavana sieppasi tulijan käsineet suuhunsa ja kantoi ne
portaita ylös.
»Kamaripalvelija, kuten huomaatte, hyvä rouva!» nauroi tohtori Haller
avatessaan oven eteishalliin. »Tervetuloa Rameziin!»
Hän suuteli Ritvan sormenpäitä. Raudanharmaat seinät oli värikkäillä
taideteoksilla koristettu ja kivilattian peittivät tummat matot.
»Täällä pohjakerroksessa on hiukan modernisoitua, jotta me, nykyajan
ihmiset, voisimme viihtyä ja elää. Entiset linnansalit löydätte tuolla
ylhäällä. — Mutta vien teidät ensin isäni luokse.»
Immanuel Haller, Ramezin linnan hallitsija, oli poikansa täydellinen
vastakohta. Hänen valtava otsansa oli hieman ulkoneva; ja suuret
silmät olivat syvät. Vanhan herran liikkeet tuntuivat väsähtäneiltä,
mutta selkä pysyi suorana. Ainoastaan äänen sointi oli sama kuin
Franzin. Herttainen hymy levisi säteinä yli otsan ja ohimoiden hänen
tervehtiessään Ritvaa salongin ovessa.
»Olette ensimmäinen suomalainen, joka astuu vanhan kotimme kynnyksen
yli minun aikanani. Tervetuloa!»
Ritva katsoi kysyvästi Franziin.
»Niin», tämä selitti. »Isäni on elänyt hyvin eristettynä näinä viime
vuosina. Äitini kuoli varhain, olin silloin aivan pieni.»
Muratin peittämä parveke oli vilpoisa keskipäivän helteessäkin ja
jääkylmä Ramezin viini tuntui suloisen virvoittavalta.
»Terveydeksenne!» isäntä lausui sydämellisesti. »Maljanne, hyvä rouva!
Ja kaukaisen, kauniin maanne malja!»
Ritvan katse sumeni hetkiseksi. Maa, kotimaa, oliko hänelläkin jossakin
etäisyydessä jotakin sellaista? Lehti tuulessa hän oli, lehti tuulessa!
Hän sulki silmänsä, mutta kaksi polttavaa pisaraa pusertui esille
vasten hänen tahtoaan.
Immanuel Haller luuli ymmärtävänsä vieraansa liikutuksen ja sanoi
hellävaroen:
»Koti-ikävä on vastustamaton. Minäkin kuulun niihin, jotka eivät ikinä
jaksaisi irtaantua.»
Ritvan sydän oli tulvillaan kiitollisuutta. Hän hymyili kuin lapsi,
joka oli päässyt ilmaisemasta suurta salaisuutta aikuisille, hän
tiesi, että vanha herra oli käsittänyt hänet väärin, mutta hän ei
tuntenut pienintäkään tarvetta esiintyä oikeassa valossa — sellaisena
kuin hän oli. Tämähän oli satua, unhotusta, lepoa helteisellä tiellä!
Kukkaistuoksua!
Yläkerrassa tunnelma muuttui synkemmäksi. Harmailla kiviseinillä
riippui teräsaseita ja suunnattomia haarniskoita, kypäriä ja
jättiläismiekkoja, mutta Immanuel Haller oli oivallinen esittäjä.
Kuin ohimennen hän mainitsi vuosilukuja ja historiallisia tapahtumia,
mutta sitä runsaammin hän kertoeli pieniä tapahtumia eri aikakausilta,
episodeja kauan sitten sammuneitten ihmisten elämästä. Vanhat
muotokuvat saivat eloa, aseet kalahtivat ritarisalissa ja linnanrouvan
huoneesta kuului kätkyen hiljaista soudattelua.
»Miten pienet ja hennot olivatkaan jalat, jotka näillä
mosaiikkilattioilla kerran astelivat ohuissa silkkikengissään!»
huudahti Ritva.
»Ja miten raskaat askelet!» jatkoi vanha herra. »Miten suuren pelon
ahdistamina nuoret sydämet useasti jyskyttivät himmeästi valaistuissa
sivuhuoneissa miesten melutessa hurjissa juomingeissa ritarisalissa!»
Eräässä nurkkauksessa pieni liekki lepatteli miniatyyrimaalauksen alla.
Immanuel Haller kulki vitkain askelin sen ohi, mutta Franz kuiskasi
Ritvalle puoliääneen: »Äitini kuva.» Nuori nainen katseli heitä
merensinisine silmineen, joissa suuri suru majaili, mutta Ritva ei
uskaltanut pysähtyä. Outo tunne pakotti hänet eteenpäin.
Vanha herra oli aukaissut oven entiseen musiikkisaliin.
Puhallussoittimet olivat Ritvalle tuntemattomat, mutta vanha, siro
spinetti, jonka kannella tumma viola d'amour, neljätoistakielinen
viulu, lepäsi, tuntui niin suloisen lempeältä, että hän melkein
tietämättään painoi sen kellastuneita koskettimia ja sai vastaukseksi
heleän akordin, lasikirkkaan soinnun, joka väreilevänä täytti koko
huoneen. Ritva hätkähti, katseli ympärilleen anteeksi pyytäen, mutta
huudahti hiljaa:
»Sehän on vireessä — aivan puhdas! Miten se on mahdollista?»
Franz nauroi iloisesti:
»Täällä on tehty työtä jonkin aikaa. Eilen se valmistui. Toivoimme isän
kanssa — että te soittaisitte.»
Äskeinen kiitollisuus tulvi jälleen Ritvan sieluun, hän olisi tahtonut
polvistua, nyyhkyttää, mutta hän ei voinut. Kalpeana hän istuutui ja
selaili vapisevin sormin vanhoja nuotteja, jotka Franzin isä asetti
hänen eteensä. Ne olivat kaikki kivipainoa, paperi kovaa ja helposti
murtuvaa.
»Tartini!» innostui linnan herra. »Tämä on kaunis. Saatte nähdä,
selviydymme hyvin, te ja minä. Tunnen sen. Koettakaamme!»
Hän veti tuolinsa hyvin lähelle Ritvan instrumenttia, painoi
soittimensa rinnalle ja alkoi. Hiljainen adagio kaikui vienosti
hänen ympärillään, ja hän seurasi kuin unessa. Miten helposti ne
painuivatkaan nuo kellastuneet koskettimet! Soinnut syttyivät ja
sammuivat kuin virvatulet, syttyivät ja sammuivat lakkaamatta.
He ovat lopettaneet.
Vanha herra suutelee Ritvan kättä.
»Kiitän teitä!» hän toistaa moneen kertaan. »Ramezin muurit ovat
jälleen heränneet kuuntelemaan. Ne ovat uinailleet niin kauan, kauan.»
Franz seisoo holvi-ikkunassa. Hän on kalpea ja kiihtynyt.
»Nyt vien teidät puistoon ja jokirantaan. Tahdon näyttää teille entiset
leikkipaikkani.»
Käytävässä hän äkkiä sulkee Ritvalta tien. Suurena ja voimakkaana hän
puhuu:
»En tiedä, kiitinkö teitä? Nyt sen teen!» Ja hän hyväilee kuumin käsin
Ritvan suortuvia. »Meillä on ollut niin hiljaista Ramezin suojissa.
Aurinko on noussut ja painunut vuorten taa, mutta me, me olemme olleet
vangitut ja kuolleet siitä saakka, kun äiti meni pois.»
Ritva loittonee vitkaan.
»Oi, pelkäättekö minua, sanokaa, Ritva-rouva!»
»En.»
»Minulle ette saa valehdella! Sydämenne lepattaa kuin pikku linnun.»
»Minä en pelkää. Muuta en voi sanoa.»
Franzin kädet vaipuvat, hänen katseensa tyyntyy. He kulkevat
käsikädessä käytäviä pitkin, hedelmäpuitten valkoiset ja heikosti
punertavat lehdet leijailevat ilmassa. Viinin viljelyksillä
työskentelee miehiä ja naisia. He kääntävät maan kevyillä lapioilla,
ja Ritva muistaa oman maansa kivikkopeltoja, höyryäviä hevosia ja
puolialastomia kyntäjiä.
»Miten toisenlaista täällä kaikki on!» hän virkkaa.
»Kaipaatteko pois?» Franzin äänessä piilee tuskan huuto, ja Ritva
vastaa jälleen:
»En, en!»
He ovat saapuneet jokiuomaan. Pienoinen puro kiemurtelee sen pohjalla,
muuten rannat ovat kuivat ja jyrkät. Laakso näyttää niin kaukaiselta,
varjot tummenevat ja vuorten rotkot aukeavat iltavalaistuksessa.
Rinteet eivät enää muodosta yksinomaan pehmeitä viivoja ja vihannoivia
kukkuloita, ei, vaan siellä täällä ammottaa pohjaton kuilu
mustansinisenä.
Ritva puristaa kädessään kosteata maata. Äkkiä hän huudahtaa:
»Savea! Tohtori Haller, tämähän on savea!»
»Niin on. Ja muualla sitä ei olekaan koko Ramezin alueella.»
Ritva ei kuuntele, vaan on asettunut polvilleen litteän kiven ääreen,
jolle hän nostaa pehmeätä, tummaa savea paljain käsin. Hänen poskensa
punoittavat.
»Istukaa hetkinen aivan noin, tohtori, saan profiilinne valmiiksi
tuokiossa — kunhan vain maltatte istua.»
Franz Haller tarkastaa häntä hymyillen. Tässä tilanteessa Ritva on
hänelle uusi ja ihmeellinen. Silmät säteilevät, sormet tuntuvat
voimakkailta, kiharat putoilevat hänen ohimoittensa yli ja herkkä suu
on puoliavoin kuin ankaran juoksun jälkeen.
»Tohtori!» hän sanoo riemuiten. »Minä osaan jälleen muovailla,
ymmärrättekö, mitä tämä minulle merkitsee?»
»Ehkä.»
Ja kohokuva syntyy, mutta kun Franz työn loputtua lähestyy kiveä,
huudahtaa hän hämmästyksestä. Harmaasta savesta on kuin ihmeen kautta
noussut muinaisajan kilpajuoksua, alaston nuorukainen, joka kamppailee
näkymätöntä estettä vastaan, joka syöksyy eteenpäin, eteenpäin. Pään ja
kasvojen muoto on hänen, mutta liikunto on jostakin muualta.
Ritva pyyhkii hitaasti sormensa akaasianlehteen. Hän vapisee
väsymyksestä.
»En voi siihen mitään», hän vihdoin selittää. »Näin teidät tuollaisena.
— Olen nähnyt teidät ennen monta, monta kertaa luodessani jotakin
uutta, mutta tunsin teidät vasta nyt.»
Franz nojautuu vuorenseinää vasten. Epäröivästi hän virkkaa:
»En käsitä.»
Suuri suru väreilee Ritvan suun seutuvilla. »Ymmärrän teitä, tohtori.
Luovassa työssä on ihmissielu aina yksin, oi, niin pohjattomasti yksin.
Mutta — näyt ovat meille valkoisten voimien lahjoja. Minkä tänään olen
tehnyt, on heijastus näkyjeni maailmasta.»
* * * * *
»Stefan», sanoo Franz paluumatkalla vanhalle palvelijalle. »Ajahan
tänä iltana ensin kaupungin ympäri! Tahdon näyttää vieraallemme pyhän
Johannan luostarin kuun valaistuksessa.»
Vanhus nyökkää.
Yö on pimeä. Kaukainen jyminä kuuluu pohjoisesta päin.
»Mitä se on?» Ritva kysyy.
»Rajuilma vuoristossa», Franz vastaa. »Mutta se loittonee.»
Yö on viileän kostea ja pimeä. Tohtori Haller peittää Ritvan melkein
kokonaan lämpöisiin turkiksiin ja Ritva kiittää pienin, pehmein sanoin.
Tie viettää hiljalleen laaksoa kohti, kaupungin valot syttyvät ja
kirkkojen kellot soivat.
Franz Haller vetää ohuen hansikkaan Ritvan kädestä ja painaa otsansa
siihen. Se on polttavan kuuma.
»Kertokaa minulle näyistänne», hän pyytelee.
»Paljon tahdotte minulta. En ole siitä puhunut kenenkään kanssa. Unten
tähtivyö on särkyvä ja hauras!»
He ovat kauan ääneti. Vihdoin Ritva jatkaa varovaisesti, hapuillen ja
peloissaan:
»Olen jo monta vuotta ennenkuin sairastuin tehnyt työtä erään suuren
korkokuvan aikaansaamiseksi. Lopullisesti tahtoisin nähdä sen
valkoisessa marmorissa — mutta tuskin se valmistuu koskaan.»
»Miksi?»
»Siksi, että näkemykseni muuttuvat, siksi, että itse sorrun, mutta
aiheeni elää.»
Ritvan rinta nousee ja laskee, sydän takoo haljetakseen.
»Itkettekö?»
»En.» Hänen äänensä on jälleen luja. »_Lasiseinäksi_ olen kutsunut
aiheeni. Se voisi yhtä hyvin olla elämän valhe, mutta minulle se on
ilmestynyt lasiseinänä, läpikuultavana, lävitsepääsemättömänä esteenä
elämän tiellä, näkymättömänä hirviönä, joka riistää meiltä todelliset
kasvamisen ja juurtumisen mahdollisuudet. Useasti se kohtaa meidät
moraalisena vakaumuksena, joskus köyhyytenä, mutta kamalimpana —
uskonnollisuutena. Ja silloin se varmasti kiduttaa kuolemaan saakka.»
»On pyrittävä läpi, Ritva-rouva, läpi, kuuletteko?»
»Kyllä! Mutta verta vuotavin sydämin — rampana ehkä.»
»Vaikka niinkin.»
Ritva vetää hiljalleen kätensä syliinsä, häntä paleltaa ja hänen
huulensa värisevät tuskasta.
»Ymmärrättekö nyt, etten koskaan voi saada työtäni valmiiksi, tohtori
Haller? Ainakaan en, ennenkuin itse olen vapautunut!»
»Mikä riemu, kun kerran kuulette sirpaleitten soittoa ympärillänne!
Mikä pohjaton autuus!» Franz kuiskaa.
»Pelkään, että se tapahtuu vasta elämäni Angelus-aikana.»
Kuu hopeoi pyhän Chaterinan kirkon torneja ja kimmeltää yli virran
kuohujen laakson pohjassa. Kaupunki on vilkkuvia valoja täynnään.
Tohtori Haller osoittaa vanhaa katedralia ja sanoo hyvin hiljaa nojaten
poskensa Ritvan poskeen:
»Tuolla — juuri tuolla on moni ihmis-parka vuodattanut kyyneliä
pyhän Neitsyen edessä, tehnyt lupauksia, nöyrtynyt, kamppaillut.
Mutta sanokaa minulle, mikä häntä jälleen odottaa, kun suuri ovi on
sulkeutunut hänen jälkeensä!»
»Elämä, ja elämän jano ja kaipuu.»
»Juuri niin.»
Ja Ritva odottaa, odottaa kauhistuneena, sillä hän tuntee, että hän on
suistumassa tuntemattomaan syvyyteen. Mutta Franz Haller sulkee hänet
pitkään syleilyyn.