Mutta tämä — sitten — muodostuikin vallan toisenlaiseksi kuin Ritva
Orjatmaa odotti.
Paraneminen alkoi vähitellen kevään edistyessä. Kuume pakeni, ja
helluntai-aamuna avattiin ovet suurelle parvekkeelle. Aurinko häikäisi.
Ilma oli kirkas kuin lasi, tuoksuja täynnä.
Ritva huomasi rakastavansa elämää kiihkeästi jälleen, koko olennollaan,
ja hän katseli ympärilleen kuin syvästä unesta vasta herännyt ihminen.
Pieni poika leikki puistossa hänen parvekkeensa lähettyvillä.
Hänen sinertävän mustat kiharansa hulmusivat villeinä ruskeitten
poskien kehyksenä, ja iloiset sanat tuntuivat Ritvan korvissa linnun
liverryksiltä. Varjossa lepäsi nuori äiti suuren akaasia-puun alla. Hän
seurasi lapsensa liikkeitä hiljaa hymyillen.
»Kuka hän on?» Ritva kysyi sisar Felicialta, joka istui hänen luonaan
ommellen hienon hienoa alttarivaatetta luostarin kirkkoa varten.
Puhuteltu ei katsahtanut ylös työstään.
»Itävaltalaisen upseerin vainio. Hän on ollut täällä hyvin kauan.»
»Ja hän paranee?» Ritva jatkoi melkein uhmaten.
Sisar Felicia pudisti päätään.
»Ei. Valitettavasti ei.»
»Mistä tiedätte sen niin varmasti? Voitte erehtyä. Hän on niin nuori.»
Nunna katsahti nopeasti Ritvaan.
»Juuri siksi! — Mutta hän ei millään tavoin ole säälittävä. Hän on
täydellisesti alistunut.»
»Mutta tuo suloinen lapsihan on hänen!» Hiljaisuus oli pitkä.
»Siksi äidin viimeiset hetket ovatkin noin kauniita.»
Sisar Felician silmät säteilivät, mutta Ritvan sydän kuohahti.
»Te ette käsitä elämää, te naimattomat!»
»Ehkä. — Olen vain syvästi vakuuttunut siitä, että nuoren äidin suuri
alistuvaisuus on Jumalalle otollisempi kuin ihmisten uppiniskainen
vastarinta.»
Ritva jäi kuuntelemaan sisar Felician ääntä. Hän piti siitä. Se oli
pehmeä ja kaunis, se oli jo useasti saanut hänet antamaan anteeksi
sanojen pohjattoman kylmyyden ja hänen olentonsa luotaan työntävän
sävyn. Näkymätön muuri oli heti alusta noussut heidän välilleen, eikä
kumpikaan heistä yrittänyt sitä poistaa. He väistyivät molemmat, eikä
Ritvan katse voinut olla seuraamatta sisar Feliciaa. Hänen kauneutensa
hämmästytti. Miten oivallinen malli hän olisikaan, kunhan vain nuo
moninkertaiset hunnut ja raskaat, kahisevat vaatteet saisi poistetuiksi!
Ritva muisti pientä välikohtausta samana aamuna.
Isä Jacobus oli juuri tutkinut hänen rintaansa, kun Ritvan katse sattui
sisar Feliciaan, joka — kasvot lumivalkoisina ja nöyrinä — nojasi
poskensa tohtori Hallerin olkaa vasten silmät suljettuina. Tuokio oli
lyhyt — mutta huomattuaan sairaan hämmästyksen oli nunna punastuen
kääntynyt oveen päin ja poistunut huoneesta vanhan lääkärin seurassa.
Tohtori Haller jäi istumaan hänen luokseen kuin ennen.
Äänettömyys kiusasi Ritvaa.
»Te olette ehkä vanhat tuttavat?» hän lopuksi sanoi.
»Kyllä.» Vastaus oli huoleton, mutta katse hieman hermostunut. »Sisar
Felician isä on viinitarhuri meillä — Ramezin tilalla. Tyttö on muuten
ollut kuvankaunis jo pienestä pitäen, vaalea kuin Michel Angelon
enkelit — mutta hän oli rampa lapsena. Jokin hysteerinen halvaus. Mutta
hän parani — ja tuli nunnaksi. Pyhimys hänessä on kaikesta päättäen
kasvamassa.»
»Älkää te, hyvä tohtori, estäkö kehityksen juoksua!» sanoi Ritva
hymähtäen.
Tohtori katseli häntä liikkumatta. »En, en tietenkään. Mutta hänessä
on jokin ihmeellinen hurma. Siitä en pääse. Ja elämänhurmio on ainoa,
joka pitää meidät pystyssä. En päästä käsistäni tippaakaan sen maljan
helmeilevästä nesteestä — olkoon antaja vaikka itse Pyhä Neitsyt!»
Sanat eivät tuntuneet pahoilta nuoren, terveen ihmisen huulilla, mutta
Ritva vaikeni. Hän tuli pakostakin ajatelleeksi omaa elämäänsä — omia
kuolleita vuosiaan, ja häntä värisytti sormiin asti.
»Teitä viluttaa, hyvä rouva,» huomautti nuori mies hätäisesti peittäen
sairaan purppuranpunaisella huovalla. »Kuumehan on poissa.»
»On, on. Minua ei vaivaa mikään. Muuan ajatus vain ahdisti.»
»Siitä teidän on päästävä, jos kerran haluatte elää! Antakaa kuolleiden
haudata kuolleensa! Menneet ajat eivät palaa. Eläkää eteenpäin!»
Ritva jäi katselemaan tohtori Hallerin käsiä. Ne olivat suuret ja
jäntevät, sormet pitkät ja ruskeat. Leuka, joka nojasi niihin, tuntui
kumman voimakkaalta, alahuuli oli hieman ulkoneva.
»Te olette siis Ramezin Franz! Ainoa poika?» kysyi Ritva. »Sisar
Felicia on joskus kertonut kodistanne — vanhasta linnasta vuoren
rinteellä.»
Tohtori nauroi hilpeästi. »Niin olen. Mutta pyhä nunnamme tietää hyvin
vähän. Ramezin historia on sangen vanha ja salaperäinen. Tämän maan
ylhäiset — herttuat ja muut — jättivät paljon jälkiä laaksoihimme.
Hurskaat rakennuttivat pyhäkköjä — elostelijat lahjoittivat
»luonnollisia» poikia ja tyttäriä joukoittain. Ja he kantavat kaikki
vanhojen sukujen tunnusmerkit — kuten minä alahuulessani.» He nauroivat
molemmat.
»Te ette ainakaan aio pystyttää kirkkoja, huomaan!»
»En. Olen ylen onnellinen siitä, että saan elää aikana, jolloin on
luvallista olla — vain ihminen!»
Hän käveli edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän jäi seisomaan Ritvan
vuoteen jalkopäähän, nojasi siihen ja sanoi:
»Ehkä tiedätte, että Ramezin vanha linna on rakennettu aivan vuoren
rinteelle? Sen ihanat viiniviljelykset ovat usein joutuneet sulamaveden
ja laviinien uhriksi. Aivan puistomme ulkopuolella on syvä, rosoinen
joenuoma, joka kesäisin ammottaa kuivana kuin kuolleen pedon kita,
mutta keväisin täyttyy myllertävillä kuohuilla. Joskus se nousee yli
äyräittensä. Ja voi meitä silloin!»
Hän tuijotti pitkään ulos ikkunasta etelään päin.
»Ei ole vuoristolaisen helppo elää ja uskoa — rajuilman aikana, tulvien
tuhokausina! Silloin kirkkojemme kellot soivat. Mutta taivas on musta
ja armoton. — Ja päivän valjetessa kiitämme viiniviljelyksiemme
rippeistä, kaikesta siitä, mikä on meille jäänyt jäljelle. Hurskaat
pystyttävät pyhäinkuvia kotiensa ulkopuolelle toivoen, että he ensi
kerralla säästyisivät.»
Surumielinen hymy oli levinnyt hänen nuorille kasvoilleen. Ritva
kuunteli henkeään pidättäen. Hän jatkoi:
»Meilläkin Ramezissa on kaksi tuollaista muistomerkkiä. Mutta ne ovat
aina minusta edustaneet kahta eri maailmaa. Molemmin puolin jokiuomaa
ne seisovat. Toinen esittää pyhää madonnaa Kristus-lapsi sylissään.
Se on kerrassaan kaunis, puhdas ja hieno — puuveistokseksi. Sen
alla luemme sanat: »Tämä pystytettiin erään pienen viattoman lapsen
pelastumisen muistoksi.» — Sisar Felician suku on sen lahjoittanut.
Sitä vastapäätä upeilee toinen — kallisarvoisempi ja ehdottomasti
rumempi. Purppuraan ja kultaan puettu pyhimys tuijottaa meihin kirkkain
silmin, joissa ei koskaan ole kuvastunut rakkauden häiventäkään.
Mutta ukolla on yllään muurattu katto ja jalkojensa juurella kukkivia
eternellejä. Jalustaan on kaiverrettu sanat: »Oo, pyhä Nicolas, varjele
meitä veden vaarasta!» — Katsokaa, asukkaat tahtovat suojelusta
viinitarhoilleen. Jokapäiväinen leipä on kyseessä! Mutta tulvat ja
laviinit riehuvat niinkuin ennenkin. Meiltä ihmisiltä kysytään vain
taitoa pelastautua — tai alistua, jos vaaditaan.»
Franz Hallerin otsa oli kostea. Hän pyyhki keveästi kiiltävät helmet
ohimoiltaan. Äkkiä hän sanoi:
»Kuulkaa, Ritva-rouva, teidän on kerran tultava kanssani Rameziin.
Pianhan te pääsette pystyyn. — Olette terve jälleen. Taiteilijalle
siellä kyllä on paljon mielenkiintoista — uskoisin.»