Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan
puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä vähänkään
oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä ei ollut
hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä sattui olemaan,
menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi harvaksi, jos sai
ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.
Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön,
ja talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen
suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo
keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen
puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.
— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet. —
Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.
Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa:
Sanovat eduskunnan hyväksyneen torpparilain... tiedä sitten...
ja minkälainen on laki, jonka porvari säätää. Saattaa olla
mielenhyvikettä, mutta kunhan pitäisi ruveta rajoja aukomaan, voipi
silloin jostain takaportista isäntä pujahtaa. Sattuu verorästejä ja
muita rikkeitä, niin silloin tuli tenä eteen.
Valmistuttiin vähitellen jo vaaleihin. Se oli pieni valopilkku. — Jospa
uusi eduskunta ei lähtisi kapinan tielle, jos häneen sosialisteja
tulleekaan. Tästä voi jo puhua työtoverillekin ja kuulostaa hänen
mielipidettään. Siellä oli vielä synkempää.
— Mitä siitä... hajottavat eduskunnan, jos rupeavat maattomia
puoltamaan.
— Kukapa sen nyt hajottaa.
— Tietysti suojeluskunnat. Nehän ne on nyt rikkailla pääasiana, sanoo
muuan punainen katkerasti.
— Elä, elä, sattuvat kuulemaan.
— Mikä siitä, ampuisivat vain pois nälkää näkemästä.
Siihen se loppui keskustelu, ja molemmat hautoivat synkkiä ajatuksiaan.
Saattoi joskus nälän kourissa kateuskin raapaista. Se sattui saman
luokan eläjään, jonka oli onnistunut päästä jonkun talon ruokakuntaan.
— Hyvä sen on kellistellä ja haastaa toisille maalaispuolueesta, kun
saa talojen paksut leivät ja piimät ahtaa sisuksiinsa.
— On sen. Tiehaaran Aakukin oli reväissyt piimällä mahansa. Tohtoriin
kuuluvat kulettaneen.
Vaalit lähestyivät, ja saloeläjän päässä mateli ristiriitaisia
ajatuksia punaviivasta. Kenelle sen nyt vetäisi? Temokraatit tarttuivat
aseisiin ja entisestään vaikean työväen aseman tekivät vielä
kurjemmaksi. Porvareille ei käy vetäminen punaviivaa, olisiko paras
jättää vetämättä?
Jotkut tiesivät vakuuttaa, että maalaispuolue se tästä puolin
maalaistyöväen olot parantaa.
— Tiespä hänet... saattavat olla vain kauniita lupauksia.
— No helvettiinkös sen viivansa sitten vetää! Temokraatille en veä,
enkä porvarille, totta minun se on maanjussille sutkautettava.
— Sille taidan minäkin...
— En turkkilainen vieköön veäkään maanjussille. Se vetää huulesta, se
on vissi. Vaikka piru periköön, niin temokraatille tuikkaan!
— Ei se temokratia sun olojas kohenna. Minä annan pirut koko
puolueelle. Sain sen takia istua linnassa, vaikka olen rehellinen mies.
— Veä vain maanjussille, käy sitten leipää kans' pyytämään siltä, sanoo
joku, jolle ei »rammain» lisäystä ole heltinyt talojen aitoista. — Jos
käyt leipää tai jauhokouraa pyytämään, niin karjuvat kuin raavaalle.
Vai semmoisille viiva!
Korpikansa seisoi tienhaarassa. Mikä tie olisi valittava ja mikä
auttaisi parempaan asemaan yhteiskunnassa?