Uteliaan hämmingin vallassa nuori nainen vilkaisi ympärilleen, mutta
vanhempi jatkoi:
»Voin vakuuttaa, että kerran kadutte kyyneliin asti. Oletteko koskaan
tullut ajatelleeksi, että — maailma on kaunis ja elämä rikas ja ihana?»
»Maailmassa ei palvella Jumalaa, — ja minä tahdon olla yksin Hänelle
kuuliainen.»
Ritvaa ihmetytti äänen vakava sointi.
»Sen voi tehdä hyvin monella tavalla. — Tulkaa äidiksi, synnyttäkää
maailmaan terveitä, suloisia lapsia. Sekin voi joskus olla Jumalan
palvelemista.»
Nuori sisar Anna hyvästeli hätäisesti ja poistui huoneesta paeten.
Sen illan jälkeen sisar Felicia yksin toimitti työt Ritvan luona —
mutta kun noviisin ja sairaan katseet kohtasivat toisensa avarassa
hallissa, syttyi iloinen hymy molempien kasvoihin.
Ritva heikkeni päivä päivältä. Hänen korvissansa kohisi ja soi
lakkaamatta, kunnes hänen väsyneet silmänsä sulkeutuivat unen
horteeseen ja ajatukset yksin elivät ja liikkuivat. Helppo oli silloin
siirtyä paikasta toiseen, kevyttä unohtautua häiriintymättä muistojen
yrttitarhoihin, joitten portit aukenivat kuin itsestään. Silloin
tällöin hän heräsi isä Jacobuksen ystävälliseen puhutteluun tai tohtori
Hallerin rohkaiseviin sanoihin, mutta vaipui pian taas samaan tilaan ja
soljui pois.
Mutta Ritva ei tuntenut tuskia. Hän oli onnellinen. Vallattomat
tuulet huipuilla ja rehevien rotkojen syvyyksissä sujahtivat usein
vilvoittavina hänen huoneeseensa. Silloin hän näki unta merestä,
lapsuuskotinsa kesäisestä ulapasta.
»Paasi polttaa, äiti!» hän kuiskasi.
»Käännä kylkeä, kultakutri!» kuului äidin vastaus. »Paasi on juuri
sinua varten, pieni. Sinun täytyy paahtua, muuttua ruskeaksi, ennenkuin
syksy saapuu.»
Äidin ääni helähti hopeankirkkaana rannalta päin; hän istui siellä
suurella, punaisenruskealla kivellä seuraten lapsensa leikkiä
auringonpaisteessa. Ja aallot lauloivat. Niin, siinä hän todellakin
oli, hänen oma, jumaloitu »kesä-äitinsä», joka melkein aina käytti
tummia pukuja kotona, mutta joka pitkin talvea suurella lavalla muuttui
kuin saduissa milloin sinipiiaksi, milloin perhoseksi — milloin
ylvääksi prinsessaksi! Mutta kesäisin hän oli ja eli vain pikku
tyttöänsä varten. Silloin hän oli voikukka-äiti, aallokko-kuningatar
tai sorea säde-kaunokki! Mutta, kerran, kun äiti kirkkaana
sunnuntaiaamuna oli noussut polkua pitkin rannalta päin, oli isä äkkiä
tempaissut hänet syliinsä niin rajusti, että kaikki näkinkengät olivat
karisseet hänen esiliinastaan maahan, ja sanonut: »Kesävirteni sinä
olet, Anne, ymmärrätkö, olet elämäni syvin kiitoslaulu!» Tuota ei
pieni Ritva silloin ollut lainkaan ymmärtänyt, vaan hän oli hämillään
piiloutunut kuistin suojaan.
Myöhemmin nuo sanat usein kaikuivat hänen mielessään.
»Paasi polttaa!» Ritva toisti heikosti, aukaisi silmänsä ja tunsi
suuren, viileän käden kosketuksen otsallaan. Herätessään hän huomasi
tohtori Hallerin vuoteensa ääressä, mutta tuokion kuluttua hän vaipui
jälleen uneen.
Oi, noita kotirannan aaltoja! Hänen ruskeat jalkansa loiskuttavat
kirkkaita vesihelmiä ilmaan — miljoonittain, miljoonittain!
Samassa kuuluu askeleita. Äiti juoksee hänen luoksensa.
»Ritva, tulehan tänne!»
Ja lapsi tottelee.
Silloin äiti asettaa hänen eteensä kokonaisen kantamuksen pehmeätä,
tummaa savea.
»No, nytpä löysinkin, näetkö? Tuolla kaukana suon reunalla sitä on.
Mutta tämä riittää aluksi, eikö totta? Älä vain tuo kuistille äläkä
huoneisiin, lapsi kulta! Täällä rannalla voit muovailla miten paljon
haluat.»
Riemu on suuri, ja hennot sormet puristavat esille sadun ihmeitä kesän
kuluessa. Pian ovat nukkekaapin hyllyt saviukkeleita ja kummia elukoita
täynnä. Jokaisella on oma tarinansa, mutta kun niitä lopuksi on tullut
liian monta, sattuu, että pieni taiteilija joutuu ymmälle. Jokin jää
jutun ulkopuolelle ja Ritva kovistaa: »Sano heti paikalla, ken olet,
taikka viskaan sinut mereen!»
Lapsi kasvoi, tuli neidoksi.
Mutta elämä jäi hänelle vieraaksi, unelmien harso peitti sen häneltä
sinertävän autereen tavoin. Tyttöseurassa hän vaikeni, poikien parissa
hän avautui ja oli luonnollinen. Hänen muovailutaidostaan puhuttiin
paljon, mutta itse hän ei pitänyt sitä minään. Äidin taide oli hänestä
jotakin paljon, paljon suurempaa. Hänen esiintyessään oopperassa
Ritva istui aition nurkassa kuin lumottuna, joskus vuodattaen tuskan
kyyneleitä, toisinaan autuas hymy huulillansa tietäen, että hän, juuri
hän, oli ihanan Aune Talaan pieni tyttö. Ja tuo tietoisuus täytti hänet
sanomattomalla riemulla.
Äiti opetti lapselleen plastiikkaa. Illalla, isän istuessa huoneessaan
suurten kirjojensa ääressä, he tanssivat yhden ainoan kynttilän
valaistuksessa hiljan-hiljaa, ja nuori varsi taipui harmaassa mekossa
kuin keväinen virpi. Tukka kostui, ja äiti irroitti palmikot, jotta
raskaat kiharat riippuivat valtoimina pitkin hentoja olkapäitä.
Sellaisten hetkien jälkeen ilmestyi aina Ritvan saviolentoihin enemmän
kauneutta ja linjoihin sanatonta, kuumaa kaipuuta.
»Mitäpä, jos tuosta lapsesta tehtäisiin — kuvanveistäjä?» kysyi eräänä
iltana Eero Orjatmaa, isän ystävä, teepöydässä. Hän oli koko iltapäivän
tuntijan silmin tarkastellut tytön töitä.
Ritva katsoi isään. Tämän ilme ei kertonut mitään, hän oli uudelleen
vaipunut lehtensä lukemiseen, mutta äidin poskille leimahti tumma puna.
»Mahdottomia sinä puhut, Eero», hän sanoi. »Tiedäthän, että olemme
köyhiä.»
Silloin lapsikin punehtui. Se tuntui pahalta. Mutta Eero nauroi.
»On tapahtunut kummempia maailmassa. Ritvan on päästävä
taidekeskukseen, jossa hän oppii tekemään työtä. Lahjoja riittää kyllä.»
Syntyi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Tyttönen poistui omaan suojaansa
kuin pahantekijä. Ihmetellen hän katseli pitkiä, voimakkaita sormiaan,
kunnes kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä ja sydän pamppaili
oudon tuskaisesti.
»Olemmehan köyhiä.» Niin oli äiti sanonut, mutta sanat kuuluivat
vierailta tytön korvissa, sillä hän ei koskaan ollut sitä ajatellut.
Olihan heillä oma kotinsa kaupungissa ja oma, suloinen kesämökkinsä!
Isä opetti kieliä koulussa, jossa Eero Orjatmaa oli rehtorina — ja
äiti, oma äiti, lauloi oopperassa. Köyhät olivat ne, jotka käyttivät
likaisia vaatteita ja rumia sanoja! Ritvan seitsemäntoista-vuotias
sydän teki vastarintaa. Ei, ei, hän ei tahtonut lähteä pois! Hän oli
aivan suunniltaan kauhusta. Eikä Eero koskaan, koskaan enää saisi nähdä
hänen savitöitänsä eikä päättää, hänen tulevaisuuden kohtalostaan
mitään!
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut nuori puu, valkoinen, kesäinen
koivu, joka väkivallalla riistettiin irti juurineen kotirannastaan.
Häneen koski, ja häntä hirvitti ajatus, että juuri Eerolla oli voimia
suorittaa tämä työ.
— Oi Seine-virran kauneutta! Oi valkoisten siltojen iki-ihanaa
kaupunkia! — — Sinne Ritva kuitenkin joutui. Kahden vuoden ankaran työn
jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Suomeen isän kuolinvuoteelle.
Pieni, kalpea äiti otti hänet vastaan kuumalla hellyydellä. Hän oli jo
vuosi sitten lopettanut oopperatyönsä. Ja Ritva ymmärsi, että he nyt
todella olivat köyhät.
Isä katsoi häneen sammuvin silmin. Hänen viimeiset sanansa olivat:
»Muista, rakkaani, että Eero on ollut meille kaikki kaikessa näinä
raskaina vuosina! Muista olla hänelle — kiitollinen.»
Eero Orjatmaa oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha saadessansa Ritva
Talaan omakseen. Hän oli suuren, uskonnollisen suvun viimeinen miehinen
jäsen, suvun, joka silloin oli niin runsaasti siunattuna iäkkäillä
hyväntekeväisyysyhdistysten johtohenkilöillä, vanhoilla neidoilla,
jotka vetivät tukkansa niin siveän sileiksi pääkallonsa yli, että
viaton kesäkärpänen auttamattomasti siinä liukastui, tädeillä, joitten
mielestä Ritva oli korukapine, hyönteinen, tuhoperhonen suorastaan.
Mutta järkevä Eero oli huumaantunut ja onnellinen. Hän oli aina ollut
selvä myötätuulten mies.
Nuori Ritva voihki hänen luisevassa sylissään. Hän huusi ääneen köyhän
ystävänsä nimeä tuolla kaukana Seine-virran rannoilla, mutta mies
hymähti.
»Olet lapsellinen, pieni vaimoni — et käsitä lainkaan omaa parastasi.
Mutta sehän kuuluu taiteellisuuteen!»
Kuolemanpelon vallassa hän kulki huoneesta huoneeseen upeassa kodissaan
Kalliosaarella, tuntikausia hän istui toimetonna kädet helmassa
avarassa ateljeessaan. Siihen aikaan hän vihasi kuihtunutta pikku
äitiäänkin, joka ei ollut yrittänytkään häntä auttaa. Häntä raivostutti.
Tyynnyttyänsä kauhustaan Ritva huomasi odottavansa lasta, ja hän tuli
järkiinsä jälleen.
Eero Orjatmaa oli nuortunut. Hän käveli reippaasti hyräillen ja sulki
puutarhaporttinsa itsetietoisen varmasti. Koulupojat hyötyivät suuresti
rehtorin onnesta, ja he silmäsivät nuorta Ritvaa, joka niin ilmeisesti
oli saanut heidän rehtorinsa suvaitsevaksi ja ystävälliseksi.
Suvun tädit kutoivat pikku vaatteita. Niitä ilmestyi tusinoittain. Ja
tuojat olivat tärkeän näköiset, jutellen puoliääneen tulevasta suuresta
tapahtumasta. Miten paljon he tiesivätkään. Nuori äiti ihmetteli, ettei
hänen oma emonsa koskaan ollut kertonut hänelle moisia salaisuuksia.
Inkeri-täti oli kaikesta päättäen viisain, mutta häntä Ritva pelkäsi
monien kysymysten vuoksi, jotka aina niin helposti lipuivat hänen
kieleltään. Ymmärsikö Eeron vaimo, mikä onni häntä odotti?
»En tiedä — tuskia minä ensin odotan.»
Vanha neito nakkasi niskojaan.
»Tuskia! — Vielä mitä! Niin puhtaan miehen vaimo pääsee paljon
vähemmällä. Eikö Ritva ollut sitä kuullut?»
»Ei.»
»Synnytys voi muodostua vallan tuskattomaksi moraalisesti
virheettömille ihmisille.»
Ritva poistuu. Häntä pyörryttää — ja inhoittaa. Hän katselee
pingoittunutta, nuorta ruumistaan polttavin silmin.
»Oi, Herra Jumala!» hän huokailee, »auta, etten oppisi vihaamaan tätä
näkymätöntä olentoa, joka painaa, painaa — joka tekee vartaloni rumaksi
ja salpaa minulta hengen!»
Ritva oli pienestä pitäen pelännyt ruumiillisia tuskia.
Ja he syntyivät maailmaan, kaksoiset, Lea ja Taru. Kului päiviä,
ennenkuin nuori äiti jaksoi heitä katsella, mutta kun hän ensimmäisen
kerran tietoisesti näki pienet, punaiset lapsenhuulet rinnoillaan, itki
hän hiljaa ja kauan.
Ritva Orjatmaasta oli tullut äiti.
* * * * *
Angelus-kellot soivat. Pfarr-kirkko aloittaa, sitten seuraavat Pyhän
Yrjänän syvä malmisoitto ja rinnekylien pyhäkköjen heleät vastaukset.
Viimeiseksi kumajavat ilmassa Caterina-kirkon kaukaiset soinnahdukset.
Ritva herää siihen, että kylmä kääre on asetettu hänen otsalleen
tohtori Hallerin antaessa morfiiniruiskeen. Hän on nyt selvänä.
»Miksi?» hän kysyy lääkäriltä.
»Siksi, että saisitte rauhaa. Tahdotteko, että sähkötämme miehellenne?»
Sairas miettii.
»En. — Tehkää se vasta sitten. — Sitten — ymmärrättekö?»