Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä
ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman
lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:
— Jopahan päiväkulta lämmittää... on nyt se Maarianpäivän aatto...
vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.
Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon
perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun
sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen
mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun
viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.
Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä.
Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi
juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.
Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee
niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä
ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen
eukko, särkee koko tunnelman:
— Pahustako sinä niitä mertoja tänne... johan sinä hassuna... nythän,
on vasta Maarian-aatto.
— ... joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.
— On sitä muutakin... ei ole juhlaksi leivänpalaa... on mentävä taas
pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.
— ... tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.
— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat,
että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen
paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että
mekin... Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin
viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.
— Mihkä?
— Mikkolaanpa tietysti.
Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä... kun
tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua hakemaan.
Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt toki oman
puolueensa mieheen... pääseekin tässä nyt elämään. Tuli toki se
viivakonsti keksityksi.
Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki
hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on
Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun
piimähinkki unohtui.
Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.
— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.
Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On pieni
myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa. Saunan
jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On vielä
valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.
Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea
pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär
kirnuaa.
Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei
kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä pöydälle
kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.
Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa vetelästi
penkille.
— Sieltäkö se Ale?
— Sieltähän minä...
Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.
— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.
Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain
omistaan.
Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään
huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.
Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan
jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi,
ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.
Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.
Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään.
Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja
katselee karsinaikkunasta ulos.
Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin
hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu
juttuamaan.
Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa
isoja voimöhkäleitä kirnustaan.
Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin.
Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin
ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä
kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.
Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii
tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei
sovi ensiksi... Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.
— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?
Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei
isäntä sattuisi muistamaa.
— ... häntä osaa sanoa.
— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun
tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.
— Taisihan niitä tulla.
— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin
tähän asti painettu maamiestä ja nyletty... kyllä se nyt loppuu.
Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain
kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli
leipää saada.
Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä
ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?
— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut
alkuunkaan... aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.
— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.
— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.
Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan
kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla
tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se
menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.
Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman
leikintapaista tavoitellen:
— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä
ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.
Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin
ohimennen sanoo Alelle:
— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.
Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.
— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.
Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo
pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.
Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat
karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy
sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain
kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.
Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin piste
Alen toiveille.
Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.
— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon
kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman
puolueen miehelle...
Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:
— ... tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä.
Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.
— No johan nyt.
— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.
Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.
Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä,
isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni
muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on
muutettu.
Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin
härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja
tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!
Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää
suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin
usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.
Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa.
Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen
viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille
antaneeksi.
— Voi iankaikkinen piru!
Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen
on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes
pyytääkään.
Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin
kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee
vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton
tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille
tylsä kirous.
— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.
— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.
— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain muutama
mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.
— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.
Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti istuvat
tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä sisälmyksiä
se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten sille
leipäpuolueelle.
— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole
täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen,
mitä tämä siihen sanoo.
— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en enää
lähtisi, en vaikka... Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä korjautua,
mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla. Lähtään
saunaan, Riikka!
Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään verraten,
ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja lämmittää sydämen.
— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan
hiestävässä hämärässä.