Tuntui niin oudon tyhjältä tohtori Hallerin poistuttua huoneesta.
Nyt Ritvaa todellakin palelsi. Palelsi niin rajusti, että hampaat
kalisivat, ja hän kaipasi tuon syvän äänen soinnahduksia tuskallisesti.
Jokin tuntematon voima ailahti hänen sisimmässänsä, ailahti ja koski.
»Antakaa kuolleitten haudata kuolleensa!» nuori mies oli sanonut, ja
hän oli ollut oikeassa.
Ritva painoi poskensa pielukseen. Hänen kuolleet vuotensa, hänen
nuoruutensa, minne ne olivat hävinneet? Ja hänen ja Eeron ainoa, pieni
poika? Tummakiharainen, kaunis ja voimakasrakenteinen pikku mies, hän,
joka hengetönnä saapui maailmaan! Ei, hän ei tahdo, ei jaksa muistaa.
Paeten itseään Ritva loi katseensa huoneensa ainoaan taideteokseen.
Se oli Ristiinnaulittu, mutta kärsimys oli esitetty niin raa'alla
voimalla, että hän kauhistuneena kääntyi pois. Samalla koko suoja
täyttyi heikosti sinipunertavalla valolla. Ritva nousi istumaan.
Silloin hän näki lumihuippujen hohtavan, liekehtivän kuin polttavan
tulen vallassa. Tummanviolettina peittivät illan varjot laakson
pohjaa, rotkot ammottivat mustina vuorten kyljissä, mutta ylhäällä
paloivat kylmänvihreät glaciärit tuhansin värivivahduksin äänettömissä
korkeuksissaan.
Ilta hämärtyi nopeasti. Tuli yö. Sisar Felicia kävi ohimennen hänen
luonaan, mutta huomattuansa Ritvan silmien ilmeen, hän pysähtyi kysyen:
»Mitä nyt? Haluatteko jotakin?»
»En.» — Hoitaja meni lähemmäs.
Ritva nojautui samalla nunnan rintaan äänettömästi itkien. Sisar
Felicia hyväili hellästi hänen olkapäitään, mutta hänen suuret
sinisilmänsä pysyivät kylminä ja hiljaisina. Hän oli tottunut
vaikenemaan ja kielen synnit olivat hänelle tuntemattomat.
Sinä yönä Ritva valvoi.
Hän muisti, että yöpöydällä hänen vieressään oli kotoa kirje, joka oli
jäänyt aukaisematta. Kylmin sormin hän kosketti sitä kuin anteeksi
pyytäen — koettaen selittää itselleen, ettei hän voinut siihen mitään.
Eeron kirjeet olivat aina samanlaiset. Hän iloitsi vilpittömällä
tavallaan vaimonsa paranemisesta, mutta lausui samalla toivomuksensa,
että hän jäisi etelään kesän yli, ehkäpä jouluun saakka. Silloin
kaikki olisi varmempaa, kuumekohtaukset poissa j.n.e. Muuten heillä,
Kalliosaarella, oli kaikin puolin hyvä. Inkeri-sisko hoiti kotia ja
tyttäriä ensiluokkaisesti. Hengellinen vaikutus, joka hänestä lähti,
oli ollut nuorille sydämille erittäin terveellinen, Eeron mielestä. He
kun juuri kävivät rippikouluakin!
Ritva hätkähti. Kaikki tuo oli hänelle uutta ja vierasta. Kylmyys uhkui
joka sanasta. Hänen pienet villivarsansa, Lea, kauniine kasvoineen ja
Taru, rakas, tumma Taru, joka itse ei osannut vähääkään piirtää, mutta
aina oli ollut valmis tarjoutumaan malliksi äidille! Rippikoulua? Mitä
vielä?
Äidin sydäntä vihloi. Hän muisti menneitä aikoja. Valkoisessa huoneessa
hän näki kaksi vuodetta ja pieluksilla kaksi pientä päätä. Itse hän
istui matalalla jakkaralla niiden välissä kuunnellen Lea-tyttösen
lyyrillistä ääntä hänen lukiessaan:
»Hetkinä illan hiljaisen, tulen luoksesi, Isäni taivainen, ilot, huolet
tuoden sulle.»
Mutta kun Tarun vuoro tuli, kuuluivat sanat:
»Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani!»
Ritvan lasten jumalankaipuu oli välittömässä yhteydessä sen rakkauden
kanssa, joka yhdisti heidät suureen luontoon — ja heidän äitinsä
taiteeseen. Paljon sanoja he eivät kaivanneet eivätkä liioin virsien
veisuuta, mutta kun myrsky raivosi ja meri vaahtona ulisi heidän
kotinsa rantamilla, silloin Taru risti kätensä ja rukoili ääneen:
»Herra, varjele kaikkia niitä, jotka tänä iltana ovat vaarassa!»
Ja Lean silmistä putoili karpalonsuuruisia kyyneleitä. Rajuilma
oli hänestä sekä kaunis että peloittava. Ritva vääntelee sormiaan
muistellessaan, miten monta kertaa hän oli muovaillut tyttösten hentoja
vartaloita pehmeään saveen! — Eräs ilta johtuu hänen mieleensä.
Kaksoiset olivat silloin seitsemän vuoden ikäiset, äiti asui heidän
luonansa Kalliosaarella.
Pikku äiti, miten paljon — tahi miten vähän hän oli nähnyt ja
käsittänyt siitä sanattomasta yksinäisyydestä, johon hän oli saattanut
tyttärensä pakottamalla hänet menemään Eeron kanssa naimisiin — Eeron,
vanhan miehen! Ensimmäisen vastarinnan jälkeen Ritva oli vaiennut,
mutta hän oli kauan luullut vihaavansa äitiään. Ja hän oli paennut
työnsä helmaan. — Oi, hänen oman maailmansa hiljaisuutta! Hänen
ateljeensa! Ritva hyväilee ajatuksissaan joka esinettä hellin käsin —
nostelee peitteet puolivalmiitten töitten yltä. — »Äiti, äiti» — hän
kuiskaa. »Miten varovaisesti sinä silloin aukaisitkaan oveni — juuri
sinä iltana! Miten kaunis hymysi olikaan sanoessasi: »löysin aivan
sattumalta entisen plastiikkapukusi, Ritva. Siitä on vuosia, kun sitä
käytit. — Tyttöset nukkuvat, Eero on opettajainkokouksessa lyseolla.
Tule salonkiin, lapsi! Minä soitan hieman Gluckia — ja sinä — sinä
tanssit! Tule!»
Ja Ritva totteli hymähtäen.
Yksi ainoa kynttilä paloi flyygelin kannella. Ritvan sydän takoi.
Kuulumattomin askelin ja pehmein liikkein hän seurasi musiikin nousua
entisen rajattoman onnen vallassa. Rytmi muuttui linjoiksi, soinnut
väreiksi. Häipyneet olivat hänen kuolleet vuotensa, ja pieni, hento
äiti oli taas kaunis, laulava Aune Talas.
Ritva heräsi todellisuuteen siitä, että kaksi yöpukuista pikku olentoa
seisoi ihmetellen ovensuussa. »Äiti, äiti, sinä olet niin ohut kuin
ilma!» Taru värisi innostuksesta. Ritva suuteli heitä.
»Me tulemme mukaan, me osaamme kyllä. Isoäiti on usein soittanut meille
ja me olemme tanssineet.» Lea oli varma asiastaan.
»Tulkaa, tulkaa, lapsukaiset!» Ritva nauraa.
»Mutta heittäkää toki pois nuo pitkät yöpuvut! Te kompastutte niihin.»
Ja valkoiset paidat jäävät kynnykselle kuin kaksi pientä lumikinosta
vihreätä mattoa vastaan, kuin talven jätteet kevään tullen. — Isoäiti
soittaa.
He tanssivat kaikki kolme. Kynttilän liekki lepattaa.
Miten suloiset lapset ovatkaan tässä valaistuksessa!
Äidin silmät kyyneltyvät. Nuo valkoiset ihmisolennot notkeudessaan ovat
taideteoksia sormenpäitä myöten, eikä herkkä rytmillinen kauneuskaan
heidän liikkeissään ole opittua, ei, perittyä kaikki on, Luojan antimia!
Juuri ennenkuin kynttilä on palanut loppuun, kuuluu Eeron ääni hallista.
»Ritva!» hänen äänensä on käheä ja hänen huulensa verettömät. »Oletteko
kaikki hulluja? Vanha äitikin!» Ja hän ottaa molemmat lapsensa
syliinsä. Lea huudahtaa heikosti, mutta seuraavassa tuokiossa he ovat
vuoteissaan ja peitetyt leukaan saakka.
Ritva jää tuijottamaan heidän jälkeensä, sitten hän pakenee äitinsä
huoneeseen. Siellä hän kyyristyy kokoon sängyn jalkopäähän säikähtynyt
ilme silmissään. Lapsien suojasta kuuluu Eeron ääni. Hän lukee harvaan
Herran rukouksen, mutta Ritva peittää korvansa. »Hän on kauhea,
kauhea!» hän kuiskaa lakkaamatta.
Avuttomasti vanha äiti häntä hyväilee. »Tule toki järkiisi, lapsi,
eihän tämä mikään kuoleman synti ollut.»
Vähitellen Ritva tyyntyi. Kyyneltensä läpi hän katselee äitiään
ja kysyy arvaamatta: »Kuulehan, — sano minulle, oliko jokin
onnettomuus tapahtunut, kun sinä tulit — isäni vaimoksi? Sinähän olit
tulemaisillasi kuuluisuudeksi.»
Äiti kalpenee, mutta hänen silmänsä säteilivät.
»Onnettomuusko? — Niin, siksi ihmiset sitä kutsuvat. — Minä en. —
Muista — sinä olet rakkauden hedelmä!»
Ritva syöksyi pystyyn. Suorana hän seisoi äitinsä edessä. Kädet
puristautuivat nyrkkiin.
»Ja minulle sinä soit — Eeron!»
Äiti ei liikahtanut.
»Tiesin, ettet olisi voinut kestää köyhyyttä! Sinulla on lapsesi ja
taiteesi lohdutuksenasi!»
Tytär poistui sanaa sanomatta huoneesta.
Hallissa Eero odotti. Ritvan kädet riippuivat hervottomina sivuilla,
hän nojautui seinään, mutta Eero nosti hänet syliinsä ja kantoi
hänet pois. Miehen kuuma hengitys poltti hänen ohimoaan, mutta hän
oli kuin kuollut. Jostakin kaukaa hän kuuli sanat: »Muista, että
lapsemme kuuluvat myöskin minulle!» Eero puhui änkyttäen. »Minulle —
vaikka heissäkin ehkä liikkuu hiukan tuota kirottua verta, joka sinun
suonissasi palaa. — Sinä olet vielä kuin nuori, kaunis puu, Ritva!
Mutta hyvä niinkin. Taivut, taivut — säästyt ehkä siten taittumisesta.»
Muutamia viikkoja sen illan jälkeen vanha äiti sairastui ja kuoli.
Eeron vanhin sisar, Inkeri, muutti silloin heidän kotiinsa, sillä koko
suku oli yhtä mieltä siitä, että Ritva tarvitsi häntä, varsinkin nyt,
kun hän monen vuoden jälkeen odotti lasta.
Paras vierashuone pantiin kuntoon vanhaa neitiä varten, ja Ritva
iloitsi siitä, että se oli kylliksi kaukana hänen ateljeestään, josta
kalkutus olisi häirinnyt ja saanut aikaan ikävyyksiä. Sillä Inkeri
vihasi Ritvan marmoritöitä koko sydämestään, epäjumalien palvelukseksi
kutsui, mutta omalla puolellaan hän piti omia kokouksiaan lauluineen ja
puheineen, ja ketterät, vanhat sormet kutoivat lakkaamatta ihastuttavia
villasukkia pakanalähetyksen hyväksi.
»Voi, miten suloista», huudahti kerran Lea päivällispöydässä, »jos
kerran saisin nähdä sinun mustat pikku neekerisi taapertelevan noissa
harmaissa töppösissä Saharan kuumassa hiekassa!» Ritva oli yrittänyt
saada tytön vaikenemaan, mutta epäonnistui täydellisesti, ja koko
pöytäkunta — paitsi Eero ja Inkeri — purskahti suureen nauruun.
Heillä oli vieraita. Illalla Taru selitti pikkuviisaasti äidilleen:
»Inkeri-täti ei pidä sinusta ollenkaan! Katso, maailmassa on kaksi eri
lajia ihmisiä, hyviä ja huonoja. Hän sanoi, että hänestä tuntuu niin
ikävältä, ettet sinä kuulu hyviin.»
Ritva suuteli lavertelevat huulet mykiksi, mutta lapsen sanat olivat
koskeneet kipeästi. Sydän, jonka alla uusi elämä sykki, oli yksinäinen
ja surua täynnä, se kamppaili olemassaolonsa puolesta sellaisena kuin
oli, mutta taistelu tuli joskus ylivoimaiseksi.
Odottava äiti upottautui työhönsä ja unelmiensa siniaaltoihin.
Kaleviksi hän kutsui lapsensa siitä päivästä saakka, jolloin hän tunsi
sen ensimmäisiä, heikkoja liikehtimisiä povessaan, sillä hän oli
varmasti tietävinään, että hän saisi pojan. Siihen aikaan hän joskus
kaipasi Eeron hellyyttä kyyneliin asti. Hän olisi tahtonut olla pieni
ja onnellinen tuon suuren, vanhan miehen rinnalla, hän oli kuolemaan
asti väsynyt kaikkeen vastarintaan ja loppumattomaan puolustautumiseen,
mutta Eeron läheisyydessä sanat jäykistyivät ja kuolivat.
Tuli kevät. Jäät lähtivät ja meri aaltoili jälleen vapaana Kalliosaaren
ympärillä.
Ritva oli viimeistellyt erästä suurta korkokuvaa. Ateljeen ikkunoista
kuului kiurujen laulu, mutta hän ei jaksanut iloita siitä kuin ennen.
Hänen povessaan oli tullut niin oudon hiljaista. Uupuneena hän
heittäytyi Eeron syliin. Häntä peloitti ja värisytti.
»Ole minulle hyvä», hän pyyteli. »Ole hyvä ja lämmin, vaikka se olisi
sinulle vastenmielistäkin! En jaksa enää. — Luulen, että pojumme on
kuollut.»
Mies katsoi avuttomasti vaimoonsa. »Ei, ei — sinä olet vain liian
heikko — liian rasittunut. En ole pitänyt työstäsi tähän aikaan. Olisit
pysynyt levossa».
»En ole voinut, Eero!» —
Ritva oli ollut oikeassa. Pikku Kalevi tuli heidän luokseen kuolleena.
Eikä äiti sen jälkeen voimistunut. Oliko hän sittenkin katkennut
sydänjuuria myöten?